Toivon perusteet

Epävarmuuden keskellä elettäessä ja tummien pilvien kerääntyessä horisonttiin kaivataan toivoa, jotta voidaan ylipäätään säilyttää toimintakyky. Sanotaan, että niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Toisaalta varoitetaan turhan toivon ruokkimisesta, koska se estää kohtaamasta todellisuutta ja voi tuottaa entistä suuremman pettymyksen. Toivon tulee siis olla realistista ja elämää palvelevaa. Synkkyyteen vaipuminen saattaa jostakusta olla jossakin tilanteessa perusteltua, mutta se ei palvele elämää eikä siten ole luontaisen itsesäilytysvaiston saati sitten elämän perimmäisen ihmeellisen lahjaluonteen mukaista. Reaalista on, että elämä on niin kauan kuin päiviä on annettu, ja kokemus on opettanut elämän aina kykenevän yllättämään.

Toinen asia on sitten se, että elämä voi olla kärsimyksentäyteistä esimerkiksi vakavan sairauden myötä. Kivun lievittäminen hyvällä lääkityksellä ja huolenpidolla onneksi auttaa useimpia. Lopulta elämää voi kuitenkin kantaa elämän ja kuoleman rajalla – kristillisen uskon näkökulmasta – vain uskon tuoma luottamus siihen, että on suuremmissa ja hyvissä käsissä matkalla ajasta iankaikkisuuteen, Kristuksen tähden armosta taivaan kotiin. Rukouskin voi kuitenkin kuivua huulille, niin että voi vain ”sairastaa Herralle” (Paavo Ruotsalainen). Henki kuitenkin on läsnä sanattomien huokauksin häntä kaivattaessa. Henkilö, joka ei usko kuoleman jälkeiseen elämäään, odottaa vain kivun sammumista tai avuttomuuden kokemuksen loppumista elämän sammuttua ja elämän sekä oman elämän perinnön jatkumista kenties jälkeläisissä tai muiden läheisten elämässä tai elämäntyön kautta.

Viime aikoina on puhuttu, etenkin Risto Saarisen kirjan Oppi toivosta myöten siitä, että toivon tulee olla perusteltua toivoa. Klassisen tiedon määritelmän mukaan tieto on perusteltu tosi uskomus. Toivon tulisi siis täyttää tämä kriteeri ollakseen uskottava. Voidaan ajatella, että toivo inhimillisesti ottaen perustuu siihen, että sen on realistista toteutua, mikäli tehdään tietynlaisia tekoja ajatellen vaikkapa ympäristökatastrofista selviytymistä. Ongelmavuori voidaan purkaa, kun sitä pilkotaan pala kerrallaan ja yhdistetään voimat. Tällä tavoin ilmaistun toivon piiriin mahtuu kristillisen uskon näkökulmasta myös kristillinen toivo, joka ei ole luonteeltaan vain toiveajattelua vaan historiassa toimivan kolmiyhteisen Jumalan toimintaan ankkuroituvaa Jeesuksen Kristuksen ihmiseksitulon, ristinkuoleman ja ylösnousemuksen kautta.

Usko on sen toivon todellisuutta, jota ei (vielä) nähdä. Silti usko ei ole ilman perusteita. Sen takana on vakuuttuminen siitä, että Raamatussa, kasteessa, ehtoollisella ja synninpäästön sanassa sekä rukouksen hiljaisuudessa ja kristittyjen yhteyden kautta, uskon, toivon ja rakkauden sanan ja sen todeksi elämisen kautta välittyy Jumalan persoonallinen läsnäolo. Hänen lahjoistaan kertovat myös luonnon kauneus ja vaikkapa koskettavat elämänkohtalot ja ihan arkisen huolenpidon ja rakkauden kokemukset. Kristinuskon Jumala on historiassa toimiva ja erityisesti Jeesuksessa persoonallisesti kohdattavissa olevaksi tullut Jumala. Jo Israelin kansan vaiheissa hän oli minä-sinä -suhteessa kansaansa. Hän on myös istuttanut ihmisten omaantuntoon tajun luonnollisesta moraalilaista sekä siitä, että on olemassa ihmistä suurempaa, jumalallista ja pyhää.

