Edessä olevien seurakuntavaalien ehdokasasettelun yhteydessä on keskusteltu vaalikelpoisuudesta kirkollisiin luottamustehtäviin. kirkkolain mukaan vaalikelpoisen henkilön tulee olla kristillisestä vakaumuksesta tunnettu 18 vuotta täyttänyt seurakunnan konfirmoitu jäsen. Keskustelua on käyty siitä voidaanko kristillistä vakaumusta mitata tai tulisiko sitä edes mitata. Samalla on jonkinverran käyty keskustelu myös siitä, tulisiko luottamushenkilöksi aikovalta edes edellyttää kristillistä vakaumusta.
Kotimaalehden päätoimittaja Mari Teinilä kirjoittaa 18.9. pääkirjoiteuksessaan kelpoisuusehdosta todeten sen vanhentuneeksi. Teinilä ehdottaa kristillistä vakaumusta edellyttävän kohdan poistamista kelpoisuusehdosta. Mutta jos kristillistä vakaumusta ei enää edellytettäisi, niin miksi sitten enää vaadittaisiin edes konfirmointia? Eikö konfirmaatiossa juuri sitouduta kirkon uskoon? Tätä Teinilä ei mielestäni ota huomioon.
Selkeämpää olisi jos kelpoisuusehtoa muokattaisiin vastaamaan kirkon jäseneksi liittymisen edellytyksiä. Kirkkojärjestyksen mukaan aikuisena kirkkoon liittyvältä edellytetään että hänen kastetaan tai että hänet on aiemmin kastettu ja että hän ilmoittaa tahtovansa tunnustaa kirkon uskoa. Lapsena kastettu tunnustaa kirkon uskon konfirmaatiossa.
Kysymys olisi toki ensisijaisesti vain moraalisesta sitoutumisesta. Lupautuessaan luottamustehtävään kirkon jäsen samalla vakuuttaisi että tahto yhtyä kirkon uskoon on edelleen voimassa. Todellinen uskon tila siis jäisi henkilön itsensä ja Jumalan väliseksi, kuten Teiniläkin kirjoituksessaan ehdottaa. Tavoittelen sitä, että vähintään ulkonaisesti luottamushenkilöt sitoutuisivat siihen, että kirkko on edellenkin tunnustuksessaan pitäytyvä uskonnollinen yhteisö.
Mikäli luottamushenkilöiden kelpoisuusehtoa lähdetään muuttamaan, niin samalla voisi lisätä myös toisen moraalisen sitoumuksen, nimittäin tahdon noudattaa kirkon lakia ja järjestystä. Tätä samaahan edellytetään kirkon virassa olevilta.
Monijäsenisen toimielimen jäsenenä lain ja järjestyksen noudattamisesta vastaa toki myös se jonka asiana on päätösten toimeenpano, laitonta päätöstä ei panna toimeen. Asian kirjaaminen vaalikelpoisuuden ehdoksi kuitenkin selkeyttäisi myös luottamushenkilöiden roolia.
Uusi vaalikelpoisuusehto voisi siis olla muodossa: Vaalikelpoisen henkilön tulee olla 18 vuotta täyttänyt seurakunnan konfirmoitu jäsen, joka ilmoittaa tahtovansa tunnustaa kirkon uskoa sekä noudattaa kirkon lakia ja järjestystä.
Ehdottamani muoto selkeyttäisi myös tilannetta milloin luottamushenkilö menettää vaalikelpoisuutensa kesken kauden. Merkittävä julkinen toiminta kirkon uskoa tai järjestystä vastaan merkitsisi, ettei henkilö samanaikaisesti voisi toimia kirkon luottamushenkilönä. Esimerkkitilanne voisi olla vaikka johtava asema kirkon toimintaa vastustavassa järjestössä tai sellaisessa uskontokunnaksi rekisteröitymättömässä uskonnollisessa yhdyskunnassa, jonka oppi merkittävästi poikkeaisi kirkon opista. Kolmas syy vaalikelpoisuuden epäämiseksi voisi olla vakava rikkomus kirkkojärjestystä vastaan vaikkapa kirkon pyhien toimitusten yhteydessä. Toki näissä tilanteissa henkilöä tulisi kuulla ennen mahdollista luottamushenkilöaseman menettämistä.
