Viittaan sanontaan, että torstai olisi toivoa täynnä. Nykyään olen odottanut ilolla tiistaita ja TV:n Teemalta tulevia asiaohjelmia. Ovat mahtavia! Historiaa, joka panee ajattelemaan uuiksi monta asiaa. (Toinen ilo on ollut lukea maanantaisin HeSarin, jota en mainosta epäilyksistä huolimatta, tiedesivuja! Tiistain lehden talousnäkymät ansaitsevat myös huomiota, mutta se ahdistaa nykyään enemmän kuin herättää toivoa).
Mutta Teemalle: olen odottanut viikottain hienoa Suomen historian valoitusta ”Kuninkaittemme jäljillä” (ti, kanava 7, klo 17-18). Sitä sulatellessani en ole jatkanut enää kuin kursorisesti klo 18-19 ”Suursodan päiväkirjoihin”. Mutta lopun huipentaa tänään päättyvä kolmiosainen ”Yhdysvaltain kutsumuskohtalo” klo 21-22.30. En mitenkään kiellä, etteikö minua kiinnostaisi myös muu kanavan anti, tanään kaupunkiarkkitehtuuriimme ja betonirakentamiseen liittyvät teemat. On kuitenkin rajansa TV:n äärellä istumisessa, kun mukaan luen vielä jonkun uutisrupeaman ja säätiedot huomiselle. Täytyy varoa aikuisiän diabetesta ja liikkuakin.
Suomen kuninkaat ovat olleet kaikki Ruotsin kuninkaita. En puhu nyt nykyisten kuninkaiden asemasta ja ihailusta tulevia kuningattaria myötenvaan siitä, että olimme kiistatta osa Ruotsin valtakuntaa läpi historiamme aina Venäjän väliintuloon ja autonomiaamme asti 1809. Tämä tiedoksi niille, joille on loukkaus, että joku tutkija on kirjoittanut kirjan suomalaisten ruotsalaisuudesta! Sehän on ollut täyttä totta, alamaisesti, valtiollisesti, kirkollisesti, sotilaallisesti, verollisesti, sivistyksellisesti. Miten ihmeessä täysjärkinen suomalainen lähettää vihapostia tutkijalle, joka esittää ilmiselvän historiallisen faktan. Ei yksinkertaisesti tunne historiaa, ainetta, joka oltaisiin jopa poistamassa kouluista!
TV:n kuningas-sarja ei totisesti kruunaa ruotsalaisuutemme kunniaa. Olen ihmeissäni, että näin paljastava ja raadollinenkin historiankuva on tuotu esiin yhteistyössä Suomen ja Ruotsin asiantuntijoiden kanssa. On historioitsijoita, rahojen asiantuntija, valtionarkiston haltijoita molemmin puolin merta, kamalia pöytäkirjoja entisaikojen tuomioistuimista, tietoja nälkään kuolleista, noitavainoista niin Ruotsissa kuin Suomenkin puolella. Ajatelkaa vielä 1600-luvun lopulta, jota pidämme renessanssin ja valistuksen taitekohtana mannereurooppalaisesti! 1600-luvun katovuosina n. 10 viimevuosikymmenen aikana Suomesta kuoli nälkään kolmannes väestöä, suuri osa alle 15-vuotiaita lapsia. Pahimmassa tapauksessa eloonjääneet perheenjäsenet söivät kuolleita läheisiään (mm. Paltamon perhetragedia).
Ensimmäinen naisnoidaksi syytetty ja elävältä polettu oli Suomesta, jonne uskonpuhdistus oli rantautunut ajat sitten ja Luther oli Ruotsin kautta noussut uskonpuhdistajaksemme, Agricola sivistäjäksemme jne. (Saksa tosin varsinainen emämaa, mutta opintiet olivat kuitenkin alkuaan täysin muuta kuin suomenkielisiä). Ruotsissa ja Suomessa poltettiin/mestattiin noitina kuitenkin vain muutama sata. Valistuksen ajan hengessä sekin jo tekee tiukkaa!
