Olen täystyölääntynyt nykyajan elämäntapaohjeiden kaikkialliseen tarjontaan mediassa. Hyvän terveyden ja samalla elämänlaadun ohjeistusta pursutetaan täydellisen ruokavalion, paastoamisen, mielen täyttämisen ja tyhjentämisen, innovatiivisen sisustamisen, rakentamisen, puutarhuroinnin, huviloiden ja huussien esittelyillä. Reseptejä ja vinkkejä tyrkytetään ähkyyn asti, jos niitä varsinkin lähtee kirjaimellisesti seuraamaan.
Aikoinaan 70-luvun alun huoneentaulunani oli juliste: ”Lue enemmän. Luulet vähemmän.” Tuntuu siltä, että ajassaan kiinnipysyttelevä länsimainen ihmispoloinen ei nykyään pääse oikein jyvälle asiasta, sillä kyllähän hän lukee varmasti entistä enemmän ruokakulttuurista blogeissa, lehdissä, erikoisjulkaisuissa, mutta on myös entistä uskoteltavampi kaiken maailman kokeiluihin, joista luulot ovat suuret ja uskomukset runsaat.
Netti ja TV tarjoavat kevennysohjelmia siinä missä kokkauskilpailuja ja -vinkkejä. Suurin painonpudottaja on ihailun kohde, mutta toisaalta taas taivaallisten maallisten herkkujen leipoja, kokki ja kulinaariset maailmanmatkaajat antavat päinvastaista mallia. Kuinka kukaan voi jatkaa painonsa pudotusta kotona, kun toisaalta hän ei kehtaa enää kutsua ketään vierailuille ilman gourmet-kokkailua. Mestarikokki Tominkin oli tunnustettava, että painoa oli jo pudotettavakin ennen uutta starttia.
Kesäajan kotimainen TV-ohjelmisto lysähti vankkaan elintapaohjelmien uusintakierteeseen, mutta uutuuksistakaan ei tullut juuri suunnan muutosta. En ymmärrä, miksi suomalaisten tulisi seurata jopa ajallisesti päällekkäin meneviä kokkauskisoja, Neljän tähden illallisia ja toisen tavisnelikon vastaavaa Suomen paras illallinen -ohjelmaa, varsinkin kun edellä juostaan kurkistamassa samaa shabloonaa milloin Australiassa, Ruotsissa ym. sinkuitta tai ilman.
En voi muuta ajatella kuin hyvinvointimme piilevää pahoinvointia. Länsimainen kulutusideaalimme kiirii korkeuksiin, vaikka samalla tiedetään, että maassamme on hälyyttävä taloudellinen lama, jyrkkä työttömyyden kasvu, sosiaalisten etuisuuksien ja tukien leikkausohjelma valtion budjetissa. Leipäjonojen kurjuutta surkutellaan. Meille kerrotaan, miten paljon kansalaiset heittävät ylijäänyttä ruokaansa kaatopaikoille. Kauppojen ylijäämistä puhumattakaan, joita ei saa panna edelleen jakeluun.
Ennen valtiolla oli kuuluisat voi-, vilja ja munavuorensa, joita kauhisteltiin. Kansalaisilla näyttää kasvaneen jääkaappiin venäjänkaupan ylijäämästä alehinnoitellut Oltermannivuoret, joista luultavasti erinäiset kilot joutuvat jonkin ajan kuluttua kaatopaikoille pilaantumisen/kyllästymisen vuoksi. Suosikkikokki Alen on jo ehtinyt tekaista muutaman mukavan ruokareseptinkin asian tiimoilta. Viinisuosituksetkin seuraavat nykyisin ruokavinkkejä ikäänkuin alkoholipitoinen ruokajuoma kuuluisi itsestään selvästi ateriointiin.
Irvokkainta on, että ruoan ja hyvien juomanautintojen kyllästämänä mailman uutisten mediaseuraaja sivuuttaa Donetskin ruoka- ja juomasaarron, Syyrian pakolaisten nälänhädän, Irakin ja Gazan kauhut, Nigerian ihmiskaappausten uskomattoman julmuuden ym. ähkyssä ja moraalisessa krapulassa, joka lähinnä koskee hänen kesälomalihomisensa mahdollisimman tehokasta laihdutusta. Olemme muoti- ja kulutustrendien orjia vapaaehtoisesti – toisin kuin tällä hetkellä pakolla ihmissieppausten kautta orjiksi myydyt kristyt naiset ja tytöt Nigeriassa, ISIS:in saartamat ja raiskaamat jesidit, shiiat ja kristityt.
Orjuutus karmaisevassa, alkukantaisessa muodossa on nykyään varsin lähellä Euroopan ja USA:n ihmisiä, jotka noloina pyrkivät unohtamaan oman orjakauppaan liittyvän menneisyytensä. Onko meidän siinä samassa alistettava itsemme silmittömään kulutusjuhlaan, jossa vähäosaisten, sorrettujen, elinehtojen äärirajoilla elävien kansojen ja kulttuurien kustannuksella noin vain puolihuolimattomasti kasvatamme länsimaiden hyvinvointi-ihmisten elintason estotonta itsekkyyttä.
