Eräs seurakunnassamme aktiivi tuttavani on useita kertoja yrittänyt nostaa seurakunnassa julkiseen keskusteluun kysymyksen avoliitosta. Jostain syystä seurakunnan viralliset edustajat ovat kerta toisensa jälkeen väistäneet kysymyksen. Tuttavani itse ja hänen pitkäaikainen kumppaninsa ovat kumpikin olleet aiemmin avioliitossa ja kokevat etteivät halua tulla vihityksi uudelleen.
Vastaus on toki eettisesti vaikea, varsinkin sellainen vastaus, joka ei tavalla tai toisella loukkaisi asiaa tiedustelevaa. Tulisiko seurakuntalaista ja hänen puolisoaan neuvoa astumaan uudelleen vihittäväksi vastoin omaa vakaumustaan, vai kehoittako heitä eroamaan tästä uudesta rakkaasta puolisostaan? Kolmas vaihtoehto voisi olla rukoilla pariskunnan kanssa ja heidän puolestaan pyytäen Herran itsensä vastausta juuri tälle pariskunnalle. Mikä siis neuvoksi?
Täydennys:
Mainitsin kyseisen tuttavani, jotta lukijoille selviää kysymyksen olevan todellinen. Toivon kuitenkin, että keskustelu pysyy yleisellä tasolla siten että avoliittokysymystä pohditaan yleensä, eikä siis ryhdytä julkisesti puimaan juuri tätä nimenomaista suhdetta.
Vertaus: Muistelen kuulleeni erään oppiahjon seinältä oppilaskunnan laatiman käytösohjeen oluen juonnista. Olutta juomme vain kalaruuan kanssa! Kalaruuaksi on kuitenkin katsottava myös liharuoka, makaroonilaatikko ja hernekeitto!
Papilla on nähdäkseni tässä samantyyppinen pastoraalinen harkintavalta kuin rekisteröidyn parisuhteen kanssa. Eli rukoilla voidaan yksityisesti tai yhteisöllisesti, kunhan kokonaisuudesta ei muodostu toimitusta eikä synny harhaanjohtavaa kuvaa siitä, mitä tapahtuu, niin ettei tilanne sekoitu esimerkiksi kirkolliseen vihkimiseen.
Voisi olla ihan järkevää, että myös kihlaparit ja seurustelevat parit kävisivät aika-ajoin yhdessä seurakunnan paimenen ”juttusillla”.
Sikäli kun pariskunta ei kuulu seksuaalivähemmistöön, kirkolla on velvollisuus rukoilla jokaisen ihmisen puolesta. Jos he ovat homoja, papin ei ole pakko rukoilla jos hän ei halua. Eikös se jotenkin näin mene nykyisin?
Ei mene.
Kirkolla on pastoraalinen velvollisuus kohdata jokainen seurakuntalainen hänen elämäntilanteessaan. Pastoraaliseen kohtaamiseen voi sisältyä rukous. Kyse on vapaamuotoisesta rukouksesta, jonka pappi voi muotoilla siten kun näkee viisaaksi, kuitenkin niin, ettei tilanteesta synny harhaanjohtavaa kuvaa.
Tässä Ilmari karimies liian vapaasti muotoilee pastoraalisen rukouksen mahdollisuutta. Vaikka sitä velvollisuutena ja mahdollisuutena voidaan pitää pastoraaliin kuuluvana, pitää siinä kuitenkin olla läsnäolevien yhteinen suostumus. Näin omin luvin ilman läsnäolevien yhteistä suostumusta ja halua asia menee väärille urille. Kysymys on samankaltaisesta asiasta kuin sielunhoidollisessa keskustelussa ja sen suhteesta sen omaan aikajanaan. Ompahan tässä yksi asia lisää keskusteltavaksi.
Tässä on nyt huomattava, että pastoraalisen rukouksen ei tarvitse olla mikään seremonia, eikä se itse asiassa saa edes muodostaa sellaista, ettei siitä tule toimitusta. Yksinkertaisimmillaan kyse on siitä, että yhdessä rukoillaan esim. elämään johdatusta, viisautta tai siunausta.
Hyvä asia on katsoa vanhempi kommentti Jouni Turtiaiselta. Tässä hyvin käy ilmi papin mahdollisuus alunalkaen olla samalla viivalla asian kanssa. Ja tässä kommentti,,Paavo Kettunen: “Seurakuntatyössä löytyy yllin kyllin muuta, työntekijän mielestä ehkä kiinnostavampaa tekemistä kuin kuunnella myötäeläen yksityisen ihmisen elämäntaakkoja”.
