Tuhkasta nousee aaamu

Hengellinen laulu sanoittaa uutta alkua noilla sanoilla. Tuhkasta nousee aamu, aamu uus ikuinen. Tuhkasta nousee aamu, Rakkauden! Meillä monilla on varmaankin kokemusta siitä, kun tuli on alkanut koetella elämäämme ja on tullut tuhkaa ja kekäleitä. Kirkkoja palaa silloin tällöin. Tuhojen laajuus määräytyy rakennusmateriaalien mukaan. Puukirkosta ei jää mitään käyttökelpoista. nauloja voi kerätä muistoesineiksi ja saranoita.  Kivikirkosta jää aina jotain, joka velvoittaa tekemään jotain. Pyhän Olavin kirkko oli saanut juuri uuden paanukatteen. No se oli harjoitusta tulevaa varten. monet saivat osallistua paanujen veistoon ja sisätilat rakennettiin entisillä piirustuksilla joku pieni ero on, oliko yksi penkki vähemmän?

Kun kivikirkosta jäävät ikiaikaiset kiviseinät ehyiksi, niin se katselee syyttävästi ohikulkijoihin, mtta leppyy kyllä, kun ensimmäiset vasaran ja kirveen iskut kuuluvat rakennukselta. Mieleeni tulee kotipitäjän kirkko, joka oli kivikirkko. Sitä ei jälleenrakennettu, mutta uuden rakentamisessa oli iso rooli. Vanhat seinät kaadettiin ja joukko pitäjän nuorukaisis ottivat ja puhdistivat vanhat tiilet ja niistä uutta muurattiin.  Uudessa on siis mukana vahoihin seiniin tarttunut hartaus.  Vanhaa ei voitu rakentaa uudelleen, kun perustukset olivat painuneet  molemmista päistä. Vanha kuoriosa jätettiin muistomerkiksi ja kirkkotilasta tuli oiva ulkoilmatilaisuuksien toteutuspaikka. Paikkakunta on siis Teuva.

Kun Inkerin Luterilainen kirkko koki ylösnousemuksen ikäänkuin tuhkasta. Kuitenkin sinnikkäitä tulenkantajia oli mummoissa, jotka säilyttivät uskonsa kaikista olosuhteista piittaamatta. Kysymys heräsi kirkkojen kohtaloista. Monet kirkot olivat olemassa ja säilyneet muussa käytössä rappeutumiselta.  Kun kirkko oli kiinteistönä menettänyt, niin tuli kysymys palauttamisesta ja monissa tapauksissa palauttaminen toteutettiin täsmällisesti, mutta ei ihan aina. Monet olivat menttäneet kaiken lahoavan ja joitakin oli vain hävinnyt maisemasta. Monille vanhuksille oli tärkeää, että vanha nuoruuden kokoontumispaikka herää eloon. Jos hävinnyttä ptäisi korvata uudella, niin syntyi paljon keskustelua onko entinen paikka niin pyhä, että uusi on saatava samaan paikkaan. Moni asia oli kuitenkin muuttunut ja varsinainen asutus oli laajentunut toisaalle. Keltto on hyvä esimerkki siitä, että seurakunta kykeni tekemään järkevän ratkaisun ja kirkko kohosi keskelle elävää asutusta hyvälle paikalle.

Rakennuksia tärkeämpää on se, että meidän uskomme on rakennettu kullasta, hopeasta ja jalokivistä. Silloin se kestää koetusten tulessakin. Raamattu todistaa, että Herra meidän Jumalamme on kuluttava tuli! Kun uskomme on perustettu Kristus-kalliolle ja rakennettu palamattomista aineista, meillä ei ole hätää mikä tahansa maanpiiriä kohtaa. Palamattomat aineet olisi vain kaivettava Raamatusta esille ja nostettava arvoon arvaamattomaan. Vai olemmeko epärehellisen huoneenhaltijan tapaisia, joka sanoo: Kaivaa en jaksa, kerjätä en kehtaa! MInä tiedän mitä minä teen…