Nykylaissa oleva termi ”kristillisestä vakaumuksesta tunnettu” ei välttämättä ota kantaa, onko vakaumus luterilainen vaiko esimerkiksi aikuisena kastetta edellyttävä baptistinen. Niinpä samanaikainen kuuluminen vaikkapa rekisteröimättömän ns. vapaiden suuntien seurakunnan vanhemmistaan ei muodosta estettä kirkon luottamustoimeen. Vastaavasti, mikäli vaikkapa esikoislestadiolaiset toteuttaisivat lapinvanhempiensa kehotuksen ottaa sakramentit omaan hoitoonsa, olisi näin toimivan vakaumus edelleen kristillinen, vaikka henkilön toiminta olisi ilmiselvästi vastoin kirkon järjestystä. Niinpä nykylaki ei estäisi henkilön jatkamista luottamustehtävässä. Edellä esitetyllä tavalla uudelleen muotoilto vaalikelpoisuusehto mahdollistaisi asian käsittelyyn oton.
Kirkon oppia eritoten Jumala käsitystä tukee noin 27 prosenttia jäsenistä muutama vuosi sitten kirkon oman tutkimuslaitoksen tekemän tutkimuksen perusteella. Nyt luku voisi olla jo lähemmäs 20 prosenttia ja se pienenemään ehkä sinne 5-10 prosentin tasolle. Mari Teinilä on kirjoituksessaan aivan oikeassa taikka muuten ei ole kohta edes ensimmäistäkään vaalikelpoista ehdokasta. Ihminen sitoutuu silloin konfirmaatiossa kirkon oppiin kun hän itse ymmärtää realistisesti sen merkityksen.
Tulevaisuudessa tämä asia selkeytyy kun valtio ja kirkko erotetaan toisistaan. Silloin jäsenellä on oikeus aivan samalla tavalla kuin kaikkien muidenkin yhteisöjen omilla jäsenillä, jäsenmaksunsa suorittaneilla.
Kirkko joka ei sitoudu omaan tunnustukseensa käy ennen pitkää merkityksettömäksi ja kuihtuu pois.
Entä kristillinen rakkauden kaksoiskäsky, voiko mummon potkija tai vaimon hakkaaja olla ehdolla??
Siis oikein on pitää erillään kirkon oppi ja kristillisyys.
Erinomainen kysymys Ari Pasanen. Kristillisyyttä sanan varsinaisessa merkityksessä ei ole ilman kristillistä uskoa. Kun kristitty ihminen tuntee kuinka paljon Jumala häntä rakastaa, tahtoo hän heijastaa tätä rakkautta myös eteenpäin lähimmäisiinsä.
Kun Kristus yhä elävänä Jumalan Poikana saa tulla ihmisen elämään, on ihmisen helpompi myös itse elää niinkuin Kristus meitä opettaa.
Mutta Kristuksen omaa esimerkkiä meistä ei kukaan kykene seuraanaan, Mehän olemme vain ihmisiä, eikä kenenkään ihmisen tule itse hakeuta kohti martyyrikuolemaa. Jos sellainen kuitenkin osaksemme tulee, on sekin toki osa Herran suurta suunnitelmaa.
Kyllä kai poliittisellakin kentällä odotetaan jonkinasteista lojaisuutta puolueiden ideologialle? Ei varmasti ole toivottavaa hakeutua mukaan hajottaakseen tai saattaakseen naurunalaiseksi yhteisön jota edustaa?
