Lupauduin syksyllä Espoon hiippakunnan Toivoa on -ryhmään pappisehdokkaaksi kirkolliskokoukseen seuraavaksi nelivuotiskaudelle 2020-2023. Listamme tunnuslause voisi lyhyesti olla: olemme sillanrakentajia. Omasta puolestani haluan avata kirkossa tilaa kaikille, mutta en kaikelle (näinhän myös Mikkelin piispa Seppo Häkkinen on asiaa linjannut).
Suurin kysymys seuraavalla kirkolliskokouskaudella tullee olemaan avioliittokysymyksen ratkaisu. Monen konservatiiviystäväni mielestä tässä ei ole mitään ongelmaa, koska se on jo ratkaistu: kirkolla on jo avioliittokanta ja sillä mennään ja pulinat pois.
Ei liene yllätys, että liberaaliystäväni ovat päinvastaista mieltä: kirkolla on kyllä avioliittokanta, mutta nykytilanteessa, jossa Suomen avioliittolainsäädäntö on jo kohta kolme vuotta sitten muuttunut, se on oikeudellisesti epäselvä ja kirkon tulee muotoilla oma avioliittokantansa uudelleen.
Helanderin malli?
Ratkaisua tähän etsitään ns. Helanderin mallin pohjalta. Se voisi tarkoittaa sitä, että kirkko ei muuta avioliittokantaansa, mutta sallii sen rinnalla myös toisen, teologisesti perustellun näkemyksen, joka mahdollistaa papille vihkiä myös samaa sukupuolta olevia kirkon jäseniä avioliittoon Suomen avioliittolain mukaisesti.
Nykytilanteessa kaikkien kirkon jäsenten avioesteiden tutkinta voidaan hoitaa myös kirkon rekisteripalveluissa, mutta itse vihkiminen tapahtuu siviiliviranomaisen edessä. Kaikille kirkon jäsenille tämä logiikka ei avaudu, vaan monet samaa sukupuolta olevat parit toivovat, että kirkon pappi voisi hoitaa myös avioliittoon vihkimisen.
Tässä on ongelman ydin, joka pitäisi kyetä ratkaisemaan. Ne papit, jotka ovat suostuneet vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja, ovat toimineet nykylainsäädännön mukaan Suomen avioliittolain mukaisesti, mutta eivät ole noudattaneet kirkon avioliitto-opetusta ja eivätkä pappislupaustaan (näin ainakin vielä tällä hetkellä, kun ennakkotapausta Oulun hiippakunnassa vielä tutkitaan korkeimmassa hallinto-oikeudessa).
Mutta tämänhän hallinto-oikeus linjaa aikanaan, joten turha mennä asioiden edelle. Kirkolliskokousedustaja, asianajaja Risto Tuori on osuvasti todennut, että ”Luterilaisen regimenttiopin mukaisesti vihkimismenettely onkin valtiovallan asia, mutta kirkollisen vihkimisen edellytykset sen sijaan kirkon oma asia, johon valtio ei perustuslain 76 §:n nojalla voi puuttua”. Tähän kirkon autonomiaan korkein hallinto-oikeus joutuu siis samalla ottamaan kantaa.
Mistä voidaan tehdä kompromissi?
Syy siihen, miksi itse suostuin tälle sillanrakentajien listalle, on yksinkertainen: koska Vapahtajamme tahtoo, että hänen omansa olisivat yhtä. ”Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut” (Joh 17:21). Tästä ei voi tehdä kompromissia.
Mutta avioliittokäsityksen suhteen voi ja tulee voida tehdä kompromissi. Vastoin joidenkin ääriajattelijoiden epäluterilaista ja epäraamatullista teologiaa, tämä ei ole pelastuskysymys. Mutta yhtä lailla epäraamatullista ja epäluterilaista on sellainen ääriajattelu, että asia on ratkaistava vain maallisena kysymyksenä ilman raamattuargumentteja.