Kiinnostavuudesta en ole niinkään varma, mutta pakollisten tai ainakin tehtävänkuvauslomakkeessa määriteltyjen välttämättömien tehtävien lisääntymisestä olen.
Julkisyhteisön viranhatlija on sidottu hyvin tarkoin säädöksin toiminnan raameihin. Kerran – kaksi vuodessa käydään kehityskeskustelut, joissa näitä tehtävänkuvauslomakkeen pakollisia ja välttämättömiä työtehtäviä tarkastellaan uudelleen. Lisäksi käydään kerran vuodessa hava-keskustelu (harkinnanvaraisen palkanosan keskustelu). Kaikki tämä vaatii valmistelua sekä työntekijän että esimiehen puolelta. Suuria linjoja ei voi ratkaista yhdellä istumalla.
Leirille ja retkille ei ole lähtemistä, jos turvallisuusasiakirjoja ei ole täytetty, tarkastettu ja hyväksytty. Rippikouluja on suuressa kaupunkiseurakunnassa kaksi pappia kohden (kirkkoherralla vain yksi). Sen kesto on piispojen päätöksellä puoli vuotta. On alkutapaamista, kirjeiden lähettämisiä, vanhempainiltoja, välitapaamisia ja tietysti reilun viikon mittainen leirijakso sekä konfirmaatiot harjoituksineen.. Ja joka välissä vastuuhenkilöiden palavereja: mitä, missä, milloin..
Nämäkin tapaamiset ja viranhoitoon liittyvät muut tehtävät on merkittävä sähköiseen kalenteriin ja käytävä kuittaamassa sieltä ennen muiden tehtävien hoitamista. Kun kalenteri on täysi, sinne ei enää mahdu mitään spontaania – ainakaan ilman merkittävää haittaa jo sovittujen tehtävien hoitamiselle. Ja sovitut vapaapäivät paukkuvat muutenkin..
Näiden lisäksi tulee jokapäiväinen sähköpostitulva (kirkkoherralle n. 50 viestiä päivässä = 1000 s-postia kuukaudessa), joista suurin osa on laatua “hoidettava a.s.a.p.”. Näistä viesteistä ehkä vain 1% on selvästi sielunhoidollisia viestejä, joihin vastaaminen on tietysti ensisijaista ja usein pitkäkestoisinta. Mutta sen tähden niihin vastataankin vasta illalla, usein kotikoneen äärellä.
Varsinaista vastaanottoaikaa meillä papeilla ei ole – ellei lasketa ns. päivystysaikaa ns. virka-aikana (8-16 tai 9-15), joka menee lähinnä tulevien töiden valmisteluun ja pakollisten toimituskeskustelujen sopimiseen puhelimitse ja mahdollisedsti itse toimituskeskusteluihin (jotka voivat tietysti olla hyvinkin sielunhoidollisia). Iltapäivystystä harvoin on – paitsi tavoitettavuus puhelimitse ja s-postitse milloin tahansa. Ja pari kertaa vuodessa napsahtava PP-vuoro.
Diakoniatyöntekijöillä on omat vastaanottoaikansa, joiden yhteydessä voidaan puhua muustakin kuin maksamatta jääneen puhelinlaskun hoitamisesta. Kätevää sielunhoitoon johdattelua vaikka diakonissalla verenpaineen mittaamisen lomassa, jota meillä papeilla ei luontaisesti ole – meille, kun ei tulla puhumaan talousvaikeuksista kuin satunnaisesti. Niiden kauttahan usein avautuu muitakin ongelmia.
Mihin meidän pappien sielunhoitoaika siis on kadonnut? Juuri sinne, mihin Kettunenkin tietää sen kadonneen: perustehtävän hoitamiseen yhä vaativamman byrokratian ja sähköisen asioiden hoitamisen viidakkoon lisättynä moniin hartauksiin, kerho- ja pienryhmätapaamisiin, lisääntyneisiin “pakollisiin” kokouksiin, valmisteluihin..
Sitä paitsi – kuten Kettunenkin tietää – sielunhoitohan on meillä jo siirretty asiantunteviin lokeroihinsa: perheneuvontaan, sairaaloihin ja muihin laitoksiin. Siellä on koulutetut vaativan erityistason terapeutit, perheterapeutit ja muut erityistason sielunhoidon osaajat. Mihin sitä nyt enää seurakuntapappia sielunhoitoon..?