Kun seuraa iltapäivälehtien kirjoittelua perussuomalaisten kansanedustajista, aina ei voi olla varma, onko Lauri Lahtisen kuvaamaa velvoitetta poliittisellakaan kentällä.
Tunnustamiseen riittää se, että on kastettu ja konfirmoitu. Vakaumuksen omaaminen tarkoittaa sitä, että Ihminen säännöllisesti ja vakaasti haluaa ja hakeutuu seurakunnassaan sakramenttiyhteyteen. Asiasta kummallinen keskustelu syntyy siitä, että asiasta ei ole haluttu opettaa vaan kirkkopoliittisista intohimoista johtuen kirkko lupaa kaikille jotakin mukavaa. Pappien opetusta valvovat Piispat. Missä on Piispojen tehtävien hoito tämän asian valvomisessa varsinkin kun vakaumuksellinen voidaan perustella lähtien kirkkomme tunnustuksesta, vrt Augsburgin tunnustus kohta n:o 7.n .
Seikka että on kastettu ei itseasiassa riitä. Parempi ilmaisu on että myös pysyy kasteessaan.
Vaaditaanko kirkkovaltuutetuilta säännöllistä osallistumista jumalanpalvelukseen ja ehtoolliselle? Osallistuvatko nykyiset valtuutetut säännöllisesti?
Mitä sitten tulee Väisäsen paheksuntaan siitä, että kirkko lupaa kaikille jotain mukavaa, eikö kristinusko ole nimenomaan ilosanoman julistamista?
Kirkko ja Kristinusko ovat kaksi eri asiaa ja niitä ei ole hyvä sekoittaa toisiinsa .
Varsinaiselta olemukseltaa Kirkko on pyhien yhteisö ja Kristuksen ruumis. Kirkoon hallinnollisena organisaationa tämä ei toli täydellisesti päde, vaan joukossa on myös niitä jotka ovat salaisesti luopuneet uskostaan.
Kirkkojärjestyksen käyttävä käsite ”kirkon usko” on kuitenkin yksiselitteinen ja viittaa kirkkojärjestyksen 1 luvun 1 §:ssä määriteltyyn kirkon tunnustukseen.
Kirkon usko on siis kirkon tunnustuksen mukaista kristinuskoa, johon kirkon jäsenet julkisesti yhtyvät esimerkiksi silloin kun jumalanpalveluksessa lausuvat yhteisen uskontunnustuksen.
Käytännössä myös yhteisessä synnintunnustuksessa ja Herran rukouksessa seurakunta yhtyy kirkon yhteiseen uskoon.
”Se, jolla ei ole kirkkoa äitinään, ei voi pitää Jumalaa Isänään.”
Kyprianos Karthagolainen (n. 200 – 14.9. 258)
Kiitos Matti hyvästä viittauksesta.
Toivotavaa olisi, että luottamushenkilöt tunnustaisivat kristillistä uskoa, kuten nykyinen lain sanamuoto edellyttää. Kun ihmisen sisimpään emme voi nähdä, jää tämä tietysti viime kädessä ehdokkaaksi asettuvan omantunnonkysymykseksi. Ulkoinen merkki kristillisyydestä on aivan kuten Jukka Kivimäki toteaa konfirmaatio, siinähän nuori aikuinen julkisesti ilmaisee hyväksyvänsä hänelle vanhempien tahdosta toimitetun kasteen ja sen tuoman seurakunnan jäsenyyden. Eräänlainen vähimmäismäärä solidaarisuutta kirkolle lienee se, että omista epäilyistä ja kyselyistä huolimatta hyväksyy uskontunnustukset kirkon identiteetin perustaksi ja kirkon julistuksen ja opetuksen ohjaavaksi periaatteeksi.
Sahama: ”Ulkoinen merkki kristillisyydestä on aivan kuten Jukka Kivimäki toteaa konfirmaatio, siinähän nuori aikuinen julkisesti ilmaisee hyväksyvänsä hänelle vanhempien tahdosta toimitetun kasteen ja sen tuoman seurakunnan jäsenyyden.”