Kun olen asiaa paljon joutunut pohtimaan – sekä kirkolliskokouksessa että oman paikallisseurakunnan linjakysymyksenä – olen saanut paljon hyviä näkemyksiä siitä, kuinka asia tulisi ratkaista kahtia jakautuneessa kirkossa niin, että kumpikin osapuoli voisi kokea saavuttaneensa kiistassa riittävästi, mutta samalla antamaan jossain määrin periksi.
”Kolmisäikeinen lanka”
Jaan tässä yhden näkemyksen, jonka espoolainen luottamushenkilö Jukka Kivimäki muotoili minulle yhdessä käytyjen keskustelujen pohjalta. Minusta tämä ”kolmisäikeinen lanka” (ks. Saarn 4:12) vaikuttaa hyvältä ja toimivalta:
- Kirkon pappi voi kirkkojärjestyksen 2. luvun 18§ 2. momentin ja avioliittolain 16§:n nojalla muutoin asettamien edellytysten täyttyessä, osana pappisvirkansa toimittamista, vihkiä vain kirkon avioliitto-opetuksen mukaisen kihlaparin. Vihkitoimitus on tällöin toimitettava kirkkokäsikirjan mukaisesti.
- Kirkon pappia ei voida osana virkavelvollisuuttaan määrätä vihkimään muuta kuin edellä määritellyn kihlaparin.
- Vihkiessään avioliittolain 17§:n nojalla muun kuin edellä määritellyn kihlaparin, kirkon pappi vastaa henkilökohtaisesti avioliittolain muiden edellytysten täyttymisestä. Asiaa ei tällöin käsitellä virkavelvollisuuden rikkomisasiana tuomiokapitulissa.
Kohdassa 1. ei oteta erikseen kantaa kirkon avioliitto-opetukseen, vaan edellytetään, että kirkon pappi pappisvirkansa toimittaessa sitoutuu siihen. Kohdassa 2. puolestaan rajataan kirkon avioliitto-opetuksesta poikkeavat vihkitoimitukset työvuoroja jaettaessa papille määrättyjen työtehtävien ulkopuolelle. Pappi toimii tällöin – kirkon virkamiehenä tosin – omalla ajallaan ja vastuullaan.
Kohdassa 3. taas rajataan – sekä kirkon avioliitto-opetuksesta että muutoin kirkkojärjestyksen 2. luvun 18§:stä poikkeavat – vihkitoimitukset tuomiokapitulien käsittelyn ulkopuolelle. Linjaus ei kuitenkaan rajaisi kirkkoherran tai piispan direktio-oikeutta, eikä toisaalta estäisi papin muutoin mahdollisesti epäasiallisen toiminnan käsittelyä tuomiokapitulissa.
Koska kirkkokäsikirjan vihkikaava koskee vain kirkon avioliitto-opetuksen mukaista toimitusta, avioliittolain 15§:n ja avioliittolain muiden säädösten täyttyminen jää vihkivän papin omalle vastuulle tilanteessa, jossa kirkkokäsikirjaa ei noudateta.
Voimassa olevan laintulkinnan mukaan kirkon pappi voi pätevästi vihkiä kihlaparin, joista kumpikaan ei ole kirkon jäsen. Kirkko-opillisesti kirkon pappi toimii ko. tilanteessa maallisen virkavallan edustajana.
Onko kirkon ykseys itseisarvo vai ei?
Näin kirkko voisi halutessaan ratkaista myös kirkkoa ja seurakuntia jakavan avioliittokysymyksen kompromissilla, jossa kirkon avioliitto-opetus ei muutu, mutta kirkko muuttaa oman suhtautumisensa niihin pappeihin ja jäseniinsä, jotka haluavat noudattaa Suomen avioliittolakia. Näin kirkossa on tilaa kaikille, mutta ei kaikelle.
Olen itse edelleen käytettävissä kirkolliskokouksessa tämän tyyppisen kompromissin edistämiseen – sikäli kun piispainkokouksen selvitys ykseyden edistämisestä kirkossamme tältä pohjalta on mahdollista. Uskon, että se on, koska teologisesti kirkon ykseys on itseisarvo, sillä on se on Vapahtajamme selvä tahto.