Tony Morrison, Nobel-palkittu mustaihoinen kirjailija, on kirjoittanut mahtavat Amerikan mantereitten orjuutta käsittelevät romaaninsa sarjana, joka yltää paikallishistoriaansa yleisemmälle kosketuspinnalle. Romaanissa ”Armolahja” (2008, suom. 2009) hän antaa vapaan mustan miehen sanoa rakkaudestaan kiinnipitävälle nuorelle naiselle orjuuden pimeän ytimen seuraavasti: ihmisten kaupankäynti toisesta ihmisestä ei ole pahin orjuuden muoto. Orjaksi tekee viimekädessä oman itsensä ”myyminen” pakkomielteiselle himolleen, omistushalulleen. Romaanin nuori nainen on orjuuttanut itsensä vinoutuneelle ”rakkaudelle”, kadottanut vapautensa armolahjan, jonka hänen orjaäitinsä oli hänelle kalliisti ostanut.
Kristitty saa nauttia pyhästä, Jumalan valmistamasta armolahjasta. Vapaudesta. Kristityksi kutsuttu länsimainen ihminen on maallistunut ja ehkä kaihtaakin ajatusta jonkinlaisesta armopalasta, joka on ollut tarjolla hänelle alustaan lähtien. Ylpeälle armo on nöyryyttävä sana. Mutta vaikkei näin olisikaan, olemme orjuuttamassa itsemme kaikin tavoin muoteihin, trendeihin, näytön paikkoihin olipa kyseessä ruoka, asuminen, pukeutuminen, vapaa-ajan huvit. Politiikka. Emme huomaakaan, miten helposti niin käy. Emme ole vapaita. Olemme varsin vastuuttomia.
Ihan käytännön ideana olen pohtinut ruokakulttuurin yksinkertaistamiskuuria. Ei varmaankaan ole trendikästä kokata sota-ajan neuvokkaan ”Pula-ajan keittokirjan” mukaan. Mustavalkealla niukalla kuvastolla varustettu vanha klassikko ”Maija keittää kotona” tuskin houkuttaa puoleensa. Perusopas ”Ruutukokin keittokirja” eri versioineen jäänee myös nykyoppaitten värikylläisyyden ja eksoottisten erikosuuksien varjoon. Samaa nykyloistoa tarjoaa Netin reseptipalveluiden huikea valikoima.
Mutta tekemättä tästä kilpakysymystä: eikö kannattaisi ottaa vihjeestä vaarin?! Kaikkien ulkomaalaisten erikoismausteiden, lisukkeiden, kastikkeiden, tahnojen jne. sijaan kokeilla nauris-ja punajuurihaudukkaita, herneapposia, patakukon tekemistä, uunijuustoa, rantakalaa, ryynirieskaa ja kaikkea suomalaisen omavaraisen ravintotuotannon perinneruokaa, jolla paras painike on hitunen suolaa, pippuria, tilliä, persiljaa, sipulia ja voita, jonka toki saa vaihtaa kevyempäänkin ravintorasvaan. Kyllä kotikaljakin hilpeyttä nostattaa, piimä parran kasvattaa ja vesi on vanhin voitehista. Kannattaa kokeilla. Ei se hetkessä orjuuta kuin ei ennenkään.
Kiitos hyvästä kirjoituksesta! Kiteytit hienosti tämän päivän jonninjoutavan ääliökulttuurin. Aika aikaansa kutakin. Jos viitsii tai kykene globaalia kehitystä seuraamaan niin eiköhän muutos tule. Tosin vasta pakon edessä, niinhän se aina menee.
Haa, luin tämän tekstin vasta oman bloggaukseni valmistumisen jälkeen. Silti aivan kuin jatkona tälle postaukselle minä kilahdin siitä, miten koko elämä ikään kuin muuttaa nettiin. Digitaaliset aivomme eivät kohta kykenekään muuhun kuin pelkkään selailuun.
Hauskaa, että käytimme toisistamme tietämättä myös samaa Lue enemmän, luulet vähemmän-hokemaa, jonka minä tosin tahdoin jutussani ampua alas: Tulisi lukea vähemmän mutta ymmärrettävästi.
Hah! meillä on ajatuksenyhteys. 🙂
Ou jee; niin huisin hyvä kirjoitus! Ei lisättävää.
En ole katsonut Suurinta pudottajaa enkä tiedä, minkä formaatin mukaan se on tehty, mutta ainakin amerikkalaisessa versiossa käsittääkseni eniten laihtunut saa ison rahapalkinnon. Tämä ja tv-esiintymisen paine on vienyt kilpailijoiden laihduttamisen tolkuttomuuksiin, joilla ei ole mitään tekemistä terveellisen syömisen tai liikkumisen kanssa. Kilpailijat poistavat punnituksen alla nestettä kropasta kuin kilpapainijat jne. Tuli lukeneeksi joitakin kuinkas sitten kävikään -tarinoita amerikkalaisen kilpailun voittajista. Aika monessa tapauksessa lihomiseen johtaneisiin elintapoihin ja psykologisiin syihin ei puututtu kilpailun tuoksinassa millään lailla. Pikavauhtia laihdutettu kroppa ja tv-kuuluisuus eivät voiton päivänä tuntuneet lainkaan omilta, mistään tasapainosta puhumattakaan, ja ylipaino tuli takaisin korkoineen heti kilpailun jälkeen. Koko homma vaikuttaa jokseenkin osuvalta ajankuvalta: tärkeintä on vouhotus.