Kuinka moni 15 vuotias nuori ymmärtää tai välittää hölkäsen pöläystä siitä mitä konfirmaatiossa tapahtuu? Pääasia on, että pääsee frendien kanssa riparileirille, jossa tarjoutuu oivallinen tilaisuus kokeilla ensiaskelia seksuaalisessa kanssakäymisessä vastakkaisen sukupuolen kanssa.
Rippikoulun käymisen ja konfirmaation suosiota nuorten keskuudessa lisäävät vielä vanhempien rippilahjaksi lupaama skootteri tai mopoauto ja isovanhemmilta odotettavissa oleva mojova rahalahja.
Kimmo Wallentin, onko sinulla jokin erityinen syy epäillä nuorisomme harkintakykyä?
Oletatko että juuri sinun oma epäuskosi koskee samanlaisena kaikkia muitakin ihmisiä? Entä voisi luottaa siihen että ihminen uskoo sen mitä sanoo tai allekirjoittaa uskovansa ellei muuta vakuuta.
Kivimäki: ”Entä voisi luottaa siihen että ihminen uskoo sen mitä sanoo tai allekirjoittaa uskovansa ellei muuta vakuuta.”
Kirkon jäsenistä 27% uskoo Jumalaan kirkon oman tutkimuksen mukaan. Kyllä se sama pätee riparilaistenkin kohdalla. Tuskin edes 27 % rippikoululaisista uskoo sitä mitä konfirmaatiossa mutisee muitten mukana. Kunhan vähän liikuttelee huulia uskontunnustuksen aikana.
Kyllä oman ja lastenkin rippikoulujen ja konfirmaatioiden osalta voin omakohtaisen kokemuksen möreällä rintaäänellä todeta rippikoulun ja -leirien olevan suurimmalle osalle nuorista pelkkä tapa, johon osallistutaan, kun kaveritkin osallistuvat, leirillä pääsee puristamaan vähän tissiä ja faija lupasi rippilahjaksi mopoauton.
”leirillä pääsee puristamaan vähän tissiä ……”
Onko sinulle Kimmo tullut jokin pakkomielle teini-ikäisten neitojen rintavarustuksesta?
Mitä luulet, olisiko se puristelu kiva juttu näille neitokaisille ja siis erityinen motivaatio lähteä leirille?
Kivimäki: ” Onko sinulle Kimmo tullut jokin pakkomielle teini-ikäisten neitojen rintavarustuksesta?”
No, heh, eihän se nyt minulle enää tässä iässä, mutta kyllä se ripari-ikäisten testosteronia tihkuvien nuorten miesten mielessä taitaa aika useasti olla. Ja olisihan se ihme, ellei olisi. Se on katsos Jukka, se luonto semmoinen, että se tuppaa vaan vetämään sitä tikanpoikaa sinne puuhun.
Kivimäki: ”Mitä luulet, olisiko se puristelu kiva juttu näille neitokaisille ja siis erityinen motivaatio lähteä leirille”
No tuskin ne neidot nyt niitä toistensa rintavarustuksia niinkään tahtovat puristella, mutta perin kummallista olisi, ellei tuon ikäisiä neitokaisia poikien seksuaalinen lähentely kiinnostaisi. Kyllä ainakin ennen, 60-luvulla kiinnosti ja tuskinpa nykyajan neitokaiset ovat ainakaan kainompia. Taitavat olla tänä päivänä usein jopa poikia aktiivisempia.
Missä harhakuvitelmissa sinä olet elänyt, kun et ole tuota huomannut.
Tunnustamisila ei ole välttämättä mitään merkitystä,koska suu voi puhua toisin kuin mitä oikeasti ajatelee.
Tämä asia jää jokaisen omantunnon asiaksi.