Jos kirkkomme sisällä siedetään erilaisia sakramenttikorostuksia ja kirkko-opillisia painotuksia, miksei kirkossa siedettäisi erilaisia avioliittonäkemyksiä – kunhan kirkon oma opetus ja raamatuntulkinta on näissä mahdollisimman selvä?
Mitä sinä ajattelet ja toivot, jotta kirkkomme ei metodistikirkon tavoin hajoaisi tähän kysymykseen?
Kysymys Jounille:
Tarkoittaako esityksesi, ettei toimittaessa kohdan 3) mukaisesti aviolliiton esteitä tutkittaisi kirkon rekisteripalvelussa? Jäisivätkö ne muiden avioliiton edellytysten selvittämisen lisäksi vihkivän papin kontolle?
Tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, ettei kirkolliskokous, piispainkokous taikka esim. tuomiokapitulit tuottaisi kirkon avioliittokäsityksestä poikkeavalle vihkitoimitukselle mitään virallista taikka epävirallista vihkikaavaa, vaan vihkivät papit vastaavavat itse siitä, että soveltamansa kaava täyttää avioliittolain vihkimiselle asettamat edellytykset.
Minusta on hyvä asia, että etsitään teitä eteenpäin. Joskus kirkossa on selviydytty sillä, että sanotaan asiat riittävän monitulkintaisesti, niin että tilaa jää vähän erilaisille käytännön menettelyille, ja eri osapuolet voivat tehdä päätöksistä tulkintoja, joiden kanssa voivat elää. Minusta on tärkeätä, ettei niitä pappeja, jotka eivät voi vihkiä samaa sukupuolta olevia, pakoteta sitä tekemään, eikä toisaalta niitä pappeja, jotka voivat, pakoteta olemaan vihkimättä tai yritetä jotenkin pakottaa tulkitsemaan vihkimisensä muuna kuin pappina toimitetuksi, jonkinlaiseksi siviilivihkimiseksi siis.
Ensimmäinen ajatukseni tähän on kiitollisuus Jouni Turtiaista kohtaan siitä, että hän haluaa toimia sillanrakentajana kysymyksessä, joka repii kirkkoamme, peittää alleen muuta hyvää sekä vie energiaa kirkon muulta kehitystyöltä.
Muutama kommentti tai parannusehdotus koskien blogikirjoitusta:
> Tähän kirkon autonomiaan korkein hallinto-oikeus joutuu siis samalla ottamaan kantaa.
Tästä olen eri mieltä. Kirkon autonomia on mielestäni kiistaton eikä oikeuden tarvitse siihen ottaa kantaa. Kirkolliskokous voisi kenenkään estämättä kirjata kirkkojärjestyksen 2. luvun 18. pykälään ehdon siitä, että vihittävien tulee olla keskenään eri sukupuolta. Tämän jälkeen tuomiokapituleiden antamat rangaistukset olisivat kiistattomia.
Tuomioistuimet joutuvat perustamaan päätöksensä lainsäädäntöön. Ongelma on siinä, että kirkolliskokous ei pysty/halua tehdä tuota rajausta kirkkojärjestykseen. Ongelma ei ole siinä, onko kirkolla autonomia (kyllä on) vaan siinä, pystyykö kirkon korkein päätöksentekoelin tekemään tarvittavan päätöksen (ei pysty).
> Minusta tämä ”kolmisäikeinen lanka” vaikuttaa hyvältä ja toimivalta
Ymmärrän, että punaisena lankana on tuossa työntää ”homovihkimiset” mahdollisimman kauas kirkon toiminnasta – sanoa että tehkää nyt niitä sitten jos haluatte, mutta ne eivät ole meidän yhteinen juttu. Tässä haetaan kompromissia tekemällä mahdollisimman iso hajurako ja se on ihan ymmärrettävää kun miettii, mistä näkövinkkelista asiaa on katsottu.
