Jos et rakasta kirjoja, jos et omista kirjahyllyä tai kirjoja ollenkaan, niin lopeta heti alkuunsa tämän tekstin lukeminen! Ja jos olet joku hikinen konmarittaja, niin suorastaan kiellän sinua lukemasta seuraavia rivejä, sillä ne eivät ole sinua varten! Sen sijaan jos huushollisi suorastaan tulvii kirjoista, jos niitä kirjahyllyn lisäksi löytyy läjäpäin yöpöydältäsi, kaapeistasi, ikkunalaudoiltasi ja kaikilta muilta mahdollisilta eli mahdottomilta laskutasoilta, niin toivotan sinut sydämellisesti tervetulleeksi tsundokun ihmeelliseen maailmaan…
* * * * * *
Japanilaisella tsundoku-termillä tarkoitetaan ihmistä, joka haalii kirjoja reilusti yli sen, mitä ehtii elämänsä aikana lukea. Japanin kieleen termi tuli jo 1800-luvun puolivälissä, joten mistään uudesta trendistä ei todellakaan ole kyse. Käsitettä on alun perin käytetty pilkkanimenä opettajista, jotka eivät olleet lukeneet omistamiaan kirjoja.
Toki tsundoku-ilmiö levisi myös meidän länsimaalaiseen elämäämme, ja etenkin Ameriikassa ihmiset tunnustautuvat iloisin ja reippain mielin tsundokuiksi.
Tsundoku-ihminen minusta tuli jo papinkoulussa. Halusin kerätä kotikirjastooni hyvän teologisen käsikirjaston. Koska aavistelin, että vuosikymmenien saatossa kirjahyllyjä tarvitaan monta, päätin, että esimerkiksi romaaneja en kotiini kanna. Teologian lisäksi eteisen kynnyksen sai ylittää psykologinen, filosofinen ja elämisen taitoa käsittelevä kirjallisuus. Sekä teokset, joista löytyi paljon opettavaisia tarinoita.
Laajimmillaan kirjastoni käsitti 50 kirjahyllymetrillistä opuksia. Muuttojen yhteydessä olen keventänyt kantokuormaa kymmenellä metrillä. Saarna-apujakin löytyi omasta hyllystä niin paljon, että yleisiin kirjastoihin ei tarvinnut koskaan tukeutua, vaan saatoin sulkeutua työhuoneeseeni ja tulla sieltä tuntien kuluttua ulos valmiin saarnan kanssa. Myöhemmin kirjoituskone toki vaihtui tietokoneeseen ja internet mullisti koko saarnanvalmistusprosessin.
Teologihan lukee harvoja kirjoja ihan kannesta kanteen. Yleensä erilaisista käsikirjoista otetaan juuri se, mitä kulloinkin tarvitaan. Olin ajatellut, että minulla on niin hyvä kirjasto, että voin jatkaa studeeraamistani ja rakkaisiin kirjoihini tutustumista vielä eläkkeelle päästyänikin. Kyse olisi ns. elinikäisestä oppimisesta, nääs. En ole koskaan ajatellut omaa kirjastoani statussymbolina tai todistuksena siitä, mitä jo tiedän. Uusia polkuja ja ajatuksia sen sijaan rohkenin toivoa vanhuuden, raihnaistumisen ja aikanaan jopa kuoleman kolkutellessa ovelle.
Aina ei kuitenkaan käy niin kuin haaveillaan. Kukaan ei olisi voinut etukäteen aavistaa tai ennakoida, että työurakin tulisi jäämään pari vuotta suunniteltua lyhyemmäksi näkövammautumiseni takia. Silloin jouduin kriisiin ja miettimään, mitä ihmettä sokko noin isolla kirjamäärällä tekee.
