Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen työlistalla on avoimena asiana kirkkolain uudistus. Jo kertaalleen eduskunnan käsittelyyn lähetetty esitys palautettiin valiokuntakäsittelyn jälkeen takaisin kirkolliskokoukselle. Eduskunta ei itse voi esitystä muuttaa, vaan ainoastaan hyväksyä tai hylätä sen. Perustuslakivaliokunnan lausunnon mukaan aiempi esityskirkkolaiksi sisältää useita perustuslain kannalta ongelmallisia kohtia. Nämä kohdat esityksestä tulee luonnollisestikin korjata. Näiden perustuslain kannalta ongelmallisten kohtien lisäksi perustusvaliokunnan lausunnon mukaan kirkon tunnustusta koskeva sääntely olisi perustellumpaa sisällyttää kirkkolain sijasta kirkkojärjestykseen.
Kirkon tunnustuksen määrittelevän säädöskohdan asema osana kirkkolakia jakaa mielipiteitä kirkolliskokosuksessa. Kirkkohallitus päätyi äänestyspäätöksellä, että esitykseen kirkkolaissa vain todettaisiin, että kirkon tehtävä perustuu kirkon tunnustukseen. Kirkon tunnustuksesta, tehtävästä ja toiminnasta sekä tarkemmin kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta säädetään kirkkojärjestyksessä. Lisäksi todettaisiin, että jumalanpalveluksista ja kirkollisista toimituksista määrätään lisäksi kirkkokäsikirjassa. Kirkkojärjestyksessä tunnustuspykälä säilyisi muuttumattomana.
Piispain kokous päätyi siltä osin kirkkohallituksen kannalle, sikäli että kirkon tunnustusta koskeva kokonaisuus voidaan ratkaista kirkkohallituksen esityksen mukaisesti. Piispainkokous kuitenkin totesi, että viittauksessa, ”kirkon tunnustuksesta, tehtävästä ja toiminnasta sekä tarkemmin kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta säädetään kirkkojärjestyksessä” ei riittävällä tavalla kuvata, mitä ja millaista kirkkoa esitetty kirkkolaki koskee. Tähän ongelmaan tulisi löytää ratkaisu, joka yhtäältä identifioi kirkon sen itseymmärrystä vastaavalla tavalla ja toisaalta vastaa eduskunnan perustuslakivaliokunnan sekä hallintovaliokunnan näkemyksiä. Piispainkokouksen mielestä on tarpeellista, että tunnustuspykälän säännöskohtaisissa perusteluissa näitä ulottuvuuksia avataan esitettyä laajemmin.
Itse näkisin tärkeäksi, että säädeskohtaisissa perusteluissa tulisi selkeästi todeta, että tunnustuksen määrittelyn siirto kokonaan kirkkojärjestykseen tapahtuisi sen sisältöä ja soveltamisalaa kirkossa muuttamatta. Kaikki kirkon tunnustuksen soveltamiseen liittyvät aiemmat ratkaisut olisivat siten muutoksesta riippumatta edelleenkin voimassa, ellei niitä uudella ratkaisulla erikseen muutettaisi.
Tärkeämpää kuin se, kummassa säädöksessä kirkon tunnustusperustus on määritelty, on se, kuinka sitovana ja muuttumattomana kirkon tunnustusta on pidettävä. Nykyisellään kaiken kirkossa tehtävän toiminnan on oltava kirkon tunnustuksen mukaista. Kirkkojärjestyksessä viitattujen tunnustuskirjojen sanamuodot ovat omassa kontekstissaan kirkkoa sitovia. Kirkkomme ei siis elä 1500 -luvulla kirjoitettujen tunnustuskirjojen kontekstissa, mutta kirkon oppi on edelleen sama.
Edellä toteamani ei kuitenkaan ole itsestään selvyys. Osa kirkkomme jäsenistöstä kaipaa muutosta, jossa tunnustuskirjat jäisivät ainoastaan historiallisiksi dokumenteiksi osana kirkon kulttuuriperintöä.