Näen tietyn virkamiesoikeudellisen riskin siinä, jos blogissa mainitut säikeet siirtyisivät perusteluinaan kirkolliskokouksen päätökseksi. Silloinhan kirkon korkein päätöksentekijä ohjeistaisi virkamiestä hoitamaan virkatehtäviä vapaa-ajallaan ja omalla vastuullaan. Tässä mennään kohti harmaata aluetta, onko tuollaisella päätöksellä erityistä lainvoimaa.
Jotta päästäisiin oikeussaleista kirkkosaleihin, minä muotoilisin tuota kompromissia hieman eri tavalla, jotta vallitseva oikeustila paranisi. Mielestäni tällaiset prinsiipit voisivat toimia:
1. Kirkkojärjestykseen ei tehdä muutosta (kuten ehdotit). Se ei ole tarpeellinen sen vuoksi, että siellä ei tälläkään hetkellä pidetä sukupuolta vihkimisen ehtona.
2. Kirkkolakiin lisättäisiin pykälä, jonka mukaan pappi voi omaantuntoonsa vedoten kieltäytyä vihkimästä samaa sukupuolta olevan parin. Tällöin meillä olisi laintasoinen säädös siitä, että kyseessä ei ole uusi virkavelvollisuus. Vaihtoehtoisesti tämä pykälä voitaisiin lisätä kirkkojärjestykseen.
3. Kirkolliskokous tekisi päätöksen siitä, että pappi voi halutessaan vihkiä samaa sukupuolta olevan parin. Lainsäädännöllisestihän tällaista päätöstä ei tarvittaisi, mutta kirkon sisällä olisi mielestäni hyvä että tehty kompromissi sanottaisiin ääneen ja kirjattaisiin pöytäkirjoihin.
Missään edellä mainituista kolmesta kohdasta ei oteta kantaa kirkon oppiin. Täten he, jotka vakaumuksessaan kokevat, että avioliitto on miehen ja naisen välinen, voivat kokea, ettei kirkon oppia ole muutettu. Toisaalta ei lähdetä kärjistämään tilanne myöskään sillä, että päätöksessä alleviivattaisiin että on kirkon opin mukaisia ja opin vastaisia vihkimisiä.
Mielestäni tässä tilanteessa olisi reilua tunnustaa se, että kirkon työntekijät ja jäsenet ajattelevat asiasta eri tavoin. Ketään ei pakoteta toimimaan vakaumuksensa vastaisesti mutta kenenkään vakaumusta ei myöskään lähdetä tietoisesti työntämään marginaaliin.
Sellainen ”kompromissi”, jossa yksi osapuoli saa itselleen ”virallisen totuuden” ja toinen osapuoli saa ”puuhastella epävirallisesti vapaa-ajallaan ja omalla vastuullaan” on mielestäni vähän vino.
Mitä taakseen jättää sen edestään löytää. Tuollaisessa virityksessä on aika paljon riskiä kun ottaa huomioon, että mielipidetiedustelujen mukaan enemmistö kirkon työntekijöistä ja enemmistö kirkon jäsenistä on noita ”epävirallisia puuhastelijoita”.
Hyvä startti, mutta mielestäni pitäisi löytää reilumpi kompromissi, johon ei myöskään jää juridisia riskejä.
1. Kirkko on itseymmärryksensä mukaisesti ensisijaisesti uskontokunta, ei hallinnollinen virasto. Kirkollisia toimituksia koskevien ohjeiden tulee olla aina kirkon opin mukaisia.
2. Kirkon oppia koskevat päätökset edellyttävät kirkolliskokouksessa 3/4 äänten enemmistön.
3. Kirkon oppi ei salli samaa sukupuolta olevien välistä vihkitoimitusta, vihkioikeus perustuu maalliseen oikeuteen.
Tiedämme, että kirkossa on vihitty toistasataa samaa sukupuolta olevaa paria ja näitä vihkimisiä tulee kaikissa tapauksissa jatkuvasti lisää.
