Uuden tutkimuksen mukaan kolme suomalaista neljästä ei tahdo julkisesti puhua mitään omista tuloistaan. Haluttomuus keskustella varallisuudesta koskettaa niin köyhiä kuin rikkaitakin. Varakas ei halua näyttää varakkuuttaan julkisesti, köyhä haluaa piilottaa köyhyyteen liitetyn häpeän ja esiintyä varakkaampana kuin on.
YLEn Taloustutkimuksella teettämässä tabu-tutkimuksessa ilmenee suomalaisten kova yhdenmukaisuuden paine, jonka voinee kiteyttää tutkimuspäällikkö Juho Rahkosen sanoin : ”Suomalainen haluaa kuulua keskimääräiseen joukkoon. Suomalainen juo keskiolutta, on keskivartalolihava, äänestää keskustapuoluetta ja on kaikin puolin keskimääräinen”.
Ruttopuiston rovasti tunnistaa itsessään samaa keskener… eiku keskenkasv… eiku halun kulkea keskitietä. Keskikoulussa ihailin kaunista normaalijakaumaa eli ns. Gaussin käyrää, jossa huippu on keskellä. Armeijaa varten sain kokeneemmilta ohjeen, että älä koskaan ole paras tai huonoin. Siinä välissä on helpointa ja turvallisinta olla. Ääripäät saivat aina extrahommia.
”Meillä on kunniallista sijoittua keskiryhmiin. Ne, jotka ovat vähän alempana, nostavat itseään, ja ne jotka, ovat ylempänä, laskevat itseään. Meillä arkkipiispakin on ilmoittanut kuuluvansa keskiluokkaan”, sanoo Tampereen yliopiston sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Juho Saari.
Onkohan arkkipiispa koskaan pyytänyt anteeksi tuota möläytystään? Onkohan Suomen keskiluokkainen kansa koskaan antanut sitä Mäkiselle anteeksi? Arkkipiispan pitäisi kulkea laumansa edellä ja suostua siihen, että Jeesuksen sanan mukaisesti monista ensimmäisistä tulee viimeisiä ja viimeisistä ensimmäisiä.
Kuten sanottu, Gaussin käyrän mukaan keskellä on paras paikka. Tämän opin jo ennen sairastumistani keskivaikeaan suomalaisuuteen. Lienee turha mainita, että asun paraikaa turvallisesti kolmikerroksisen kerrostalon keskimmäisen rapun keskimmäisessä kerroksessa.
En tiedä, miksi keskiaikaa pidetään jotenkin niin kovin pimeänä ajanjaksoa tai keski-ikää jotenkin kriittisenä elämänvaiheena, mutta sen kyllä voin arvata, miksi niin monet keskivertosuomalaiset tahtovat yhä uudestaan käydä Tuurin kyläkaupassa Pohjanmaalla. Sitä pitävät Keskisen veljekset.
”Ihmiset ovat herkkiä sen suhteen, miten varallisuus on hankittu. Jos koetaan, että rikkaus on itse ansaittua – vaikka pelaamalla jääkiekkoa – suhtautuminen on myönteisempää kuin jos omaisuus on peritty tai saatu jotenkin ansiotta”, Saari sanoo.
Tämän Perimällä miljonääriksi-rasituksen sai nahoissaan kokea myös Aleksis Kiven päivänä (10.10.17) eli aivan hiljattain 53-vuotiaana äkilliseen sairauskohtaukseen kuollut Niklas Herlin, jonka omaisuus oli jo ehtinyt karttua yli miljardiin. Hän ei kuitenkaan rikkauksillaan leveillyt vaan tahtoi olla enempikin tavis.
Eräässä haastattelussa Herlin kertoi näin: ”Vaikka on miten rikas, ei saisi niin kuin liikaa pröystäillä ja ajatella sillä tavalla. Mulle on jäänyt sellainen kotoa kyllä, että mun mielestä rahalla rehentely on vastenmielistä hommaa”.
Miksi tällaista kateellista kansaa kiusataan vuosittain julkaisemalla verojuorukalenteri? Iltapäivälehdet toitottavat: Katso, mitä naapurisi tienaa! Tai arkkipiispa! Tai Niklas Herlin.
Ei raha ole Raamatussa kaiken pahan alku ja juuri, vaan rahanHIMO! Varallisuudella voi palvella lähimmäisiään. Eikä kaukana olevien hädänalaisten auttaminenkaan kiellettyä ole. Eikä siitä auttamisesta todellakaan sovi rumpua lyödä. Salaa vain. Riittää, että Jumala sen näkee, häneltä kun ei voi salata mitään.