Kun vielä työelämässä ollessani satunnaiset kodissani vierailleet ihmiset mieluusti tutkivat kirjastoni kirjoja, havaitsin heidän olemuksessaan jonkinlaista pelonsekaista kunnioitusta. Kysymys oli aina sama vakio: ”Oletko lukenut kaikki nämä kirjat?” Vastaus oli aina yhtä rehellinen eli että en tietenkään ja tuskin tulen koskaan lukemaankaan.
Kirjojen lukeminen on toki tärkeää, mutta vielä tärkeämpää on olla tietoinen niistä kirjoista, jotka jäävät lukematta. Nöyryyttähän siinä väkisinkin oppii, kun tajuaa, mitä kaikkea ei tiedä ja miten paljon elämässä jää kesken, lukematta, näkemättä, kokematta. Jo filosofi Sokrates piti antiikkisena aikanaan kaiken viisauden lähtökohtana ihmettelyä, kysymistä ja sitä, että osaa myöntää oman tietämättömyytensä.
Tänä päivänä ajattelen, että omia ylitsepursuilevia lukemattomien kirjojen pinojani ei kannata suuremmin murehtia. Divarit eivät niitä huoli, niistä ei saa edes kantopalkkaa, mutta kaikkein arvokkaimpia ne ovat omassa kirjahyllyssäni. Siksi suhtaudun kirjakavereihini nykyään lämmöllä. Myös tutkimukset ovat osoittaneet, että kirjojen keskellä eläminen tekee hyvää. Onko liian paljon sanottu, jos väitän, että jo kirjojen läsnäolo rauhoittaa, tyynnyttää yöpuulle kävijän mieltä yöpöydältä käsin päin?
* * * * * *
PS: Tsundokistina minua on Raamatussa aina kiehtonut Johanneksen evankeliumin viimeinen lause, joka tuntuu samaan aikaan ihanalta, kaihoisalta, kutkuttavalta ja sangen salaperäiseltä. ”On paljon muutakin, mitä Jeesus teki; ja jos se kohta kohdalta kirjoitettaisiin, luulen, etteivät koko maailmaan mahtuisi ne kirjat, jotka pitäisi kirjoittaa” (Joh. 21:25).
Olisi mukava lukea, millaisia ajatuksia ja tuntemuksia tämä Raamatun jae teissä muissa tsundokisteissa herättää!
Kuvassa teemaan liittyvänä mannekiinina toimii Kettusen Matti eli Kalle, bibliofiili, antikvaari ja tsundokisti. Foton hänestä ja muutamasta kirjasta nappasi Matti karppinen.
Blogisi luettuani päätin laskea mieheni kirjaston hyllymetrit. Kertyi n. 56 m. Monta kireää keskustelua niistä on käyty. Monena yönä olen pyöriskellyt hereillä miettien, mikä kauhea riesa lapsilla joskus, kun meidän jälkeemme jääneen kirjaston joutuvat hävittämään. Divarit tosiaan kun eivät niitä enää ota vastaan. Kannet on revittävä irti ja vietävä poltettavaan jätteeseen, lehdet paperinkeräykseen. Tiedän kokemuksen, koska olen joitain kirjaston poistomyynnistä hankittuja tietokirjasarjoja saanut niin käsitellä.
Uusi riesa näistä hyllymetreistä tuli, kun lasten perheet kasvoivat ja piti löytää kaikille nukkumapaikkoja. Kiukkuisella katseella olen monesti mittaillut noita kirjahyllyjä miettien, kuinka monta sänkyä niiden paikalle olisi mahtunut. Nyt on tyydyttävä tekemään siskonpetejä lattioille. Melkoinen riesa sekin.
Kyllä lapsemmekin lukevat ahkerasti, mutta varovat hamstraamasta kotiinsa muita kuin lastenkirjoa. Itse toimin nykyään samoin: hankin itselleni van erittäin harvoja kirjoja, esim.sellaisia, joita seutuvarauksellakaan ei saa kirjastosta, koska on niin pitkät varausjonot.
Olen siis naimisissa tsundokistin kanssa, mutta itse en ole. Anteeksi siis, että kuitenkin luin blogisi.
