Paljon parjatulla Katajanokalla yritämme vilpittömästi tehdä sitä, minkä avulla rakennetaan kirkon tulevaisuutta. Yksi suurista haasteista on kirkon jumalanpalveluselämä. Sen päätoimijoina ovat seurakunnat. Siellä seurakunnassa tehdään sitä, mikä on kirkossa kaikkein tärkeintä: ollaan yhdessä työntekijöinä ja seurakuntalaisina Jumalan edessä ja toisten ihmisten kanssa.
Katajanokan käytävien varrelle ripotelluissa työhuoneissa kuuntelemme, mistä seurakunnissa puhutaan. Meille kantauvat valitukset, syytökset, ehdotukset ja paljon muita viestejä. Seurakunnista kantautuvien viestien kuulemista pidän omassa työssäni ehkä kaikkein tärkeimpänä asiana. Minulle kantautuvat viestit koskevat useimmiten juuri jumalanpalveluselämää. Luonnollisesti, sehän on erityinen vastuualueeni. Kuulemistani viesteistä yritän muodostaa kokonaiskuvia. Kokonaiskuvista erottuu joskus laajoja yhteisiä tarpeita, toiveita tai pyrkimyksiä.
Nyt näyttää olevan pinnalla vahva kaipaus yhteisöllisyyden lisäämiseen jumalanpalveluksessa. Yhteisöllisyyden arvostus on koko yhteiskunnassa lisääntynyt muutaman viime vuoden aikana.
Yhteisöllisyys on mielenkiinntoinen asia, koska meillä ei ole yksimielisyyttä keinoista, joilla sitä rakennetaan. Ei edes yksimielisyyttä siitä, onko yhteisöllisyys tunne, kokemus, yhteinen toiminta vai mitä se on. Siksipä kysynkin nyt sinulta, hyvä lukija, missä olet kokenut mukavaa yhteisöllisyyttä messussa seurakuntalaisena? Ei siis ollessasi työntekijänä työtehtävässä, vaan seurakuntalaisena. Mitkä asiat synnyttivät sinussa kokemuksen yhteisöllisyydestä?
Toimisiko Helgeandin malli?
Yhteisöllisyys on supertärkeä teema. Ei kuitenkaan siksi, että se on pinnalla vaan siksi, että se on sekä tunnustuksemme että varsinkin Raamatun seurakuntakäsityksessä niin keskeinen.
Oma kokemukseni kertoo, että yhteisö pitää rakentaa messun ympärille ja vasta sitten homma toimii. Pelkkien yhteisöllisten elementtien lisääminen messuun ei paljoa vielä auta, tyyliin rauhantervehdys tai kirkkokahvit. Ne ovat toki hyvä alku mutta ellei messuun kokoontuvalla väellä ole mitään yhteyttä messun ulkopuolella, jää kaikki pinnalliseksi. Yksi hyvä ensimmäinen askel voisi olla se, että pappi kutsuisi messuväen kotiinsa…
Seurakunnan yhteisöllisyys kasvaa pienistä ryhmistä ja helpoimmin kodeissa kuin seurakunnan tiloissa.
Pohja yhteisöllisyyteen messuissa luodaan pääasiassa muualla kuin seurakunnissa ja sen messuissa. Toki yhteisöllisyyttä lisäävät messujen yhteydessä kirkkokahvit, yhteinen ateria ja muutkin messun teemaan liittyvät tapahtumat, mutta muualta seurakuntalaisten arkitodellisuudesta on ponnistettava.
Messu on erillinen saareke seurakuntalaisten elämässä, jossa liian harva kokee se omakseen. Hyvin harva messuun osallistuvista kokee sen lähtökohtaisesti yhteiseksi tapahtumaksi. Riittää kun ”minä itse” olen paikalla ja ”me muut” on sivuseikka.
Kaikki on paljon siitäkin kiinni, miten kirkko tehtävänsä yhteiskunnan arkitodellisuudessa kokee ja miten se yhteisöllisyyden kasvattamiseksi tässä todellisuudessaan toimii. Kirkon toimintahan on lähtökohtaisesti liikaa sisäpiiritoimintaa hyväosaisten ehdoilla, kun yhteisöllisyyden kasvu vaatisi joskus lyödä nyrkkiä pöytään poliittisille vallanpitäjillekin.
Raamatussa kyllä sanotaan, että Jumala ei asu käsin tehdyissä huoneissa, mutta tämä ei tarkoita, etteivätkö tilakysymykset olisi tärkeitä. Tässä pari käytännön seikkaa:
Kirkkokahvit tai -lounas on helpompi järjestää, jos niinin käytetty tila sijaitsee kirkon yhteydessä eikä esimerkiksi parin korttelin päässä. Monin paikoin kirkkosalikahvit saattaisivat olla toimivin ratkaisu.