Kristillinen toivo ankkuroituu siihen, että Jeesuksessa Kristuksessa Jumalan valtakunta on lopullisesti murtautunut keskellemme ja että hänen ristinkuolemansa ja ylösnousemuksensa kautta syntiemme rangaistus on sovitettu ja tie iankaikkiseen elämään tehty mahdolliseksi Kristuksen omana. Jumalan kuva ihmisessä on uskon ja Jumalasta osallisuuden kautta luotu uudeksi, Jumalan lapseus tehty mahdolliseksi. Lopullinen täyttymys ja luomakunnan luominen uudeksi aikojen lopulla antaa kuitenkin vielä odottaa itseään. Tulevaa täyttymystä voidaan vielä vain aavistella ja katsella kuin kuvastimesta.

Virressä 617 sanotaan: ”4. Taivaassa, ratki taivaassa ei kuulla itkua, ei siellä synnin surua, kuoleman pelkoa.
Vaan uuden, kirkkaan elämän ja rauhan päättymättömän suo Herra Sebaot.

5.
Taivaassa, ratki taivaassa iäinen autuus on, nyt ihmiskielin kertoa on siitä mahdoton. Se siintää tänne päälle maan
kuin kuvastimeen valoaan, oi Herra Sebaot.”

Taivastoivon perusta on Jumalan ilmoituksessa Kristuksessa, josta Raamattu todistaa. Sitä vahvistavat sana, sakramentit, rukous ja kristittyjen yhteys. Sitä voivat vahvistaa myös esimerkiksi ihmisen ihmeellisiksi kokemat elämäntapahtumat. Lopullisesta täyttymyksestä voidaan kuitenkin puhua vain – kuten myös Uusi testamentti osoittaa – puhumalla siitä ikään kuin vastakohtien kautta (via negativa), vertauksin ja kielikuvin (via analogica) tai kuvaamalla ilon ja rakkauden täyttymyksen ylitsevuotavaisuutta (via eminentiae). Nämä kolme tapaa ovat tunnusmerkillisiä paitsi lopunajallisen toivon ilmaisussa myös klassisen Jumala-puheen ilmaisuissa.

Lopunajallinen eli eskatologinen toivo on kietoutunut Jumalaan, ”joka antaa tulevaisuuden ja toivon.” Sitä kuvaava puhe ei ole uskon silmin vain kauniita sanoja ja kielikuvia vaan puhetta sanomattomasta, josta ollaan kuitenkin reaalisesti osallisia jo nyt, vaikka sanat eivät riitä täyteyttä kuvaamaankaan. Kristuksen ristinkuolema ja ylösnousemus on prototyyppi Kristuksen omien toivosta, jonka rajoja me emme tiedä. Hän on ”uutena Aadamina” ensimmäinen kirkastetun ihmisyyden ruumiillistuma, ylösnousemusruumiin todellisuuden ja persoonallisen elämän jatkuvuuden todistaja ajasta ikuisuuteen, täyttymyksen todellisuuteen.

Lopunajallinen täyttymys on läsnä jo nyt myös sitä kautta, että Jeesuksen seuraaja on kutsuttu elämään Herraansa seuraten jo nyt ”ihmisenä toisia varten” (D. Bonhoeffer). Jumalan valtakunnassa on kyse lahjoittavan rakkauden ja armon läsnäolosta. Sitä meidät on kutsuttu välittämään eteenpäin arjessa, tekemään toivon tekoja, joiden pontimena on ilo ja kiitos siitä, mitä olemme saaneet vastaanottaa ja luottamus hyvän Jumalan lupauksiin.