Masennusta pruukataan pitää meidän päiviemme ilmiönä, mutta toki tämä moniulotteinen sairaus tunnettiin jo keskiajalla, joskin silloin puhuttiin melankoliasta. Melankolinen ihminen oli raskasmielinen, sisäänpäin kääntynyt, pohdiskeleva ja alistuva.
Varhaiskeskiajalla ja keskiajalla järjen menettämistä pidettiin merkkinä Jumalan epäsuosioon joutumisesta, rangaistuksesta syntisille sieluille. Käytännössä melankolia samastettiin kuolemansynneistä acediaan, laiskuuteen. Kaikenlaisen toimeliaisuuden vähäisyys pilasi maallisen hyvän, ja tila vertautui tuonpuoleisiin helvetin tuskiin.
Tältä ajanjaksolta on peräisin se leima, joka edelleen liittyy depressioon. Sielun, taivaan lahjan, tulisi olla täydellinen, ja sen vajavuudet koetaan syviksi häpeän lähteiksi. Eivät vielä tuolloin tienneet sitä, minkä me nyt: Kyllä Jumala hulluistaan huolen pitää!
Teologi ja luostarikilvoittelija Johannes Cassianus (360–435) kutsui melankoliaa Keskipäivän demoniksi. Se voidaan nähdä selvästi päivänvalossa, mutta siitä huolimatta se riistää ihmisen sielun Jumalalta. Syiden tietäminen ei välttämättä helpota depressiosta kärsivän tuskia lainkaan, vaan tuska pitää tiedosta huolimatta otteessaan.
Tämä demoni siis saapuu kiusaamaan uhriaan kuudentena hetkenä, kun aurinko on korkeimmillaan ja asialleen omistautuneen munkin pitäisi olla tutkimassa pyhiä kirjoituksia.
Nykyaikana Keskipäivän demoni saa henkisen työn tekijässä aikaan rauhattomuutta, keskittymiskyvyn puutetta, kun varsinainen ajatustyö unohtuu ja mieli lähtee harhailemaan polkuja, joita sen ei olisi suotava harhailla. Demonin vaikutuksesta ihminen hylkää todellisuutensa ja vaihtaa sen fantasioihin.
Kirkkoisien varoittavissa kirjoituksissa kuvataan hämmästyttävällä tarkkuudella prosessia, jossa Keskipäivän demonin riivaama ”unohtaa” tehtävät, joiden parissa hänen pitäisi kamppailla, kaiken sen ankaran henkisen ja hengellisen ponnistelun jonka Jumala on hänen osakseen määrännyt. Hän vetäytyy pois näiden päämäärien kimpusta, koska ne näyttävät turhilta ja mahdottomilta hankkeilta. Tietynlaisen alakuloisuuden vallassa, nähdessään kaikki päämääränsä saavuttamattomina, hän ryhtyy uneksimaan toisista ihmisistä, vieraista paikoista, mistä tahansa, mikä ei ole läsnä.
Tästä on seurauksena toisaalta mielen liiallista kiihtymistä, toisaalta henkistä velttoutta, epämääräistä kaipausta ja surua, epätoivoa, jossa kaikki käsillä oleva menettää merkityksensä.
”Masennus on särö rakkaudessa. Ollaksemme rakastavia olentoja meidän on myös oltava olentoja, jotka voivat vaipua menetyksistään epätoivoon, ja masennus on tuon epätoivon mekanismi. Tullessaan se alentaa ihmisen minuuden ja lopulta kuihduttaa kyvyn antaa tai vastaanottaa hellyyttä. Se nostaa sisäisen yksinäisyytemme pintaan ja tuhoaa sekä yhteytemme toisiin että kyvyn sisäiseen rauhaan.
Vaikka rakkaus ei estä masennusta, se pehmustaa mielen ja suojaa sitä itseltään. Lääkehoidot ja psykoterapia voivat uusintaa tuota suojausta ja helpottaa rakastamista ja rakastettuna olemista, ja siksi ne toimivat. Täysissä sielun voimissa jotkut rakastavat itseään ja jotkut toisia, jotkut rakastavat työtä ja jotkut Jumalaa: mikä hyvänsä näistä intohimoista voi antaa sen elintärkeän tunteen päämäärästä, joka on masennuksen vastakohta..”
Lisää tietoa demonista kirjasta Andrew Solomon: Keskipäivän demoni – Masennuksen atlas (Tammi 2002).
Kun näyttää siltä, että kesäiset säät ovat nyt yllättäneet syksyyn valmistautuvan Suomen, niin meillä tarjoutuu auringonpaisteessa ja suloisessa lämmössä mahdollisuus antaa pikkurillimme Keskipäivän demonille. Ja hups, kohta se onkin vienyt koko käden. Ja mielen…
* * * * * * * *
Bloggaus 18 / 31. Taitaa jo bloginkirjoituskuntokoulumaratonin tässä vaiheessa tuntua siltä, että blogistiin on iskenyt Keskiöinen kunnianhimon demoni. Tekstissä pitää olla pituutta, asiaa ja juhanihuttusmaisia yllätyskäänteitä. Tämä riivaaja häädettäköön oitis kehästä seuraavanlaisen toimenpiteen avulla: Lyhennän jatkossa juttujani, blogejahan näiden piti olla eikä kolumneja. Mielenkiintoista nähdä, pitääkö paikkansa muusikoitten hokema: Lyhyestä virsi kaunis!