Mitenkä sitten on omantunnon suhde epäuskon hetkeen. Lutherin ripissähän katumuksen sisältö on oikean uskon synnyttämä synnintunto ja näin katumus saattaa ja usein kestääkin seuraavaan epäuskon hetkeen saakka. Ymmärrän näin, että tästä syystä vakaumuksellinen kristillinen seurakunnan jäsenyys ymmärtää oikean opetuksen kautta hankkiutua maailmallisista vaivoista ja kiusauksista huolimatta säännöllisesti Armonvälineiden, sanan ja sakramenttien, ääreen.
Anteeksi vain mutta jälkimmäinen lauseesi on niin monimutkainen etten ainakaan minä ymmärrä mitä sillä yrität ilmaista.
Totean kuitenkin ettei seurakunnan jäsenyys ymmärrä yhtikäs mitään. Se henkilö jolla kyseinen jäsenyys on, ymmärtää sitten mitä ymmärtää.
Hyvä olisi jos jäsen ymmärtäisi uskontunnustuksen keskeisen sisällön. Vielä parempi ottaisi sen tosissaan ja antaisi Pyhän Hengen toimia itsessään. Lain ja evankeliumin sekä armonvälineiden avulla ihminen sitten vahvistuu uskossa ja armossa.
Selkeyden vuoski totean vielä ettei kukaan pelastu seurakunnan yhteisellä uskolla, siis sillä mitä on kirjoitettu paperille. Pelastava usko on itse kunkin omakohtaista yhtymistä tähän uskoon.
Kyllähän se epäselvä varmasti on. Yritän vain sanoa, että vakaumuksellinen sanasta ei tarvitse luopua syystä, että sen säilyttämiselle ei olisi ymmärrettävää perustetta. Siitä olen eri mieltä, että seurakunnan jäsenyys ei voisi ymmärtää yhtään mitään. Se voi ja sen tulisi ymmärtää paljonkin riittävän opetuksen kautta. Se on sitten totta, että kun Jeesuksen Kristuksen Armo on sanan ja sakramenttien ääreen kokoontumisen perustana ja sisältönä, osoittaa se uskoa.
Pekka Väisänen
Seurakunnan hallinnollinen jäsenyys on pelkkä rekisterimerkintä. Rekisterimerkintänä on nimi, joka on jono kirjainmerkkejä.
Tuo nimi viittaa oikeaan ihmiseen joka tuntee, ajatelee ja uskoo. Rekisterimerkintä itsessään ilman ihmistä ei usko yhtikäs mitään.
Seurakunnan jäsenyys ei instituutiona tule osalliseksi armonvälineistä Seurakunnan jäsen, siis kyseinen henkilö, tulee.
Tottakai pitää edellyttää kristillistä uskoa ja mieluummin nuhteettomanpaa elämäntapaakin. Vähän sama asia, kuin että kuka lapsi haluaa jalkapallovalmentajan, joka ei usko jalkapallon olevan hyvä juttu? Kuka haluaa laulunopettajan, joka ei pidä laulua hyvänä harrastuksena? Kuka äänestää poliitikkoa, joka vierastaa oman puolueensa ideologiaa? Ketä kiinnostaa äänestää ehdokasta kirkollisvaaleissa, joka ei usko koko kirkon sanomaan.. Miten sellainen ehdokas voisi jotenkin rakentaa kirkkoa, joka ei halua sitoutua kirkon pelastussanomaan Jeesuksesta Kristuksesta. Eihä siinä oo mittään järkee..
Ylläolevien kommettienkin perusteella havaitsee että erinäisiä haluja tuoda kirkkoon toisenlaista evankeliumia riittää.
Osa ei usko Raamatun Kristukseen vaan tällä vuosituhannella keksittyyn ”historialliseen Jeesukseen”,, osalle Jumala on deistinen, joillekin toisille puolestaan panteistinen. Yhtä heille on etteivät he hyväksy kirkon virallisen opin poissulkevan sellaiset opit.