Lisään vielä, että jos jonkin kirjan ostan, se lähtee lukemisen jälkeen kiertämään ystäväpiirissä ja saa jäädä sille tielle. Muutama kirja on, jotka olen jättänyt omaan hyllyyni, mutta jos joskus alkaa tuntua siltä, että on tulossa muutto muistisairaiden palvelutaloon, hävitän ajoissa nekin itse.
Anita: Jos puolisosi on aito tsundokisti, niin kyseinen seikka oikeutti kyllä sinutkin lukemaan tämän tekstin. ?
Siskonpeti on minulle lapsuudesta tuttu juttu. Ei lattialla nukkuminen ainakaan nuorella iällä mikään huonoajatus ole. Vanhemmiten lajista tulee haastavampi…
Kun asunto tuli liian täyteen kirjoista, niin rupesin lainaamaan kirjoja hyvästä kaupungin kirjastosta jossa voi myös tilata niitä jos ei ollut kotona. Muuttojen yhteydessä oli aluksi vaikeata kun piti karsia kirjoja. Mutta sitten huomasin että on kolmenlaisia kirjoja: 1) Eläviä kirjoja joiden on pakko olla hyllyssä koska ne kuuluvat kotiin 2) Kuolevia kirjoja , joista tietää että jonakin päivänä ne lähtee 3) Sitten ne kuolleet kirjat jotka tuntee siitä ,että kun niitä poimii hyllystä ,niin mikään syyllisyyden tai kaipauksen tunto ei herää ja pois vaan.
Markku: Varsin mallikas jaottelu!
Onhan noita kirjoja vuosien varrella tullut jonkin verran hankittua tarpeen mukaan. E-kirjoihin en ole oikein innostunut. Internet on tietenkin oma lukunsa hyvänä lisänä, mutta en kovin pitkään jaksa lukea kirjaa selaimesta. Yllätys oli, kun poikkesin ohimennen matkalla Tuurin kyläkaupassa. Eräällä osastolla oli nimittäin metreittäin vanhaa saksalaista, ruotsalaista ja suomalaista teologista kirjallisuutta 2 € kpl. Kaikkia en valitettavasti ehtinyt selata, kun aikaa oli vähän. Muutama opus jäi käteen. Sieltä ostetaan, mistä halvemmalla saadaan. ?
Kosti: Silmien kannalta paperisen kirjan lukeminen on paljon suositeltavampaa kuin sähköisen version lukeminen näytöltä. Siksi äänikirja onkin todellinen vaihtoehto printtikirjalle.
RP-rovasti. Kysyit, mitä ajatuksia Johanneksen sanat tuovat mieleen. Häpeä tunnustaa, mutta lähinnä olen miettinyt, oliko Johanneksella liian pieni maailmankuva. Jeesuksen toiminta-aika sentään oli vain 3 vuotta. Olisiko hän ehtinyt tehdä niin paljon? Mutta jos ajattelemme, että hän oli jo mukana maailman luomisessa, niin sitten asia on ihan eri juttu.
Tarkemmin ajatellen täytyy kyllä perua puheitaan. Jos palvelutaloon tulisi muutto, tottakai sinne saa ja pitää ottaa luettavaa mukaan, jo ihan muistinrippeiden ja mielenvireyden ylläpitämiseksikin. Raamatun lisäksi ainakin vanha virsikirja rukouskirjaksi sekä Lutherin Mannaa Jumalan lapsille, joka on ollut oljenkorsi elämäni kiperissä paikoissa. Äkkiseltään en osaa muita nimetä, mutta pitää miettiä.
Äidilleni tosin kävi niin, että ko.palvelutaloon muutettuaan hän lakkasi kokonaan lukemasta, vaikka oli aina ollut ahkera lukija. Käydessäni viikottain häntä katsomassa, luin aina jonkin lyhyen luvun jostan hyvästä kirjasta ja annoin hänen kuunnella kuulokkeilla hengellistä musiikkia. Tuntui tykkäävän.
