Suomessa on edelleen kohtuullisen paljon halukkuutta tulla papiksi. Maistereita myös valmistuu Helsingistä, Turusta ja Joensuusta.
Useimmilla heistä on korkea motivaatiotaso päästä papin virkaan ja käytännössä soveltamaan opittua.
Tässä maisterit törmäävät tulppaan.
Vihkimystä ei heru, koska ei ole osoittaa virkaa, jossa voisi palvella vähintään kuusi kuukautta.
Kun vihkimys on ollut ja mennyt, nämä sitä vaille jääneet maisterit lukevat lehdestä, että se ja se eläkeläinen on saanut määräyksen hoitaa sitä ja sitä virkaa. Osa ärtyneistä soittaa notaarille ja tekee klassisen kysymyksen HÄH?
Notaari kertoo, että seurakuntaan tuli ennalta arvaamaton sijaistarve eikä vihittyjen pappien reserviä tässä hiippakunnassa juuri ole. Kun ei työikäisiä työttömiä pappeja ole, on huudettava apuun eläkeläisiä, joista joku vielä jaksaa. Kaunis kiitos heille palvelualttiudesta.
Työttömiä maistereita vain jurppii se, että he olisivat käytettävissä, jos vain olisi vihkimys. Mutta niin se vain on, että vihkimystä ei tule, kun ei ole työtä, ja työtä ei tule, kun ei ole vihkimystä. Ollaan kuin sadun harakat vasta tervatulla sillalla. Kun saa nokan irti tervasta, pyrstö tarttuu kiinni, kun pyrstön saa irti, tupsahtaa nokka kiinni.
Tiedän, että joissakin etelän hiippakunnissa ihmetellään, etteikö muka ole valmiiden pappien reserviä. No ei ehkä siellä olekaan. Täällä raukoilla rajoilla on.
Tunnetusti ihmiset ovat eteviä tietämään, mitä muiden pitäisi tehdä, joten toistan aiemmin esittämääni: mitä jos rohkeasti vihittäisiin pappeja vähän yli tarpeen tai alle kuuden kuukauden työjaksoihin? Vihityn papin – vaikka työttömänkin – on helpompi työllistyä kuin ehkä jo kauan odottaneen maisterin.
Kommentoijille voin valmiiksi sanoa, että tiedän myös muihin kirkon ammatteihin nyt olevan vaikea työllistyä ja että monilta osin ongelma koskee koko yhteiskuntaa.
Viran saamisen helppous teillä molemmilla johtui siitä, että silloin vain miehet pääsivät papeiksi. Nyt kaikista viroista kilpaliee sekä miehiä että naisia.
Väärinkäsitysten välttämiseksi totean, että kannatan lämpimästi naispappeutta.
MARJA-SISKO, hyvä kollega, kirjoitat:
”Mutta niin se vain on, että vihkimystä ei tule, kun ei ole työtä ja työtä ei tule, kun ei ole vihkimystä.”
Hannun kanssa muistelette kaukaista 70-lukua. Ehkä saan kertoa oman, toisenlaisen tarinani: Publiikin jälkeen ilmoittauduin pohjoisen piispalle. Hän vastasi, kaksi kertaa kirjallisestikin, ettei avointa virkaa hiippakunnassa ollut. Samanaikaisesti Neitsytpolun ilmoitustaululla kutsuttiin papiksi tunturi-Lappiin. Estettä vihkimiselle ei kuulemma ollut, puuttui vain virka. Sitten minut valittiin korkeakoulupastoriksi Ouluun ja muutimme sinne. Seuraavaksi tuli häätöuhkaus virka-asunnosta. Tuomiorovasti:Virkaaan valittavan pitää olla pappi ja lupaan huolehtia siitä, ettei teitä koskaan vihitä papiksi. Jälkikäteen pidän työvoittona itselleni, että kapituli 9 kk:n jälkeen suostui vihkimään.
Paljon on tarinoita Suomen Siionissa, nyt vähän erilaisia kuin silloin.
Etkö ole jossain kirjassasi tästä kertonutkin? Olen lukenut ainakin Harmaan päiväkirjan. Oliko se siinä. Kirja loppuu näin: ”Katsoin häntä silmiin ja kerroin tulevani asevelvollisuutta suorittamasta.” 🙂