Tiedämme myös, että Helsingin ja Espoon hiippakunnissa tuomiokapituleissa ei ole erityistä kiinnostusta puuttua asiaan vaan niitä katsotaan läpi sormien yhä enenemässä määrin. Helsingissä useampi seurakunta on tehnyt hallinnollisen päätöksen antaa kaikki kirkkotilat samaa sukupuolta olevien parien vihkimisten käyttöön ja kaikki seurakunnan papit ovat valmiita pareja vihkimään.
Me voimme käydä tätä keskustelua teoreettisella tasolla ja toistella sitä, että kirkolla on jokin virallinen oppi asiasta. Kirkko on kuitenkin vain organisaatio eikä tällaisella ”virallisella totuudella” ole erityisesti merkitystä jos todellisuus on aivan toinen.
Samaa sukupuolta olevat parit eivät tarvitse kirkolliseen vihkimiseen 3/4 määräenemmistöä kirkolliskokoukselta. He tarvitsevat puhelinsoiton papille. Kirkolliskokous ei pysty estämään vihkimisiä, mutta se voi saattaa asian sellaiseen päätökseen, että kirkossamme voitaisiin keskittyä johonkin muuhunkin asiaan kuin vuosikymmeniä kestävään riitelyyn tästä aiheesta.
Kirkolliskokous ei pysty ”saattamaan asiaa päätökseen” muutoin kuin 3/4 äänten enemmistöllä suuntaan tai toiseen.
Nyt on siis pärjättävä niillä eväillä, joita on.
”Suomen malli” syntyy siten, että kirkon oppi ja opetus säilyy muuttumattomana. Papit jotka vihkivät samaa sukupuolta olevia, tekevät sen ilman kirkolliskokouksen myötävaikutusta.
Olen lähtökohtaisesti sitö mieltä, että pappeja jotka vihkivät samaa sukupuolta olevia, ei pitäisi rangaista. Oikea, evankeliumin mukainen tapa hoitaa näitä asioita on kirkon opetuksen ääneen sanominen näissä tilanteissa.
Sitä ääntä ei saa vaientaa. Turtiaisen kompromissi on hyväksyttävissä.
… vastaus karkasi. Piti tulla vielä kause:
Kirkolliseksi tällaista vihkimystä ei kuitenkaan voi nimittää.
Asiayhteydessä on syytä mainita, ettei kirkkokurin ensisijaisena tarkoituksena ole rangaistusten jakaminen, vaan kirkon jäsenten ohjaaminen oikeaan oppiin.
Maassamme kansan valitsema eduskunta on säätänyt lait saman-arvoisen ihmisarvostuksen pohjalta yhä enenesässä määrin. Niiden noudattaminen on laki kaikille ihmisille papit mukaanluettuna. Niiden rikkomiinen on oikeusistuimien asia.
Kirkko pyrkii edelleen olemaan valtio valtiossa aikaisemman valtansa mukaisesti. Ja on onnistunutkin esim. vuosikalenteri, joka tulee ajan myötä antamaan samanlaisen ihmisarvostuksen kaikille.
Turtiainen kirjoittaa haluavansa olla sillanrakentaja ja olettaa, että avioliittokysymys tulee ensi kirkolliskokouksessa ratkaista, vaikka se on jo ratkaistu.
Turtiaisen 3 kohdan ohjelman kohdassa 3 katsotaan, että kirkon opista poikkeavat vihkitoimitukset voitaisiin rajata tuomiokapitulien käsittelyn ulkopuolelle. Tämä ei ole mahdollista kirkkolakia muuttamatta. Kaikki papin toiminta voidaan aina saattaa tuomiokapitulin tutkittavaksi.
Yhdyn Tuorin erinomaiseen analyysiin siitä, että kirkollisen vihkimisen kirkolliset edellytykset ovat kirkon oma asia, johon valtio ei perustuslain 76 §:n nojalla voi puuttua”. Tuorin puheenvuorot muutenkin ovat sellaisia, joihin voin yhtyä. Itse en kykenisi niin hyvin asioita ilmaisemaan.