Se hyöty tästä kommentoinnista oli, että päätin lisätä hoitotestamenttiin luettelon kirjoista ja äänitteistä, jotka pitää ottaa mukaan. Tietysti toivon, että saisin elää loppuun asti kotona ja pystyisin lukemaan.
Sama vaiva Rahikaisella. Suuri murhe, mihin noin 2800 kotikirjastoni monikielistä nidettä perälautani kolahdettua joutuvat. Ovat lähinnä alleviivattuja tietokirjoja, joilla ei ole jälleenmyyntiarvoa. Joitakin aarteitakin toki on, joiden hinta kirjahuutokaupassa Vammalassa saattaisi nousta korkeallekin.
Seppo: Siinäpä sitä onkin jokaisella tsundokistilla miettimistä. Ja ratkaisut olisi hyvä tehdä ennen perälaudan kolahdusta. Niin kuin aiemmin totesin, omasta kirjastosta taitaa olla iloa vain minulle, joka olen kirjat hankkinut. Eikä ole oikein, että minun iloni muuttuisi murheeksi, vaivaksi ja taakaksi perillisilleni.
Olisikohan siitä apua, että ottaisi muistoksi kuvia täysistä kirjahyllyistään ennen hävityksen kauhistusta? Kun oma henkikin kerran lähtee, niin miksi eivät kirjat sitä ennen ikään kuin suurena luopumisharjoituksena?
Nyt tunnen itseni melkoiseksi tsundakistien ilonpilaajaksi, kun nostin esiin tämän hävitysongelman. Jos mieheni sattuu lähtemään ennen minua, ei mitään ongelmaa ole. Pystyn eliminoimaan kirjaston.
Mutta jos toisin päin menee, mieheni ei pysty repimään ensimmäistäkään kirjaa eikä viemään minnekään jätelaatikkoon. Niin täydellinen bibliofiili hän on.
Sotaromaanit tai -historiat kelpaavat varmaan vielä paikalliselle kirppikselle, mutta muu historia, filosofia ja teologia eivät. Ehkä jälkipolvi tilaa pihaan lavan ja kantaa opukset sinne. Tuskin siihen montaa tuntia menee.
Joten olkaa vain iloisin mielin loppuun asti tsundakisteja.
Anita: Ei mitään anteeksipyytelyjä, sillä toit vain esiin tärkeän tosiseikan. Aika aikansa kutakin, niin kuin pässikin totesi päätään leikattaessa. Tai kirjanmerkki-Mark Twainin sanoin: Yhden aikakauden alttarivaate on seuraavan kynnysmatto.
Itse olen juuri äsken tehnyt suunnitelman, että yleisteoksia voisin aluksi viedä kirjaston ym. kirjanvaihtopisteisiin. Seuraavaksi voisivat lähteä saarnakirjat ja kommentaarit, sillä tokkopa tulen enää saarnastuoliin nousemaan. Jos nuorille teologeille noista olisi jotakin iloa, niin hyvä on.
Alan kenties kallistua sellaisen uskon kannalle, että vähemmän onkin enemmän tms.
Niin kauan kun on elämää, niin on kirjoja, joten mitäpä sitä suremaan, että yhtä aikaa kirjojen kanssa lähdetään. Helpoin tehtävä asunnon tyhjentäjillä on kirjojen hävitys, Kakki muu roina tuottaa heille paljon enemmän päänvaivaa. Asunto kun on täynnä kirjoja, niin muuta roinaa mahtuu vähemmän.
Pekka: Toki on olemassa firmoja, jotka vievät tuhkatkin pesästä, mutta mielestäni on epäreilu ajatus, että minä, joka olen oman kirjastoni hankkinut, en millään tavalla itse voisi olla päättämässä sen kohtalosta. Tuollainen heitteillejättö ei minusta tunnu oikealta. Roskalava ei ole oikea paikka sellaisille kirjoille, jotka vallan hyvin ansaitsisivat uuden kodin.