Määräykset tulivat Ruotsista. Aatelisto tuli Ruotsista kuninkaan tai kuningattaren (Christina) anteliaisuuden ansiosta. Pietari Brahe teki paljonn hyvää Suomelle, vaikkei olisi tänne edes halunnut tulla. Muille tämä oli sivuhaara. Kivirakennuksia ei juuri Suomeen rakennettu, ei kovasti linnoja muuta kuin sotilaalliseen tarpeeseen. Postilaitos sentään oli perustettu. Suomi oli saanut Turun Akatemian. Myös Turun oikeuden. Oli perustettu lupaavat nuoret kaupungit, joista sittemmin virtasi mm. tervaa laivaston tarpeisiin ja muuhunkin. Metsää riitti enemmän kuin emämaassa.
Suomi oli sotaväen täystyöllistäjä eli antoi sille raskaasti talonpoikaisväestönsä hengen. Ei ihme, että suomalaiset ihmettelivät, miksi he olivat Puolaa vastaan sotimassa kuningas Kaarle X:n kanssa, kun venäläiset hyökkäsivät Suomen kautta Ruotsin valtaa vastaan. Mutta kotiintulijoiden kosto oli suloinen: suomalaiset eivät antaneet anteeksi Itä-Karjalaisille, jotka olivat joutuneet venäläisten ryntäyksen alle. Ortodoksit saivat kokea uskomattoman täystuhon, jossa alue autioitui suomalaisille luterilaisille. Tässä vaiheessa sanottiin jo ensimmäiset (?) ortodokseja ja itäheimolaisiamme halventavat sanat, joista sittemmin tuli klisheitä. Ennen muuta he olivat vääräuskoisia ja maanpettureita!
Mutta Suomella oli kohokohtansakin! Aivan legendanomainen. Kun Kaarle X kuoli, hänen leskensä Hedvig Eleanora aloitti poikansa Kaarle XI:n ”edunvalvojana” kokonaisen kulttuuriuudistuksen sijaishallituksen kanssa. Hänellä oli unelma tehdä Ruotsista ”valistunut kulttuurivaltio” Suomi mukaanluettuna! Karolinkisen ajan (1640-luvulta 1600-luvun lopulle) ihmeellisin tarina liittyy kulttuuriin, joka kruunasi Suomen Atlantiksen emoksi. Siis oli kyseessä tyyssija, jossa aikoinaan olemassaollut valtakunta oli uponnut mereen: Ruotsi. Mutta Suomesta löytyi vielä aiemman Paratiisin raamatullisen kuvaelman juuret! Tämä on ikuistettuna kuningattaren kulttuuripalatsin kattofreskoon! Vihdoinkin muuta kuin antiikin historiasta löytyvät maininnat suomalaisista liki primitiivinä kansana, joka täällä oli villinä ja takapajuisena. Olemme suoraan Nooan kolmannen pojan Jafvetin sukuhaaraa. Hän peri tämän alueen Paratiisin maista!
Miten menikään itsenäisyysmiestemme sanonta 1800-luvulla Anjalan liiton aikoihin (Armfelt ym.): emme ole ruotsalaisia emmekä venäläisiksi tule? Olikohan noin. (Ei ihan). Tuntuu siltä, että tultiin siihen missä oltiin oltukin: Ruotsin perillisiä ylen paljossa, vaikkemme samaa heimoa olekaan. Kulttuurimme kieli on ollut vuosisatoja sama, uskonto samoin! Historia ylen yhteinen. Tällä vuosisadalla emme ole halunneet tulla venäläisiksi. Ja silti Ruotsin perintöä vihataan. Olihan meidän talonpojilla kova osa sodissa, mutta oli sen Ruotsinkin vähäväkisten parissa. Nähtiin siellä samaa nälkää kuin meillä. Annettiin veroja aatelisten tiluksille, kunnes niitä alettiin koko Ruotsin valtakunnassa ottaa takaisin valtiolle ”säästösyistä”. Kuoltiin molemmin puolin sotiin ja nälkään.
