“Miksi antaisin mitään yhteisölleni, kun tunnen ettei se anna mitään minulle. Aion muuttaa pois heti kun voin. Meillä hyvän työpaikan saaminen perustuu poliittiseen suuntautumiseen tai siihen, että sattuu tuntemaan oikeat ihmiset – itse en tunne. Kokonainen sukupolvi on unohtanut kristilliset arvot, kuten rehellisyyden. Kehenkään ei voi luottaa”.
Tälläisin kommentein kuvasivat tilannettaan muutamat Keski-Aasian ja Lähi-Idän maissa asuvat kristityt nuoret, joihin tutustuin taannoisella matkallani. Juttutuokio nuorten tulevaisuuden suunnitelmista ja haaveista oli silmiä avaava. Totalitaarisessa systeemissä tai sodan keskellä eläminen jättävät jälkensä yksilön ajatteluun ja haaveisiin. Millaista on kasvaa aikuiseksi ympäristössä, jossa ilmapiiriä hallitsee eräänlainen kyynisyys?
Kun yksilön tai kokonaisen sukupolven luottamus omaan yhteisöön rakoilee, siitä seuraa monenlaista haittaa. Aivovuotoa ja yleistä levottomuutta. Mitä tapahtuu, kun tunne samassa veneessä olemisesta katoaa? Jos oma elinympäristö ei näytä tarjoavan muuta kuin umpikujaa, on monella edessä eettinen pohdinta: pystynkö jäämään ja rakentamaan jotain hyvää, vai olisiko jossain paikka jossa minä ja läheiseni voisimme elää toisenlaisissa, suotuisammissa oloissa. Raamattu ja rukous antavat joillekin voimaa rakentaa yhteisöään ja rikkoutunutta luottamusta uudelleen rehelliseltä pohjalta, askel askeleelta.
Matkailu avartaa. Kun näitä kokemuksia rikkaampana palasin koti-Suomeen, on taas hieman erilainen perspektiivi katsoa meidän yhteisöjämme. Demokratian ja hyvän hallinnon eteen on meillä tehty paljon töitä. Nämä eivät ole itsestäänselvyyksiä ja paikallaan pysyviä asioita, vaan jotakin sellaista, jonka eteen on jatkuvasti nähtävä vaivaa. Ihminen on vajavainen eikä varmasti itsekseen pysty täydellistä yhteisöä luomaan. Kristityn vapaus voi kuitenkin olla vapautta visioida hyviä yhteisöjä, joissa kaikki otetaan mukaan.
Meidän yhteiskuntamme yksi piirre on matala valtaetäisyys. Ihmiset ottavat helposti yhteyttä vallanpitäjiin ja esittävät kiperiä kysymyksiä. Tämä ei ehkä aina ole vastuunkantajien näkökulmasta hirveän helppoa ja mukavaa. Etenkin työelämässä asiat pitää kuitenkin opetella ottamaan asioina. Kysyminen ja kyseenalaistaminen on usein yhteisöä rakentavaa. Rakentavaa erimielisyyttä ei ole mitään syytä torpata. Alttius avata tekemisiensä ja valintojensa perusteluita kun yleensä johtaa luottamuksen lisääntymiseen ja fiksumpiin ratkaisuihin.