Joissakin kirkoissa on käytettävissä tyynyjä, jotka voi asettaa pyllyn alle tai vaikkapa selän ja kirkonpenkin väliin. Havaintojeni mukaan kyseessä on ei-luterilainen ilmiö. Onkohan näin?
Niilo Johanssonin kommentissa on asiaa. Todennäköisesti säännöllisesti Jumalanpalvelukseen osallistuvat kokevat nykytilanteen käyväksi. Entäs harvemmin osallistuvat. Miten kokeilijasta tulee aktiivinen JP.n vieras. Jumalanpalvelus tähtää pappiskeskeisenä ihmisen ja Jumalan välisen dialogin asianmukaiseen toteuttamiseen. Pappi huolehtii siitä, että oppi saarnataan tunnustuksemme mukaisesti ja armovälineet jaetaan sääntöjen mukaan. On sitten toinen asia, mitkä asiat satunnaiselle kirkkovieraalle voisivat sillä kertaa olla olennaisia. Ne voivat liittyä tämän päivän elämänkysymyksiin, tunteisiin ja ajatuksiin. Kun kuitenkin läsnä oleva elämä on ensin elettävä, on suhtauduttava vakavasti kysymykseen ajankohtaisuudesta iankaikkisuuden rinnalla. Kasvavat lapset toimintaa odottamassa eivät useimmilla ensimmäiseksi vie katsetta kohti taivasta. Kirkon pappien täytyy olla hengellisiä tiennäyttäjiä ja opettajia. Siihen kuuluu myös kannanottaminen yhteiskunnallisten asioitten valmisteluun ja päätöksentekoon. Tärkeä asia on se, että papin täytyy jakaa yhteistä todellisuutta. Tämä tietysti edellyttää, että papin täytyy koettaa ymmärtää erilaisten ihmisten elämäntodellisuutta. Yhteensä ja erikseen; Ihmisten yhteisen elämäntodellisuuden jakaminen on hyvä tapa saattaa eri lähtökohdista tulevia kirkkovieraita ja yleensäkin seurakuntalaisia yhteen Jumalan sanan ja lahjojen ääreen.
Itse olen kokenut helpommin yhteisöllisyyttä silloin, jos messua toimittamassa olevat papit, kanttori ja/tai suntio ovat olleet jollakin tavalla vähän tuttuja. On helpompi mieltää itsensä osaksi yhteisöä silloin, kun seurakunnan työntekijät eivät ole aivan vieraita. Pitäisin siis tosi tärkeänä, että messun toimittamisessa ja järjestelyssä mukana olevat työntekijät aktiivisesti jalkautuisivat aina kirkkokahveille, tulisivat juttelemaan ihmisten kanssa, ottaisivat kontaktia seurakuntalaisiinsa muissakin tilanteissa kuin vain messussa.
Ongelmana yhteisöllisyyden luomisessa on mm. se, että messut ovat työntekijäjohtoisia ja melkolailla pappiskeskeisiä. Ihan itse papin kokemuksella sanottuna.
Kyllä messu on minulle pappina yhteisöllinen kokemus ja erityisesti ehtoollisen vietto. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että se olisi samaa messuun osallistujille. vahvimmin yhteisöllisyyttä olen kokenut yhdessä eri tahojen kanssa toteutetussa luontokirkossa (sadonkorjuumessu), muistotilaisuuksissa, kastejuhlissa ja vastaavissa. Siihen liittyy esillä olevan asian yhdessä jakaminen ja myös vuorovaikutus. Messussa emme pääse usein paljoa tuohon vuorovaikutukseen. Kirkkotilat ovat jäykkiä, koska penkkejä ei voi siirtää. Toisaalta kirkkotila antaa sen fyysisen tilan, johon voi tulla joutumatta vasten tahtoaan liian lähelle toisia.
Niin, ihanteellistahan olisi, että messu olisi kaikille sen osanottajille yhteisöllinen tilaisuus. Yhteisöllisyyden tunnetta voisi syntyä esimerkiksi ”Herran kansana” messun teeman ympärille, viime sunnuntaina kristityn vapauden ja ylihuomenna Jumalan sanansaattajien ympärille. Yhteisöllisyyttä jossa pappi ja hänen seurakuntansa olisivat Herrassa yhtä.
Tämä on kyllä tässä erilaisessa arkitodellisuudessamme utopiaa. Itse olin aikanani, silloin kun vielä maallikotkin olivat tervetulleita rakentamaan messua ja elävöittämään sen teemaa lukemassa tekstejä ja niihin liittyen lausuin omia teemaan liittyviä runojani.
Jotakin vähäistä lähentymistä seurakuntaan koin, mutta varsinainen yhteisöllisyys oli eri ihmisten hyvin erilaisista lähtökohdista johtuen kaukana. Niinpä olen tullut siihen tulokseen, että yhteisöllisyyttä messuihin on lähdettävä rakentamaan messujen ulkopuolelta. Jopa niin, että se olisi koko kirkon asia.