Rahvaan osa oli yhteinen. Sitä emme ylpeästi suomalaisina muista, vaikka ehkä kannattaisi. Ei ollut kummoinen kummallakaan puolella silloista Ruotsin suurvaltaa, jonka osa olimme 1600-luvun mahtikautena. Aatelisetkin saivat kokea kovia sodissa, vallantavoittelussa ja tiluksillaan. Aika oli kovaa kaikille, mutta tietysti eniten tavalliselle kansalle, johon suurin osa Ruotsin puolen väestöäkin kuului. Miksi ajattelemme, että toisella puolen merta eläisi ”bättre folk”? Kun emme kuitenkaan siihen halua uskoa.
En ehdi kommentoida USA:n juttua. Nyt on kiirehdittävä Teeman pariin. Hyvää iltaa ja yötä.
”Ruotsalaisia emme enää ole,
venäläisiksi emme tahdo tulla,
olkaamme siis suomalaisia”
Aamen.
Näinpä!
En haluaisi saivarrella, mutta pikku yksityiskohta: 1800-luvun alussa ei ”itsenäisyysmiehiämme” ollut olemassakaan. Koko ajatus on peräisin 1800-luvun loppupuolen oikeustaistelun tarpeisiin kirjoitetusta perustuslaillisesta suomalaisesta historiankirjoituksesta, joka ei pidä paikkaansa lainkaan, mutta elää, vaikuttaa ja voi edelleen valitettavan hyvin.
Tuo lause ”Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia” merkitys 1800-luvun alun kontekstissa ei tarkoittanut kahta erillistä valtiota: Suomea ja Venäjää. Vasta 1860-luvun alussa levisi ajatus Suomesta valtiona. Sitä ennen yhtä lailla Suomessa kuin Venäjällä vallitsevana oli käsitys, että Suomi oli Venäjän valtakunnan (kenraali)kuvernementti, jolla oli omat keisarin vahvistamat privilegiot niin kuin monella muullakin Venäjän valtakuntaan kuuluvalla/liitetyllä alueella. Mutta blogihan käsitteli aikaa ennen vuotta 1809, jolloin Ruotsin kahdeksan itäistä maakuntaa liitettiin Venäjään, joten pardon, ei tämän enempää
Eipä niin. Ymmärrän siteerauksen kyllä korostaneen enemmän henkistä ja jonkinlaista heimokansallistakin erikoislaatua. Itse kyllä opin koulun historiassa, että Turun romantikot sysäsivät vauhtia kansallishengelle, niin ruotsinkielisiä kuin olivatkin. Valtiosjatus on varmaankin eri asia kuin aikaisempi itsenäisyyshaave kulttuuripoireissä. Mutta keskityin nyt aiempaan historiaan ja siinä mm. Hupaisaan tulkintaan Suomesta Paratiisin pohjoisosana (Ruotsi oli meidän ”perillisemme”).
Suomessa e i ole ajateltu, että maamme olisi kenraalikuvernementti. Se koski Baltiaa.
Suomi oli Suuriruhtinaskunta.
Ajatus suomalaista kansakuntana omien rajojensa sisällä oli toki olemassa.
Mitä se merkitsi?
Snellmanin slogan rajasi maamme omana kansakuntana, erotuksensa ruosalaisista ja myös venäläisistä.
Suomi oli oma valtio, joskaan ei itsenäinen: Omat rajat, kansalaisuus, passi,
uskonto, kulttuuri ja rahayksikkö- kaikki nämä vaihtuivat kun mentiin yli Rajajoen.
Ei sellaista ollut kenraalikuvernementeissä.
Vaikka ei oltaisikaan kaikessa samaa mieltä kuin Danielsson-Kalmari, ei toki tarvitse mennä myöntämään kaikkea mitä sanoi Novoje Vremja..
Ehkä niin. Ehkä tuon siteeratun ”Ruotsalaisia emme jne…” lausui tosiaan Arwidsson, mutta ajatus kyllä oli G.M. Armfeltin. Todennäköisesti kyseessä oli enemmän jonkinlainen ”Suomen idea” kuin erillinen valtioajatus. Valtiokin ymmärrettiin tuona aikana vielä enempi feodaalisesti ”finanssivaltioksi,” ei sellaiseksi kuin millaisena me ”valtion” ymmärremme.