Lopuksi kysymyksistä tärkein: Miten paljon ihmisillä pitäisi olla varallisuutta? Kaikkea, mitä tarvitsemme elämämme aikana, ei suinkaan tarvitse omistaa. Koko elämämme on lainaa vain. Kun täältä lähdemme kerran pois, emme ota mitään mukaamme. Minusta tuntuisi kenkkumaiselta jättää yli miljarin omaisuus toisten ihmisten riideltäväksi. Toisaalta, niinhän sitä sanotaan, että raha tulee rahan luo.
Perinnön jättämistä vastaan sain hyvän rokotuksen jo nuorena pappina, kun erään kerran olin Malmilla hautajaisissa. Koska haudalle oli pitkä matka, sanoin koppalakkisella hautuumaan työntekijälle, että lähde vain viemään saattoväkeä haudalle, minä vaihdan vaatteita, tulen perässä ja saan teidät kyllä kiinni.
Olin pikkuisen epävarma siitä, mihin suuntaan väki lähti, mutta sitten tapahtui jotakin kummallista: Reitti haudalle oli merkitty kukkasin! Käytävällä oli juuri niitä kukkia, joita olin vähän aikaisemmin nähnyt kappelissa. Outoa! Kukkia oli toki helppo seurata, joten saavutin äänekkään saattoväen vähän ennen hautaa. Todellakin: äänekkään! Siellä oli menossa totaalinen tappelu saattoväen kesken. Perintöä oli ruvettu jakamaan jo ennen kuin vainaja oli edes saateltu maan poveen.
Jälkeenpäin kuulin, että saattoväki oli kiihdyksissään ruvennut virpomaan ja vastomaan toisiaan niillä kukkalaitteilla: ”Se-ja-se kuuluu minulle! Eipäs kun minulle! Minä otan sen-ja-tuon!” Voitte arvata, miten rujon näköisiä jäljelle jääneet kukat olivat vihreän muovikannen päällä. Silloin päätin, että minä en jätä jälkeeni suuria perintöjä, joista jäljelle jääneet joutuvat tappelemaan.
Onnellisinta on, jos jokaisella olisi omaisuutta sen verran, että saavat itsensä säällisesti hautaan. Näin tosin saatamme pullahtaa ulos palvomastamme keskiluokkaisuudesta, mutta siitä viis. Ei perinnön tarvitse olla rahaa, sijoituksia tai tavaraa. Henkinen perintö on tärkein. Siihen ei voi puuttua verokarhukaan!
Kuvateksti: Toiset avaavat oven vihreään huoneeseen, toiset akkunan ahneuden aikakauteen
Mainitusta tutkimuksesta:
http://www.kirkonkello.fi/hupparimiljonaarit-ja-keskivertouskovaiset/
Niklas Herlinin muistokirjoitus:
Kuka ensimmäisenä ilkeää / julkeaa / kehtaa tämän bloggauksen jälkeen enää ilmoittautua keskiluokkaiseksi, koska kun kerran siitä on nyt tullut suoranainen vitsi?
En siis ole keskiluokkainen, koska asun yhdeksänkerroksisen talon ainoan rapun kahdeksannessa kerroksessa. Perintöä sain joskus kuuskytluvulla 45 markkaa setäni jäämistöstä. Ostin sillä ruskean mokkalippiksen.
Täytyy nyt, Lauri, todeta, että ihan noilla ansioilla ei ovi keskiluokan onnelaan taida ihan avautua. Mutta kuten blogissani mainitsen, niin yrittää sopii aina. Gaussin käyrän huipulla on tilaa vielä sinullekin!
Voitin porukkalotossa. Ostin tytölle heti hevosen ja pojalle jokseenkin saman arvoisen jääkiekkomailan. Tytön hevonen on vieläkin tallessa. Taisi olla joskus 70-luvulla. Oikeana lottovoittajana en taida minäkään keskiluokkaan kuulua. Osuuteni taisi olla jopa useita kymmeniä markkoja.
Niin, Pekka, kyllä teihin lottomarkardööreihin varmaan suhtaudutaan yhtä karsaasti kuin miljoonaperijöihinkin. Koska rikoksesi on jo aika päivää sitten vanhentunut, voit kyllä tänä päivänä aivan iloisin mielin ja vapain sydämin tavotella pääsyä keskiluokkaisuuden puun oksalle…
Tavoitella tietysti voi. Hukkuvakin tarttuu vaikka oljenkorteen. Eläkkeelle jäätyäni monet kyselivät miltä se nyt tuntuu. Sanoin niille : en tästä asiasta halua paljoa puhua, mutta sen verran voin sanoa että: JIPPII ! ja nostin kädet ilmaan. No nyt kun on aikaa kulunut ja rahapussia tutkinut, että löytyisikö sieltä vielä pari kolikkoa. Ni jippiin kirjoitan jo pienellä. Pari vuotta siihen meni että alkoi tajuta; Nyt on selvittävä kolmasosalla siitä, mihin ennen oli varaa. Kolehtiinkin laitan vain sen toisen. Se tässä keskiluokasta putoamisessa eniten harmittaa, että on paljon vähemmän mahdollisuuksia auttaa muita.