Onhan meillä yhteiskunnan ja kolmannen sektorin puoleltakin jo monenlaista “aamu- ja päiväkorvaa” kuuntelemassa ihmisten yksinäisyyden, talousongelmien ja ihmissuhteiden sotkujen aiheuttamia huolia.
Kun kaiken lisäksi se papin kalenteri pysyy täytenä, sinne ei enää itse halua eikä kukaan lähiesimieskään halua tunkea yhtään muuta varausta.. Ja varauksettomia aikojahan papilla ei työpäivänä voikaan olla. Ilta- ja yöaikoja enää jaetaan.
Olen ratkaisusta Kettusen kanssa samaa mieltä: papin töiden uudelleen organisoiminen ja keskittyminen oleelliseen, ihmisen kohtaamiseen. Tämä on kuitenkin helppo todeta, jos vertailukohtana on mennyt maailma, johon ei enää ole paluuta.
Seurakuntien toiminta ei ole enää pariin vuosikymmeneen (sitten 1990-luvun lama-ajan) perustunut sielunhoidolliseen valmiuteen ja kohtaamiseen. Tilalle on tullut vaatimus vastata tarpeeseen olla läsnä siellä, missä seurakuntalaiset jo muutenkin ovat: kouluissa (sikäli kun sinne vielä seurakunta päästetään), kauppakeskuksissa, harrastuspiireissä, kerhoissa, juhlissa, tapahtumissa..
Kuinka siis pääsisimme sielunhoidollisempaan seurakuntatoimintaan? Vain rakenteita muuttamalla. Selkeintä olisi purkaa kirkon julkisoikeudellinen asema ja sen myötä sidonnaisuus kuntien ja valtion virkakoneistoon ja hallintolakiin, jossa papista tulee kirkon virkamies, jonka tehtävänä on tuottaa kirkollisia palveluja siellä, missä milloinkin tarvitaan kokoontumisen kirkollista kuorruttajaa ja ylevöittäjää.
Papisto tarvitsee vapautusliikkeen: kirkollisten palveluiden tuottajista on tultava jälleen evankeliumin palvelijoita, joiden suurin intohimo on seurata Jeesuksen jalanjälkiä niin ihmisten kohtaamisessa kuin rohkeassa oikeudenmukaisuuden ja armon julistamisessa.
En ole varma saisiko tällaisella toiminnalla luotua kirkollista karriääriä – se kun on ilmeisen selvästi helpompaa, kun voi tilastollisesti laskea käymiensä kerhojen, piirien, palaverien sekä hartauksien määrän sekä ennen kaikkea osallistumisen hallinnon palvelemiseen.
Monitouhuisuudesta ja näkyvyydestä kirkko itse palkitsee työntekijänsä – vai oletteko kuulleet jostakin papista, joka sai kappalaisen viran tai rovastin arvon keskittymällä ihmisten näkymättömään kohtaamiseen ja Jeesuksen intohimoiseen seuraamiseen..? Harvemmin. Poikkeuksena ne sielunhoidon ekspertit, joiden tehtävänkuvaan ihmisten kuunteleminen ensisijaisesti kuuluu.
Mutta hallintoekspertit, toimitusakrobaatit ja puhelingot, jotka teemme itsemme tavalla tai toisella näkyviksi, keräämme kirkollisen palkintopotin – jos vain osaamme puhua ja toimia kirkollisen jargonin ja oletusarvon mukaisesti.
Sielunhoitajat ovat jo olemassa, jos vain saavat tilaisuuden. Nykysysteemi pitää heidät kiireisinä muualla.
,.
Vastauksena Jukka Kivimäen kysymykseen sanon, että miksi ei voitaisi rukoilla, jos kyseinen pari sitä haluaa. Kirkossa rukoillaan mitä erilaisimpien asioiden puolesta.
Pekka Väisästä kiitän kommentista. Kirkkomme tilasta kiinostuneena ja äskeisten vaalien yhtenä vaalilautakunnan jäsenenä olen tilannetta seurannut. Se on juuri noin.
”Selkeintä olisi purkaa kirkon julkisoikeudellinen asema ja sen myötä sidonnaisuus kuntien ja valtion virkakoneistoon ja hallintolakiin, jossa papista tulee kirkon virkamies, jonka tehtävänä on tuottaa kirkollisia palveluja siellä, missä milloinkin tarvitaan kokoontumisen kirkollista kuorruttajaa ja ylevöittäjää.
Papisto tarvitsee vapautusliikkeen: kirkollisten palveluiden tuottajista on tultava jälleen evankeliumin palvelijoita, joiden suurin intohimo on seurata Jeesuksen jalanjälkiä niin ihmisten kohtaamisessa kuin rohkeassa oikeudenmukaisuuden ja armon julistamisessa.” Upea kommentti.