Tuliko tuo esiin jo Armfeltilla? Kas vain, Bonsdorff ei isossa elämäkerrassaan sanonut siitä mitään..?
Olihan se joka tapauksessa vahva oman kansallisen identiteetin rakennustyö, se johon tuo lause kuului. Sehän Venäjän nationalisteja juuri kismitti, tämä Suomen omaleimaisuus ja erillisyys.
Täytyy pojille hattua nostaa, valtava työ oli rahvaan sivistämisessä ja oman kansallisen kulttuurin edellytysten luomisessa.
Jussila 2004, 134.
Tämä ”Kustaa Mauri” hahmotti Suomen paikan tietyssä mielessä hyvinkin arwidssonilaisesti, käytännön toimiensa kautta ja ohessa, toimiessaan Suomen asioiden hoidossa Pietarissa ja hyvissä väleissä Aleksanteri I:een. Armfeltin viitekehys oli Suomen edut parhaalla tavalla hyväksyvä valistunut itsevaltius, Arwidssonilla nouseva nykyaikainen kansallisuusaate.
Tuolloin oli esim. Ruotsi-kortti väläytettäväksi venäläisille: emme me ruotsalaisia ole… Ja venäläisiä saattoi taivuttaa suomalaisen provinssin hyvän, järkevän ja toimivan hallintotavan puolelle, miksipä tuota muuttelemaan.
Aleksanteri I:n mukaan Porvoossa olimme jotakin sellaista kuin ”kansakunta”. Oli onni, että sitten n. 100 vuoden kuluessa konkreettisesti todella kehityimme kansakunnaksi. Muuten olisi voinut käydä hassusti. Aatteellista ja alueellista perustaa tosin luotiin Ruotsin-vallan ajalla: hallinnon laillisuuskulttuuri, pohdinnat erityisenä talousalueena, jne. Ja vaikka Ruotsin suurvalta-asemaan keskeisesti kuuluivat sodat, se toi pohjoiseen henkisiä virikkeitä eri tavalla kuin muutoin.
Tsaarin Venäjä perustui imperiumi-käsitykseen, missä kokonaisuuteen saattoi kuulua erilaisiakin alueita. Nykyaikainen kansallisuusaate ei aluksi ollut kehittynyttä, ja kun se sitten sekä Venäjällä että Suomessa kehittyi, jouduttiin vastakkain.
Kiitos hyvistä kommenteista. Historia on tosi kiinnostavaa, ja tulkinnat muuttuvat! Aikoinaan kirjoitin ”Itsenäisyysajatus Suomen historiassa” -jokerikysymykseen ylppärikokeessa täydet pisteet. Mikähän olisi nykyinen rankkaus! No, jutussani kuitenkin näköala oli muualla. Sarja itse vastannee jatkossa tulkintaansa 1800-luvun historiasta. Tähän asti se on vasta päässyt Karolinkiseen aikaan! Seuraan edelleen kiinnostuksella.
>>>Vihdoinkin muuta kuin antiikin historiasta löytyvät maininnat suomalaisista liki primitiivinä kansana, joka täällä oli villinä ja takapajuisena. Olemme suoraan Nooan kolmannen pojan Jafvetin sukuhaaraa. Hän peri tämän alueen Paratiisin maista!>>>
No, näitä Rudbeckin henkeen luotuja taruja laativat kyllä toisetkin
Tacitus puhui saamelaisista, se on melko varmaa.
1700-luvun herrasmiesmatkailijat Acerbi ja Clarke ym. antavat suomalaista ja myös ruotsalaisista varsin edullisen kuvan. Samaa miletä ovat monet ruotsalaiset.
Wraxall moitii Turkua raakalaismaan pääkaupungiksi, ellen väärin muista, mutta hän kävikin Suomessa Ison-vihan aikana. Kaikki oli rempallaan ja vieras komento maassa.
Kansan sivistystaso on hyvä ja ihmiset ovat ystävällisiä ja rehellisiä.