Oulun Rauhanyhdistyksen puheenjohtaja Timo Aho kertoi Kalevassa (14.1.21), että hoitokokoukset ovat keskeinen osa yhdistyksen toimintaa. Aho kertoi varsin seikkaperäisesti, miten kokoukset etenevät. Kuvauksesta käy ilmi, ettei hoitokokouksissa suinkaan aina ole kysymys kirkon tarkoittamasta sielunhoidosta, vaan kirkkokurista ja hengellisestä väkivallasta.
Vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä on laajasti tunnistettu ja tunnustettu, että 1970-luvun hoitokokoukset olivat virhe ja vääryys. Niitä on pahoiteltu, mutta samaan hengenvetoon on saatettu kiistää, että liikkeen piirissä yhä järjestettäisiin hoitokokouksia.
Ahon haastattelun jälkeen hoitokokousten olemassaolon kiistäminen käy vaikeaksi. Nyt liikkeen on katsottava peiliin ja määriteltävä suhteensa ilmiöön, jota evankelisluterilainen kirkko kutsuu hengelliseksi väkivallaksi. Kirkon mukaan ”hengellinen väkivalta on henkistä väkivaltaa, johon liittyy uskonnollinen ulottuvuus. Sen ilmenemismuotoja ovat pelottelu, käännyttäminen, syyllistäminen, eristäminen ja kontrollointi.”
”Terve uskonnollisuus voimaannuttaa ja tukee hyvinvointia, mutta epäterve uskonnollisuus kaventaa elintilaa. Ongelma nähdään vakavana, koska haavoitettu uskonnollisuus iskee ihmisyyden ja persoonan syvimpiin rakennusaineksiin. […] Hengellinen väkivalta kytkeytyy yhteisön vallan ja hallinnan mekanismeihin”, kirjoittavat Johanna Hurtig ja Aini Linjakumpu julkaisussaan Kirkko ja hengellisen väkivallan ratkaisut (2020).
Etenkin nuoremman polven vanhoillislestadiolaisista suuri osa näyttää suhtautuvan hengelliseen väkivaltaan kielteisesti. Hengellisen väkivallan katsotaan rikkovan yksilön integriteettiä ja itsemääräämisoikeutta samaan tapaan kuin fyysisen kajoamisen. Sitä ei enää hyväksytä, sitä pidetään vääränä, siihen ei suostuta. Uskon, että myös SRK:ssa ja paikallisyhdistysten johtokunnissa tämänkaltainen ajattelutapa on yhä yleisempää.
Jos liike aikoo jatkaa nykyisenkaltaisia hoitokokouksia, edessä saattaa olla jäsenkato. Myös suhde kirkkoon ja yhteiskuntaan saattaa hankaloitua. Näistäkin syistä hoitokokouksista tulisi luopua.
Liikkeen olisi hyvä tarkastella sitä, minkä vuoksi hoitokokouksia pidetään tarpeellisina. Yksittäisen kristityn hätään on vastattava, mutta missä määrin ja minkä vuoksi tarvitaan kokouksia, jotka nousevat yhteisön yksimielisyyden tarpeesta?
Liike korostaa, ettei sillä ole mitään sääntö- tai kieltolistaa, mutta kuitenkin hoitokokouksissa on kyse sääntöjen (=mikä on uskovaiselle sopivaa ja mikä ei) rikkomisesta. Olisiko syytä laatia säännöt, joita yhdistyksen jäsen sitoutuu noudattamaan, sekä menettely, johon sääntöjen rikkominen johtaa? Selkeät pelisäännöt lisäisivät luottamusta ja ennakoitavuutta.
Timo Aho teki haastattelullaan vanhoillislestadiolaiselle liikkeelle palveluksen ja auttoi sitä eteenpäin tiellä irti vahingollisista käytännöistä. Toivon, ettei hän joudu kärsimään rehellisyydestään.
Topi Linjama
Kirkon yhteiskunnallisten ja eettisten kysymysten neuvottelukunnan jäsen