En tiedä minkälaisia systeemejä eri maanosissa on. Ainoastaan sen, että esim. Kiinassa näköjään maanalainen kristillinen kirkko kasvaa vaikeuksista huolimatta. Amerikasta ystäväni kertovat omia kokemuksiaan. Siellähän ei mitään meidän kirkon kaltaista veroautomaattisysteemiä ole, oli kristillinen kirkko mikä tahansa. Jotkut kirkot kukoistavat vapaaehtoisen kannatuksen ja vapaaehtoisin voimin. Jotkut sitten vain kuolevat ja kirkkorakennus myydään. Ihmiset sitoutuvat tai sitten eivät.
Eli on tässä ällistelemistä, kun meidän veroautomaatilla ylläpidetty kirkko menettää jatkuvasti jäseniään. Toisaalta työtekijät ovat varmasti sitoutuneita!
Mutta tämän keskellä ainoa asia, mihin tämä laitoskirkko pystyi, johon verrattuna verovirastokin on ihmisläheinen, oli päättää kirkolliskokouksessa, että tulevana vuonna tuohikuussa kootaan komitea pohtimaan, että jotain tarttis tehdä. Että silleen. Vaan eiköhän tämä kirkon systeemi hissukseen itse tee toimintansa tällä systeemillä tarpeettomaksi.
Kristillinen kirkkohan ei katoa, muuttaa vaan muotoaan alkuperäiseen tarkoitukseensa.
.
Rukous lienee muuta kuin jonkin kaavan toistamista. Voidaan sanoa, että mitä tahansa voidaan rukoilla? Raamatussa sanotaan, että määrätyt rukoukset kuullaan eli sellaiset, jotka ovat linjassa Sanan kanssa. Voidaan pyytää terveyttä, moninaisten arkisten sujumista jne.
Yhden kysymyksen laitan: Jos taparikollinen lähtee varkaisiin, voisiko hän rukoilla keikan onnistumisen puolesta, ettei vartijat pääsisi yllättämään? Olisiko se Jumalalle mieluinen rukous?
Lauri Lahtinen
Kysymyksesi on hyvä, jätän kuitenkin vastaamatta. Sensijaan kysyn sinulta mielipidettäsi asiaan. Onko ”rekisteröimätön avioliitto” mielestäsi moraalisesti väärin?
Ihmisiä yhdistää Jumala ja myöskin viettielämä. Nyt riippuu siitä kummasta suunnasta rakkaus alkaa ylhäältä vai alhaalta. Jos Jumala yhdistää eli johdattaa puhtaudessa kaksi ihmistä yhteen niinkuin alussa tapahtui, niin en näe yhtään järkevää syytä julkistaa sitä vihkimistoimituksella ja siinä samalla seurakunnan edessä pyydetään Jumalan jathuvaa siunausta siihen.
Miksi pitäisi poiketa kirkon pitkästä traditiosta, kun se on näin säädetty, että pari vihitään. Siinä on juridinen osansa, mutta vihkimätön pari ei sitten halua edes sitä yhteiskunnallista osaa toteuttaa. Lasten asema avioliitossa syntyen olisi parempi ja sikälikin, että jokaisen esteet avioliittoon voidaan oikeasti tutkia. Jos sekaseuraisesti eletään kenen kanssa hyvänsä, niin liian läheisten yhteyksien vaara kasvaa.
Vastaus: Näihin asioihin vedoten on väärin ja rikkoo kirkon perinnettä ja kristillistä käytäntöäa sekä lasten oikeuksia syntyä siunatussa suhteessa.
Yksi kirjoitusvirhe tuli, kun ajatus vaihtui kesken lauseen. Pitäisi olla Ei ole yhtään järkevää syytä olla julkistamatta sitä vihkitoimituksella.. Sori olen pahoillani.
Lapsensa kasvattaneilla aikuisilla voi olla leskeneläke sääntöjen mukaan pahojakin taloudellisia vaikeuksia, jos avioituvat.
Kirkossa näkyy olevan hyväksyttyä elää yhdessä rekisteröimättä yhteiskunnalllisiin rekistereihin parisuhteensa…. Työttömän päivärahatkaan eivät enää määräydy
puolison tulojen mukaan.
Olisiko nyt niin, että Jumala jättäisi ihmiset pulaan, jotka noudattavat hyviksi koettuja kristillisiä käytäntöjä?