Paljon parjatulla Katajanokalla yritämme vilpittömästi tehdä sitä, minkä avulla rakennetaan kirkon tulevaisuutta. Yksi suurista haasteista on kirkon jumalanpalveluselämä. Sen päätoimijoina ovat seurakunnat. Siellä seurakunnassa tehdään sitä, mikä on kirkossa kaikkein tärkeintä: ollaan yhdessä työntekijöinä ja seurakuntalaisina Jumalan edessä ja toisten ihmisten kanssa.
Katajanokan käytävien varrelle ripotelluissa työhuoneissa kuuntelemme, mistä seurakunnissa puhutaan. Meille kantauvat valitukset, syytökset, ehdotukset ja paljon muita viestejä. Seurakunnista kantautuvien viestien kuulemista pidän omassa työssäni ehkä kaikkein tärkeimpänä asiana. Minulle kantautuvat viestit koskevat useimmiten juuri jumalanpalveluselämää. Luonnollisesti, sehän on erityinen vastuualueeni. Kuulemistani viesteistä yritän muodostaa kokonaiskuvia. Kokonaiskuvista erottuu joskus laajoja yhteisiä tarpeita, toiveita tai pyrkimyksiä.
Nyt näyttää olevan pinnalla vahva kaipaus yhteisöllisyyden lisäämiseen jumalanpalveluksessa. Yhteisöllisyyden arvostus on koko yhteiskunnassa lisääntynyt muutaman viime vuoden aikana.
Yhteisöllisyys on mielenkiinntoinen asia, koska meillä ei ole yksimielisyyttä keinoista, joilla sitä rakennetaan. Ei edes yksimielisyyttä siitä, onko yhteisöllisyys tunne, kokemus, yhteinen toiminta vai mitä se on. Siksipä kysynkin nyt sinulta, hyvä lukija, missä olet kokenut mukavaa yhteisöllisyyttä messussa seurakuntalaisena? Ei siis ollessasi työntekijänä työtehtävässä, vaan seurakuntalaisena. Mitkä asiat synnyttivät sinussa kokemuksen yhteisöllisyydestä?
@Niilo – jo -50-luvulla Erkki Niinivaara oli sitä mieltä että kirkon olisi jalkauduttava ihmisten arkeen
Antero – aika pian sodan jälkeen ja vielä 50-luvulla kirkko nykyistä paremmin ihmisten arkeen paneutuikin – jopa Helsingissä. Omat kokemukset niiltä ajoilta rajoittuivat tosin vain pyhäkouluun. Oli hengellistä liikettä yhteiskunnassa, mutta se kuihtui aineellisten arvojen tieltä.
Suhtaudun hiukan skeptisesti yhteisöllisyyden ”etsimiseen” jumalanpalveluksissa. Siitä tulee helposti ehkä vähän väkinäistä. Eiköhän se yhteisöllisyys tule siitä yhtenä Jumalan kansana olemisesta ja osallistumisesta rukoukseen ja ehtoolliseen, näin ajattelisin. Sisältö ja pyhyyden läsnäolon kokemus ovat tärkeitä, ei mikään ”ohjelman suorittaminen” esimerkiksi.
On kuitenkin hyvä muistaa, ettei yhteisöllisyys ole minkään ohjelman suorittamista, vaikka se ehkä joillekin jumalanpalveluksiin osallistuville sitä onkin. Yhteisöllisyys on mielestäni asenne suhtautua toisiin ihmisiin tämän ”minä itten” ohi. Ei ole ohjelman suorittamista antaa tarvitsevalle oma ihokas. Se on sitä yhteisöllisyyttä, jossa ”Herran kansa valmistautuu vastaanottamaan …”
Itse ”erityismessuja” tekevänä tahona sanoisin, että lokaali seurakuntayhteys on ensiarvoisen tavoiteltava asia, ja kukin paikallisseurakunta toivottavasti tekee parhaansa juuri omaa laumaansa varten. Urbaanissa yhteiskunnassa missä itse elän, vaikutan ja teen työtä on vain huomattava ja reagoitava ihmisten liikkuvuus asioiden kiinnostavuuden suuntaan. Nk. ”church-hopping” -ilmiö on todellista. Stadissa jengi on ”hopannut” jo kaksi vuosikymmentä säännöllisesti Tuomasmessuun eikä kukaan pidä tätä varmaankaan mitenkään ihmeellisenä.
Me emme voi täysin ylhäältä päin määritellä ihmisten hengellisyyttä, luoda heille esimerkiksi vain yhtä vaihtoehtoa yhteisöllisyyteen, vaikka liputankin voimakkaasti sen kehittämisen puolesta. Kaupunkilaistunut ihminen katsoo ajankohdan kokonaistarjonnan ja suuntaa sen perään, toivottavasti julkisilla kulkuneuvoilla, kuten kirppareille, myyjäisiin, konsertteihin, ravintolapäiviin, flashmobeihin, kaiken sorttisiin tapahtumiin. Kirkko on monen silmissä yksi tapahtumientuottaja muiden joukossa. Ihmiset skannaavat Kirkon & Kaupungin sivuilta tai Facebook-kutsuistaan heitä kiinnostavat hengelliset tapahtumat ja suuntaavat niihin. Tässä eri seurakuntien on myös syytä hyvässä hengessä toimia yhdessä – olla esim mahdollisuuksien mukaan järjestämättä liikaa samankaltaisten juttujen päällekkäisyyttä ja ilolla puffata toinen toistensa tapahtumia monipuolisuutta etsiville jäsenilleen – ja muillekin.
Tuomasmessu on upea yhteisö, jonka yhteisöllisyys säteilee Helsingin muissakin hengellisissä tilaisuuksissa, Jotenkin Tuomasmessun vakiokävijät erottuvat keskusteluissa, vaikka eivät siitä mainitsisikaan.
Noissa erityismessuissa yhteisöllisyys toteutuu helpommin, koska sitä on alettu tavallaan rakentaa ennen messua, esim. vain fb:ssä jossa ”miljoonat yhteisöt” kohtaavat.
Kysymys yhteisöllisyydestä messussa on oikeutettu. Mutta miksi niin monella aralla etsijällä on kokemus joutumisesta pakkoyhteisöllisyyden asianajajien ahdistelemaksi, jos on yrittänyt käydä kirkossa olemassa kahden Jumalan kanssa?
”Minulla on täällä pussi, jossa on neljä erilasta korttia. Niihin on koottu esirukousaiheet. Kuka lapsista haluaa tulla nostamaan ensimmäisen kortin?” Ylivieskan kirkon perhemessussa tänään.
”Minulla on tässä pussi, jossa on neljä erilaista korttia. Niihin on koottu tämän päivän rukousaiheet. Kuka lapsista haluaa tulla nostamaan ensimmäisen kortin?” (Ylivieskan perhemessusta tänään)