Pekka: Nyt on meillä täällä Tapiolan Stockalla Hullut Päivät. Minusta on aivan mahtavaa katsella värikästä katalogia, joka on ihan täynnä kaikkea sellaista tavaraa, mitä minä en tarvitse.
Rahan jakelu tulee meille eläkeläisille todellakin paljon mutkikkaammaksi jutuksi kuin työssä ollessa, vaan onpahan jotakin, mitä voimme jakaa enemmän kuin työaikana: LÄSNÄOLOA! Koen, että näinä kireinä ja kovina aikoina läsnäolo on suorastaan terapeuttinen lahja monille ahdistuneille: Hei, minulla on aikaa juuri sinulle. Jutellaanko vai ollaanko vain yhdessä hiljaa?
Mä haluaisin olla tavallisempi. Elämä olis helpompaa.
Elias: Milleen tavallisempi? Onhan siinä toki eroa, onko erityisluokan vai tavallisen luokan opettaja?
Erkkaopeistakin suurin osa on mua tavallisempia.
Elias: Totta, että tavallisuuden taakse on helppo piiloutua, älä ihmeessä erotu toisista, ole väritön, hajuton ja mauton. Mutta tilanne on ihan eri, jos sä haluat myydä toisille jotakin.
Itse suoritin mainosalan ammattitutkinnon 2000-luvun alussa, koska tajusin, että kirkolla on paras mahdollinen ”tuote”, Jeesus. Välillä tosin jouduin opiskelun aikana miettimään, voisiko Jeesusta kaupata kuin halpaa makkaraa vai kenties vain ja ainoastaan kuin jotakin aivan erityistä makkaraa. Anyway, sillloin kun jotakin myydään, on ekana mietittävä, millä tavalla tämä markkinoimani tuote eroaa kilpailijoista. Sitten sitä käänteentekevää ominaisuutta hehkutetaan niin maan perusteellisesti…
Olen pappina ns. vanhan liiton mies, joten ajattelen edelleenkin, että sanoma on tärkeämpi kuin julistaja. Toisin näyttäisi olevan tänä päivänä: Papin persoonalla ja ennen kaikkea hänen omantuntonsa ja ajattelunsa vapaus ovat loukkaamattomia itseisarjoja, niihin eivät saa puuttua edes piispat.
Voi olla, että erityinen pappeus tulee jatkossa vähenemään, kun taas ns. yleinen pappeus korostuu seurakuntien tulevassa toiminnassa. Virassa olevista papeista tehdään koutseja, sparraajia, kouluttajia ja ties mitä.
Augustinuksen kerrotaan sanoneen:
”On yksi asia, mitä me opetamme,
toinen asia, mitä me suvaitsemme,
ja vielä kolmas, mitä meidän on pakko sietää.”
Tuo Augustinuksen (nimiin laitettu) lause on viisautta!
Koen kuuluvani keskiluokkaan. Minulla on koti, ruokaa, ystäviä, lapsia, lasten lapsia, rahaa jokapäiväisiin menoihini. Mitä muuta tarvitsisin?
Sama täälä, Salme. Hyvä näin. On antaakin omastaan.
” Totta, että tavallisuuden taakse on helppo piiloutua, älä ihmeessä erotu toisista, ole väritön, hajuton ja mauton. Mutta tilanne on ihan eri, jos sä haluat myydä toisille jotakin. ” Hannu
Tuo on totta. Olin yhdessä vaiheessa sairaanhoitajana varuskuntasairaalassa ja huomasin, että parhaiten pärjäsivät ne pojat, jotka olivat hajuttomia, värittömiä ja mauttomia eli siis huomaamattomia. Niinpä opastin omaiakin poikiani tuohon muottiin, mutta he eivät siihen sopineet vaan olivat omia itsiään (tietyin seurauksin). No, niistä päivistä on jo aikaa…
Helluntailainen, Vapaakirkkolainen, Katolilainen, Ortodoksi ja lukemattomat muut kristilliset kirkkokunnat pitävät kaikki tiukasti kiinni tuosta opin perustasta, eli evankeliumin sanomasta.
Siihen pitäytyvistä tunnistetaan kristilliset kirkot. Tuon uskon muodot saattavat olla hyvinkin erilaisia, mutta perusta on täysin sama.