Tässä Turtiainen toteaa, että KHO joutuu ottamaan kantaa kirkon autonomiaan. Eli Turtiaisen mukaan KHO ottaa kantaa, pitääkö perustuslakia noudattaa! Johtopäätös on täysin käsittämätön.
Turtiaisen mielestä samansukupuolisten vihkimiseen löytyy myös teologisia perusteita. Koska Turtiainen epäilemättä tuntee Raamatun, jään odottamaan viittausta raamatunkohtaan, jossa esimerkiksi sanotaan, että mies erotkoon isästään ja äidistään ja liittyköön mieheensä.
Lopuksi Turtiainen esittää suoran kysymyksen: ”Mitä sinä ajattelet ja toivot, jotta kirkkomme ei metodistikirkon tavoin hajoaisi tähän kysymykseen?”
Vastaan omalta osaltani. Toivon, että Toivoa on- ja TK-liikkeen kaltaiset siltojen särkijät saavat mahdollisimman huonon vaalituloksen. Mitä vähemmän teitä on, sitä vaikeampaa on häiriköidä kokousta ja vaatiaa jo kertaalleen käsiteltyjä asioitauuteen käsittelyyn.
Viime kaudella päätettiin muun ohessa Lahden seurakuntayhtymän siirtämisestä Tampereelta Mikkelin hiippakuntaan. Jos joku nyt esittäisi, että se siirretään takaisin Tampereelle, tuskinpa asiaa uudestaan käsiteltäisiin.
Koska avioliittokysymys on jo käsitelty, miksi sitä pitäisi jatkuvasti käsitellä?
Kirkolliskokouksen näkemys näyttää kuitenkin olevan toinen sen suhteen, onko asia lopullisesti ratkaistu. Kirkolliskokoushan antoi piispainkokouksen tehtäväksi saattaa kirkolliskokouseen käsittelyyn ehdotus ratkaisuksi. Sikäli kuin tiedän, ovat piispat keskustelleet tapaamisissaan asiasta toisruvasti.
Jouni Turtiaisen toteamus, jonka mukaan KHO joutuisi ottamaan kantaa kirkon autonomiaan, on väärinymmärrys. KHO ottaa kantaa siihen, onko Oulun tuomiokapitulilla ollut juridisia edellytyksiä rangaista sateenkaariparin vihkinyttä pappia.
”Ratkaisua tähän etsitään ns. Helanderin mallin pohjalta. Se voisi tarkoittaa sitä, että kirkko ei muuta avioliittokantaansa, mutta sallii sen rinnalla myös toisen, teologisesti perustellun näkemyksen, joka mahdollistaa papille vihkiä myös samaa sukupuolta olevia kirkon jäseniä avioliittoon Suomen avioliittolain mukaisesti.”
Viitattu ns. Helanderin malliin liittyvä ajatus ”toisesta teologisesti perustellusta näkemyksestä” on nähdäkseni vähintäänkin teologisesti epäselvä. On totta, että samaa sukupuolta olevan kihlaparin avioliittoon vihkimistä voidaan perustella teologisesti, mutta nämä esitetyt perustelut nojautuvat erilaiseen raamattukäsitykseen verrattuna kirkon nykyiseen avioliittokäsitykseen. Hyväksyessään monioppisuuden avioliittokäsityksessä, kirkko samalla hyväksyisi monioppisuuden myös raamattukäsityksessä.
On kokonaan eri asia todeta, että kirkon jäsenten keskuudessa vallitsee erilaisia käsityksiä raamatusta, kuin todeta tämän olevan hyväksyttävä taikka tyydyttävä asiantila. Samoin on kokonaan eri asia todeta, että kirkon jäsenten keskuudessa on erilaisia käsityksiä avioliitosta, kuin todeta, että kyseessä olisi hyväksyttävä kompromissi.