Pastori Árpád Kpvács katsoi sittemmin lainvoiman saanutta varotustaan koskevassa kirkollisvalituksessaan piispojen kirkon aikaisempiin linjauksiin ja kirkkokäsikirjan sanamuotoihin tukeutuvan ohjeen papeille olla edelleenkään vihkimättä samaa sukupuolta olevia pareja lain vastaiseksi, koska linjauksia ei ollut käsitelty kirkolliskokouksessa uudelleen avioliittolain muutoksen jälkeen. Korkein hallinto-oikeus ratkaisi asian lopulta kirkonkannan mukaiseksi. Kirkon tunnutus on vahva ja kirkko saa itse päättää uskonnollisista toimituksistaan. Jäin pohtimaan olisiko ratkaisu ollut toinen, jos kirkon tunnustuksen merkitys kirkossa olisi ilmaistu väljemmin.
Pastori Kai Sadinmaan kehotettua kirkkoa luopumaan mm. vanhurskauttamiskäsityksestään ja pappisvihkimyksistä sekä irtisanouduttua kesällä 2020 julkisesti piispallisesta kaitsennasta Helsingin hiippakunnan tuomiokapituli päätti tammikuussa 2021 pidättää hänet pappisvirasta kuuden kuukauden ajaksi. Päätöksen mukaan, jos Sadinmaa ei ole pappisvirasta pidättämisen kuluessa pyytänyt eroa pappisvirasta tai osoittanut tahtovansa pysyä kirkon tunnustuksessa, tuomiokapituli määrää hänet menettämään pappisvirkansa.
Sadinmaan pappisviran säilyttämisen tueksi on keräyksessä adressi, jossa todetaan: ”Emme voi olettaa, että 1500-luvulla protestanttisessa uskonpuhdistuksessa luodut linjaukset ovat riittäviä, muuttumattomia ja lopullisia”. Adressi tekstissä todetaan niin ikään, että monelle juuri Sadinmaa edustaa sellaista kirkon ääntä, johon he voivat samaistua.
Vaikka siis kirkolliskokoukselle ei ole tuotu sellaista aloitetta, että luterilaisten tunnustuskirjojen soveltamista kirkon oppiperustan tulisi väljentää, on keskuudessamme joukko ihmisiä, joiden mielestä ei pelkästään kirkollisen elämän, vaan myös kirkon opetuksen tulisi olla ajassaan muuttuvaa ja yhteiskunnallisten aatteiden virran vietävänä. Toisille puolestaan kirkon tunnustusperusta merkitsee jotain pysyvää.
Julkisuudessa käytävä emeritusarkkipiispa John Vikströmin, emerituspiispa Eero Huovisen ja professori Miikka Ruokasen välinen dialogi kirkon avioliittokysymyksestä sivuaa edellä viittaamaani pohdintaa kirkon tunnustuspykälän sitovuudesta. Eero Huovisen mukaan John Vikström haluaa siirtyä suoraan perustelujen puolelta ratkaisun paikalle. Huovisen mukaan parasta olisi, jos ensin löytäisimme yhteiset perustelut ja sitten katsoisimme, miten selvän päätöksen voisimme saada aikaan. Ensin siis tarvitaan perustelut, sitten vasta voidaan tehdä johtopäätökset.
Tämä sama pätee kaikkeen kirkon uskoa ja oppia koskevaan päätöksen tekoon. Ensin tutkitaan Raamattua, kirkkoisien kirjoituksia ja luterilaisia tunnustuskirjoja. Sitten linjataan yksiselitteiset tulkinnat, joista siis ollaan yksimielisiä sikäli, kun ylipäätään on tarkoitus sitoutua kirkon pyhiin kirjoituksiin. Tämän jälkeen katsotaan tulkinnan varaiset asiat sekä ne aisat, joiden oissa tulkinnasta ollaan selkeästi eri mieltä. Vasta tämän jälkeen päästään kysymykseen, voidaanko käytännön kysymykseen löytää jokin yhteinen ratkaisua.
Mikäli näin ei toimita, voi seurakusena olla ratkaisu, joka luo jotain kokonaan uutta oppia, jota mahdollisesti sovelletaan myöhemmin johonkin kokonaan toiseen asiaan. Tällöin kirkko on de facto luisunut pois omalta tunnustusperustaltaan. Esimerkiksi useimmat julkisuudessa esitetyt vaatimuksen kirkon avioliittokäsityksen muuttamisesta ovat tästä näkökulmasta katsoen liian kevyesti perusteltuja ja siten vaarantavat kirkon identiteetin pysyvyyden. Siksi tarvitaan malttia palata tarvittaessa vaikka lähtöruutuun saakka.
