Toivon merkkejä ”jälkikristillisessä” Ruotsissa

Naapurissamme Ruotsissa on tänä vuonna ilmestynyt keskustelua ja julkista huomiota herättänyt teos, joka analysoi yhtenä maailman maallistuneimmista pidetyn maan uskonnollista tilaa (arvioista ks. esim. http://www.svd.se/ar-svenskar-gudlosa-eller-bara-postkristna). Uskontotieteen professorin David Tjurfjellin kirja Det gudlösa folket: de postkristna svenskarna och religionen erittelee historiallista tapahtumaketjua reformaatiosta nykypäivään asti. Hänen teesinsä on, että Ruotissa, jossa monet edelleen noudattavat kristillisen kulttuurin tapoja, vaikka eivät pidäkään itseään kristittyinä tai uskonnollisina, ei olla tarkkaan ottaen niinkään sekularisoituneita kuin ”jälkikristillisiä”.

Yhtenä käännekohtana ruotsalaisen uskonnollisen mentaliteetin muodostumisessa Tjurfell näkee käänteen kristinsuskosta kansallisena ja kulttuurisena asiana tietoiseksi ja aktiivisen kristillisyyden asiaksi 1700-1800-luvun pietismin ja herätysliikkeiden myötä. Suomalaisesta näkökulmasta on monesti nähty, että se että ”separatistiset” liikkeet ajautuivat Ruotsissa kirkon ulkopuolelle selvemmin kuin Suomessa, vahvensi mielikuvaa herätysliikkeissä elävästä valtavirrasta poikkeavasta, tarkasti määriteltyä uskoa korostavasta kristillisyydestä, josta muodostui tietynlainen ”kristityn” ja ”uskovan” arkkityyppi, johon haluttiin ottaa etäisyyttä. Tässä mielessä ”yliviritteinen kristillisyys maallisti”. Ruotsissa kansankirkkoajatukseen liittyi voimakkaammin kuin Suomessa ajatus koko kansan ja valtion kattavasta kansallisesta kirkosta, johon tietyn ajattelumallin mukaan synnyttiin eikä edellytetty kastetta jäsenyyden perustana. Osa jäsenistä jäikin kastamatta. Vasta melko myöhään on Ruotsissa selkeästi linjattu kasteen olevan kirkon jäsenyyden perusta. Kirkon ja valtion erohan toteutui sekin Ruotsissa varsin myöhään (2000) ja uskonnonvapauslakikin vasta 1951, kun se Suomessa astui voimaan 1923. Suomessa vuoden 1869 kirkkolaki sekä luterilaisen kirkon asema autonomisen Suomen identiteetin määrittäjänä ortodoksisessa Venäjän valtakunnassa, vaikuttivat osaltaan siihen, että tehtiin selvemmin ero valtion ja kirkon välillä jo aiemmin.

Tjurfjell näkee ruotsalaisen uskonnollisen aatehistorian vahvoina piirteinä myös sekulaarin uskontokritiikin ja esoterismin voimakkaan perinteen. Nekin voidaan nähdä tietyllä tapaa pitkään jatkuneen valtiokirkkoasetelman ja ”järkevän protestantismin” vastapooleina. Herääkin kysymys, kuten monesti protestanttisten maiden maallistumisesta puhuttaessa, onko todellisuuden desakralisaatio ja järkevä pelkistäminen osaltaan edistänyt maallistumista. Kun uskonto on nähty ”tunteen” tai ”sisäisyyden” tai yksityisasiaksi, sen vaikutus kulttuuriin ja sitä kautta elämän kokonaisuuteen on kaventunut ja antanut sijaa ajatukselle yleisestä järkevyydestä, tehokkuudesta ja individualismista. Nykyäänhän virta ja etsintä on meilläkin kulkenut kohti kokonaisvaltaisempaa kokemusta ja ilmaisua. Vielä esimerkiksi Luther nimenomaan korosti persoonan ja yhteisön yhteenkuuluvaisuutta. Seurakunta oli hänelle ”Gemeine”, yhteisö.

Tjurfellin mukaan menneinä vuosikymmeninä kirkkoa vastaan hyökkäsivät niin johtavat ateistit, vapaakirkot ja helluntailaiset kuin korkeakirkollisetkin. Nämä kolme tekijää vaikuttivat siihen, että sanan ”kristitty” tavallinen merkitys muuttui. Kristillisyydelle kuvattiin 1950-luvun kouluopetuksessa olennaiseksi yleinen kunnollisuus, hyvä käytös ja elämänilo. 1960- ja 1970-luvulla puolestaan kampanjoitiin sen puolesta, että ”kristillisyys” erotettiin arkisesta kunnollisuuden käsityksestä; sitten siitä tehtiin niiden vastainen. Ruotsin kansan pohjimmaiset uskomukset, ja jossain määrin myös käytännöt, eivät kuitenkaan muuttuneet paljon. Uskomusten ymmärtäminen on kuitenkin muuttunut dramaattisesti. Aikoinaan Ruotsin nähtiin Tjurfjellin mukaan olevan hyveellinen ja siunattu, koska se on ainutlaatuisesti kristillinen. 1970-luvun lopulla se näki itsensä hyveellisenä ja siunattuna, koska se oli ainutlaatuisen sekulaari ja ei-uskonnollinen. Tämä on edelleen yleinen käsitys.

Joka tapauksessa myös Ruotsissa näyttää suunta kääntyneen. Church Times -lehden välittämän arkkipiispa Antje Jackelenin haastattelun mukaan viime vuosina useammat ihmiset ovat palanneet kirkon helmaan kuin eronneet siitä. Arkkipiispa Jackelenin mukaan intellektuellien ja eliitin keskuudessa on liike palata takaisin kohti kristinuskoa. Lukuisa joukko poliitikkoja, journalisteja ja viihdealan ihmisiä on nyt avoimesti kristittyjä. Tämä ei olisi voinut olla mahdollista 30 vuotta sitten. Jotain tämän kaltaistahan on ollut havaittavissa myös Suomessa. Myös niiden ruotsalaisten joukko, jotka sanovat, että eivät usko Jumalaan, on vähentynyt. ”Henkeen tai elämänvoimaan” uskovien määrä on noussut yli puoleen. Myös usko kuoleman jälkeiseen elämään on lisääntynyt. Demografia kuitenkin syö kirkon jäseniä: enemmän ihmisiä kuolee kuin syntyy ja kastetaan. Toivon merkki on myös se, että kun vielä jokin aika sitten kirkko oli Ruotsissa 10. luotetuin instituutio, nyt se on sijalla 7. Kasteiden määrä on sekin kasvussa, koska ne ovat korvanneet häät uuden perheen muodostumisen merkkinä. Kastejuhlista on monesti paisunut varsin suuria tapahtumia, niin että köyhät ja yksinhuoltajat saattavat pelätä kasteelle viemistä kulujen pelossa – kuten meillä häiden järjestämistä.

Sosiologinen johtopäätös tästä näyttäisi olevan, että yhteiskunnalliset valtakirkot säilyttävät asemansa niin kauan kuin arkipäivän ”kunnollisuuksiin” kytketään uskonnollinen leima. Toisaalta voidaan sanoa, että elämänmuoto, johon uskonto luontevasti kuuluu, osaltaan muovaa ajatusmaailmaa ja ruokkii hengellisyyttä sekä sitä kautta myös ”teologista eksistenssiä”.