Kuten jo edellä kommenttiketjussa totesin, kirkkokurin ensisijaisena tarkoituksena ei ole rangaistusten jakaminen, vaan kirkon jäsenten ohjaaminen oikeaan oppiin.
Pohdittavaksi nousee, onko kirkkomme nykytilanteessa esiintyvä rinnakkaisoppisuus sellaista, että tämän perusteella osa kirkon jäsenistä tulisi sulkea seurakuntayhteyden ulkopuolelle? Ellei ole, niin kirkon oikean opin osoittamiseen tulee etsiä ensisijaisesti muita keinoja.
Kirkon pappi ei ratkaise, voiko samaa sukupuolta oleva kihlapari mennä suomen avioliittolain mukaiseen avioliittoon. Kirkon pappi olla heidän mukanaan rinnankulkijana, vaikka heidän avioliittonsa poikkeaakin kirkon avioliitto-opetuksesta. Kirkon pappi voi rukoilla heidän kanssaan ja heidän puolestaan, mutta ei opettaa heille kirkon opista poikkeavaa oppia.
Mielenkiintonen ajatus blogissa on papin omalla ajalla ja vastuulla toimiminen hoitaessaan samansukupuolisen konsensuksen vahvistamista.
Kyllä pappi vapaalla ollessaan on pappi siinä kuin työtehtäviä hoitaessaankin, eikä vastuu virasta vapaalla ollessa häviä mihinkään.
Näin perustelut kirkon opetuksen vastaiseen toimintaan samansukupuolisen konsensuksen vahvistamisen asiassa ovat tältä osin hulvattoman hauskat ja heikot.
Turtiaisen ja Kivimäen malli ei ratkaise kanssa, yhdessä, muttei puolesta asiaa kirkon siunauksen asiassa vaan katsoo reikää porsaassa haluten ja katsoen vaivaan teknisluonteista poistumistietä missä hengellisyyden asia sivuutetaan kirkkopolitiikan ja edelleen jatkuvan kestäväksi toivotun ja katsotun toiminnan hyväksi.
Jukka Kivimäki kiteytti oleellisen: ”Asiayhteydessä on syytä mainita, ettei kirkkokurin ensisijaisena tarkoituksena ole rangaistusten jakaminen, vaan kirkon jäsenten ohjaaminen oikeaan oppiin.”
Tarkoittaa ohjaaminen kirkon oppiin, sillä kirkon opilla ja Ut:n opilla on hyvin vähän tekemistä keskenään. Missään kohdin Raamattu ei kerro, mikä on oikea avioliitto, ja miksi kertoisi, kun avioliitto on yhteiskunnallinen kysymys. Mikäli olisi noudatettu ohjetta, että annetaan keisarille se, mikä keisarille kuuluu, niin ei oltaisi nykyisissä ongelmissa. Kun on menty keisarin tontille keisarin rahoista elämään, on saatu keisarin ongelmat. Kuitenkin nyt hyljitään keisarin lakia, joka sallii tasa-arvoiseen avioliittoon vihkimisen. Logiikka loistaa poissaolollaan.
Asia on Ut:n kannalta yksinkertainen. Mikä ei ole oikeudenmukaista eli vanhurskasta, niin voiko se olla kirjoitusten mukaista? Kirkon ja etenkin piispojen harjoittama apartheid on syrjimistä. Raamatulla apartheidiä puolusteltiin Etelä-Amerikassakin. Ja orjuutta Amerikassa. Saman puun omenat putoavat saman puun juurelle.
Miten oikeamielinen eli vanhurskas voi viihtyä apartheidiä ylläpitämässä instituutiossa? Osa varmaan pelosta, kun kuvittelee, että kirkolla on jotain tekemistä pelastuksen kanssa. Osa siksi, että kirkko-oppi on paaduttanut omantunnon, jolloin apartheidkin näyttää raamatulliselta. Tästä on lyhyt matka pahempiin synteihin eli harhaan menoon, vaikka tahtookin osua maaliin. Vai mitä hamartia ja chata asiantuntija Jouni Turtiainen?