Sain jo keväällä kutsun seuroihin maaseudulle. Illansuussa ajoin sitten isoja ja vähän pienempiä ja vielä pienempiä teitä olettamani seurapaikan pihalle. En ole ositteessa koskaan ennen käynyt. Olihan matkaa edestakaisin kai pitkälle toistasataa kilometriä. Pihalla vähän aprikoin, että olikohan oikea osoite. Muitakin autoja alkoi pihaan saapua, joten olihan se oikea osoite. Ovella isäntä otti vastaa, Kysyin siinä oliko ajatuksena, että minäkin puhuisin jotain. Puhujia oli riittävästi, joten sain käsityksen, ettei minun tarvitse olla äänessä. Hyvä niin.Join teen ja nautin emännän leipomuksista. Alkuvirren jälkeen oli puhe, virsi puhe. Niin kuin seuroissa
Pitääkin.
Nautin kaikessa rauhassa hyvistä ja rohkaisevista puheista. Kunnes tuli pieni tauko ja kysyttiin kuka seuraavana puhuisi. Siihen isäntä: jospa Pekka. Kysyttiin virttä ja ehdotin sen tutun 600.
Siinä sitten aloin muokata virren aikana puhetta, jota ei pitänyt olla. Viimeisen säkeistön kohdalla nousin ylös ja työntelin paitaa housunkauluksen alle. Kaivoin taittelemani puheen esiin. Avaamatta taitoksia. Sillä en aikonut puhua paperista. Otin vain siitä jonkun nimen ja runonpätkän ja sävelsin loput. Puhujilta pitäisikin ottaa aina paperit pois. Varsinkin saarnapönttöön nousevilta.
Pitäisihän sen riittää, että on asiaa pureskellut etukäteen.
Yritin puhua rakkaudesta. Ei rakkaudesta voi kyllä oikeasti puhua , kun kukaan ei vielä ole osannut kertoa mitä se oikeasti on.
On kyyllä hienointa elämässä kuulla rakkaan suusta: “minä rakastan sinua”. Semmoiset sanat voi omastakin suusta pusertua, kun kokee oikein hyvää oloa vaimon lähellä. Hyvän olon luominen toiselle on usein haasteellista. Varsinkin jos ei mene kaikki oikein hyvin. Siinä auttaa se jos muistaa, että puoliso on lahja Jumalalta. Joten vaimoon ärsyyntyminen on samalla oikeastaan Jumalalle purnaamista. Jospa osaisikin aina olla kiitollinen puolisosta.
Rakkaudesta en paljon osaa sanoa, kun en siitä paljoa käsitä, mutta kyllä siitä millä edellytyksillä sen saa toimimaan. Monia pareja onkin yhdessä jelpitty rakastumaan uudelleen toisiinsa.
Parisuhdetoiminnassa olen havainnut, että ne parit jotka yhdessä ryhtyvät suhdettaan hoitamaan ja ovat siinä aidosti tosissaan, niin heillä on hyvät mahdollisuudet vaikka mihin. Usein se edellyttää sitä, että he tajuavat oma osuutensa ratkaisevan merkityksen. Eikä vain toisen. Silloin he voivat tunnistaa totuuden itsestään ja omista virheistään, joita lähtevät yhdessä rukoille korjaamaan.
Mielenkiintoista on peilata parisuhdetta Jumalasuhteeseen. Niissä näyttää toimivan aivan samat lainalaisuudet. Yritämme väillä löytää rakkautta oman paidan sisältä. Sieltä sitä ei löydy. Sen voi löytää vain suostumalla tunnustamaan oma keskeneräisyys, sen kaikessa raadollisuudessaan. Juuri sinä mitä se on.
Niissä tunnelmissa kiipeän sitten Vapahtajan syliin ja sydän täyttyy Hänen rakkaudestaan.
No joo. En osannut sanoa kaikkea tuota puheessani. Ehkäpä jotain haparointia sinne päin.
Hyvä blogi, kiitos Pekka. Aviopuolisoiden välinen todellinen rakkaus näkyy arjessa. Rakkaus on tahdon asia, tahdonko rakastaa kaikissa tilanteissa?
Rakkaus on sydämen asia:
Room. 5:5
mutta toivo ei saata häpeään; sillä Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu.
Lähtiessä sain vielä ihan mykistävän lahjan. Isännän tekemän visapuisen kynätelineen, jota voi myös maljakkona käyttää. Jotain todella hienoa on tuollaisissa maaseudun kodeissa pidettävissä seuroissa. Niihin kannattaa ajella pitkienkin matkojen päästä. En tiedä mistä se hyvä olo ja kiva fiilis siellä syntyi. Varmasti kuitenkin yksi kesän parhaista kokemuksista.