Aika ajoin esille nousee iskulauseita, joissa kirkon tulevaisuus sidotaan yhteen ratkaisevaan asiaan: ”Kirkon tulevaisuus ratkaistaan kaupungeissa” tai ”Kirkon tulevaisuus ratkaistaan somessa”. Kenties klassista draamaa kaipaava ihmismieli olettaa, että jokaisessa suuressa tarinassa on yksi selkeä ja puhdistava käännekohta tai ratkaiseva lopputaistelu.
Tarvitseeko kirkko oman Tolvajärvensä tai Tali-Ihantalansa?
Kirkolliskokouksen tulevaisuusvaliokunta on julkaissut mietintönsä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tuoreehkoosta tulevaisuusselonteosta Kirkkona monikulttuurisessa yhteiskunnassa. Valiokunta ruotii selontekoa tarkkanäköisesti ja avarakatseisesti.
Mietintö osuu tarkasti maaliin todetessaan, että ”tulevaisuusselonteko tulee ymmärtää seurakunnissa tapahtuvan paikallisen keskustelun virittäjänä ja tukena seurakuntien toimintaympäristön hahmottamisessa”.
Tolvajärven tai Tali-Ihantalan sijaan mietintö vie lukijansa pohtimaan omaa paikkaansa, aikaansa ja yhteisöään. Tulevaisuutta rakennetaan ja tulevaisuus ratkaistaan kaikkialla siellä, missä ihmisiä on. Kirkon tulevaisuus rakennetaan ja ratkaistaan – sikäli kuin kirkon tulevaisuus liittyy ihmistoimintaan – seurakunnissa, siellä missä ihminen kohtaa ihmisen, evankeliumia julistetaan ja sakramentit toimitetaan.
Maailma on ollut aina monimuotoinen kokonaisuus. Suomessa niin sanottua yhtenäiskulttuuria punottiin kokoon monen muotoisista ja monen värisistä paloista. Jotkut sopivat yhteen luontevammin kuin toiset. Yhtenäiskulttuurin lumouksen kaikottua koko ajan totta ollut monimuotoisuus tuli näkyväksi entistä rikkaampana. Monimuotoisuus lisääntyy. Ihmiset ja kulttuuriset vaikutteet ylittävät rajoja nopeammin kuin koskaan ja kuljettavat omia vaikutteitaan mukanaan.
Jo yksi ihminen riittää tuomaan kulttuurisen todellisuutensa – kielensä, tapansa ja tarpeensa – osaksi yhteisöä. Paikallinen keskustelu ja toimintaympäristön hahmottaminen, joihin mietintö seurakuntia kannustaa, nostaa pientenkin vähemmistöjen kulttuurista todellisuutta yhteisesti havaittaviksi. Ihmisestä tulee näkyvä. Keskustelemattomuus sen sijaan kätkee.
Kirkollamme ei ole yhtä, klassisen kaaren mukaan rakentuvaa kertomusta. Kirkko koostuu seurakunnista. Seurakunnat koostuvat ihmisistä. Jokaisella on oma tarinansa kerrottavanaan. Yhteinen tulevaisuus kohdataan yhdessä, kasvokkain, keskustellen, kuunnellen ja rukoillen.
Kirkon tulevaisuus ratkeaa kaikkialla. Siinä on sen kauneus ja katolisuus.
Ihmisoikeustuomioistuin on täysin maallinen tuomioistuin. Siksi se ei ”siunaa” mitään, ei edes huntukieltoa.
Käsitteelle ja operaatiolle ’siunaus’ ei ole kenelläkään tekijänoikeuta an sich.
Lähes kaikki uskonnolliset termit ovat arkikielessä jonkinlaisessa käytössä. Ja kristinusko on ottanut käyttöön monia maallisia termejä ja antanut niille uskonnollisen sisällön.
Lähes kaikkien tällaisten kohdalla merkitys on maallisessa käytössä täysin eri kuin uskonnollisessa kielenkäytössä.
Tämä aiheuttaa sekaannusta.
Sana ”siunaus” tarkoittaa yleiskielessä hyväksymistä. Uskonnollisessa käytössä sillä on paljon syvempi merkitys.
Myös sanan ”synti” merkitys olisi syytä selventää ennenkuin siitä keskustellaan.
Asialliseen kommenttiisi Sari on mukava yhtyä. Kirkko on tosiaan pyrkinyt tekemään meidä ihmisten elämän hankalaksi kaikenlaisilla termeillä ja niiden tulkitsemisellaan. Siunaus ja synti ovat siitä todella hyviä esimerkkejä. Sanoilla ei ole mitään realistista merkitystä elämässämme vaan teoillamme elämämme rikkauden lähimmäisen rakkauden noudattamisella, tai ainakin pyrkimyksellä siihen.
Länsimainen yhteiskunta on avoin ja ihmisten luottamus ja usko keskinäiseen olemisen rikkauteen ei tarkoita kätkeytymistä huntuihin ja muihin vaikkapa henkisiin salailu kuvioihin. Ransakan ratkaisu on länsimaisen demokratia yhteinkunnan mukainen.
Painovirhepaholainen, näitä tulee ja iän mukana mokomat lisääntyvät. Siis ” Ranskan ”.
”Kirkko on tosiaan pyrkinyt tekemään meidä ihmisten elämän hankalaksi kaikenlaisilla termeillä ja niiden tulkitsemisellaan.Siunaus ja synti ovat siitä todella hyviä esimerkkejä. Sanoilla ei ole mitään realistista merkitystä elämässämme vaan teoillamme elämämme rikkauden lähimmäisen rakkauden noudattamisella, tai ainakin pyrkimyksellä siihen.”
Näinhän tuon pakanakin ymmärtää.
Jokainen ammattikunta, tieteenala, harrastuspiiri tai ajatussuunta kehittää oman ”ammattikielen”, jossa yleisessä käytössä oleville sanoille annetaan siinä asiayhteydessä erityinen merkitys (ja jota tehostetaan erilaisilla sivistyssanoilla ja nykyään kolmekirjaimisilla angloamerikkalaisilla lyhenteillä). Toisaalta useimmille erityiskäytössä oleville sanoille syntyy yleiskielessä väljempi käyttö ja merkitys – eikä niistä kannata pahastua. Kieli ei ole mikään eksakti ilmaisuväline eikä kukaan voi rajoittaa sanojen käyttöä.