Kristinusko ei olisi mitään ilman Raamattua. Ilman pitkää traditiotaan se taas olisi täysin muodoton ja vailla tarttumapintaa. Kumpikaan näistä elementeistä ei kuitenkaan kykene välttämään haasteita ja ongelmia, joita niiden ympärille kietoutuu ihmisten mielissä ja käsissä. Tämän osoitti hyvin Eero Junkkaala eilisessä kolumnissaan (Kotimaa 7.5.2015).
Junkkaala kuvaa osuvasti Raamatun – kaikkine vanhatestamentillisine kauheuksineen – olevan rosoinen kirja, joka ei päästä lukijaansa helpolla. Herää kysymys siitä, pitäisikö lukijan kuitenkin päästää pyhät tekstit pötkimään kuin koira veräjästä.
Junkkaalan mukaan Jumala on ”kaikkivaltias ja hyvä silloinkin kun hän näyttää heikolta ja pahalta” ja samoin ”hän nostattaa kansat toisiaan vastaan, eikä meillä ole siihen mitään valitusoikeutta.” Tämä on kenties yksi suoraviivaisimpia kuulemiani teodikeoita, eli selityksiä maailmassa vallitsevan pahan ja hyvän Jumalan ristiriidan selvittämiseksi. Jumalan pahuuskin on vain silkkaa hyvyyttä, emme vain kykene ymmärtämään.
Kyllä, Raamattu on hyvin rosoinen kirja paikka paikoin. Tämän huomaa jo lukiessaan jumalanpalveluselämästä tuttuja kirkkovuoden tekstejä. Ne tukevat yleensä kulloisenkin päivän aihetta, monesti sen ansiosta että ne on pätkitty toimiviksi ja suhteellisen johdonmukaisiksi. Pienellä raamattupiirityöskentelyllä huomaa, että monista teksteistä tulee hetkessä hurjempia ja vaikeammin sulatettavia, jos niitä laajentaa alusta tai lopusta.
Esimerkiksi viime sunnuntain evankeliumi Johanneksen mukaan puhuu lämpimästi Jeesuksen, hänen seuraajiensa ja Jumalan välisestä rakkauden siteestä. Mutta harrastuneen lukijan siirtyessä seuraaviin jakeisiin puhutaankin jo maailman vihasta Jeesuksen omia kohtaan, mikä johdattaa keskusteluihin kovista rajanvedoista. En väitä etteikö näiden tekstien välille löytyisi teologista johdonmukaisuutta ja moniselitteisyyttä, sillä sellaiset löytyvät lopulta mihin tahansa, eikä tämä kohta liene hankalimmasta päästä. Joka tapauksessa on ymmärrettävää rajata tekstiä tarkoituksenmukaiseksi ja helpommaksi.
Vielä yksi juttu. Minkä arvon annamme heille, jotka meitä ennen ovat tutkineet ja tulkinneet Raamattua ja suodattaneet sieltä evästä uskoville? Suuren arvon ilman muuta, ilman heitä emme olisi tässä. Mutta ovatko hekään kyseenalaistamattomia? Junkkaala myöntää mielestäni turhan vaatimattomasti itsensä ja aikalaisensa pinnallisiksi Raamatun lukijoiksi suhteessa entisaikojen auktoriteetteihin ja tunnustusten muotoilijoihin. Miksi ihmeessä? Totta kai menneisyydestä löytyy melkoisia tulkinnallisia velhoja ja teologisen tahtonsa läpi puskeneita jääräpäitä, mutta olisi hassua kuvitella, että heillä olisi ollut jokin salattu geeni meidän päiviemme tulkitsijoihin verrattuna. Ehkä heillä oli enemmän aikaa.
Mutta, täytyy olla kiitollinen siitä työstä, jota monet ovat kristinuskon sanoman ajasta aikaan välittämiseksi tehneet. Ilman traditiota ei ole kristinuskoa. Ja toisaalta, kuten Junkkaala sanoo, meidän aikalaisillamme on sama tehtävä ja haasteet kuin menneillä polvilla, hyvän tradition säilyttämisessä ja toisaalta ongelmallisten asioiden kohtaamisessa. Mutta olemmeko väistämättä väärässä, jos asetumme joskus poikkiteloin traditiomme kanssa; Eikö Paavali valon nähdessään käsittänyt olleensa aivan väärässä?
Raamatun ja tradition suhde on aivan olennainen kristillisen opin arvioinnissa. Toisaalta opilliset lauselmat tulee aina perustella raamatun sanalla. Toisaalta kristittyjen yhteinen tunuustustraditio, siis ensi sijassa kolme ekumeenista uskontunnustusta, on avain oikeaan raamatuntulkintaan.