Väärä tuomio.
Kirkon johto lyö omaa oppositiotaan, joka pysyy tunnustuksessa ja Raamatussa.
Jos jokin skismaattinen järjestö eroaa kirkosta ja perustaa oman uskontokunnan hiippakuntineen, mihin he tarvitsevat toisen uskontokunnan pappisvirkaa?
Tämä surullinen ja väärä päätös kertoo enemmän Oulun tuomiokapitulista ja kirkkomme tilasta kuin Juhana Pohjolan soveltuvuudesta sen papinvirkaan.
Niinhän se kertoo. Viesti, jonka kuulen tämän päätöksen taustalla on, että kirkkomme ei suvaitse sisällään mitään omavaltaisesti rakennettuja varjohiippakuntia Pidän viestiä oikeana ja hyvänä.
Missä seurakunnassa Oulun hiippakunnassa Juhana Pohjola on papin virassa (kirkkoherra, kappalainen tai seurakuntapastori)?
”Tuomiokapitulin perusteluiden mukaan Pohjola on rikkonut pappislupauksensa ja osoittanut sopimattomuutensa papin virkaan ryhtymällä Lähetyshiippakunnan viranhaltijaksi.”
Voiko pappislupauksen rikkominen/sopimattomuus papin virkaan perustua muihinkin kuin hallinnollisiin perusteisiin esim. kirkon virallisen opin vastaiseen julistukseen/kirkon virallisen opin kanssa ristiriidassa olevaan julistukseen?
Minun käsitykseni mukaan opin vastaisesta julistamisesta voi menettää pappisviran, mutta oppi ei tässä kohdassa ole mikään ahdas putki ja kynnys viran peruuttamiseen ”mielipide-eron” vuoksi on hyvin korkealla.
Edelleen oma käsitykseni on, että edes naispapin kanssa yhteistyöstä kieltäytyvä ei menetä sen tähden pappisvirkaansa vaikka kirkko onkin tehnyt naispappeuspäätöksen jo 30 vuotta sitten. Virkasuhde seurakuntaan toki katkeaa, jos ei hoida hommiaan, mutta puhun nyt pappisviran menettämisestä.
Juhana Pohjola on tehnyt juuri sitä työtä mihin tuomiokapituli on määrännyt. Väärä päätös.
Juhana Pohjola ei ole enää vuosikausiin tehnyt sitä työtä, johon tuomiokapituli hänet 1999 määräsi. Jos Pohjola olisi pitäytynyt tuomiokapitulin määräämässä työssä, mitään lähetyshiippakuntaa ei olisi koskaan syntynyt.
Jukka, kerrohan mihinkä työhön tuomiokapituli määräsi Juhana Pohjolan ja milloin tämän työn tekeminen on päättynyt?
Juhana Pohjola sai alun alkaen virkamääräyksen tuolloin vielä Suomen ev.lut. kirkon kirkollisena järjestönä toimineen Luther-säätiön palvelukseen. Tilanne muuttui olennaisesti kun Luther-säätiö lakkasi olemasta kirkollinen järjestö ja ryhtyi kutsumaan palvelukseensa pastoreita ruotsalaisesta MPSF -organisaatiosta. Sittemmin Pohjolan virkamääräys Luther-säätiöön peruttiin, kun hän Luhter-säätiön edustajana osallistui Matti Väisäsen piispanvihkimykseen.
Jukka, pastori Juhana Pohjola määrättiin Luther-säätiöön perustamaan Jumalanpalvelusyhteisöjä. Jossain vaiheessa tuomiokapitulit eivät enää suostuneet vihkimään pappeja Luther-säätiöön. Olisi ollut huono tilanne, jos seurakunnat olisivat jääneet ilman pappeja. Työ jatkuu ja uusia Jumalanpalvelusyhteisöjä/seurakuntia perustetaan ja uusia pappeja vihitään.
Juhalle muistutuksena, että virkamääräyksiä Luther-säätiöön toki annettiin kutakuinkin Mellunmäki -episodiin saakka.
Kokonaan uusien pappisvihkimyksen osalta ei toki tehty sen kummallisempia erityisjärjestelyjä, kuin minkään muunkaan järjestön suhteen.
Tuolloin ei myöskään ordinaatiota hakevia vielä ”tentitty” yhteistyökuvioista samaan tapaan kuin nykyisin, kunhan vihkimystilaisuus sujui ilman erillisjärjestelyjä. Ei voida laskea piispojen syyksi jos tarjottu mahdollisuus ei kyseisille teologian maistereille kelvannut. Nykyisin tilanne onkin jo toinen.
Jukka, tarkoitat varmaan sitä, että tuomiokapitulien antamien virkamääräysten loppumisen ja niihin piispojen kielteisen suhtautumisen jälkeen oli Mellunmäki-juttu, vai mitä?
Tuomikapituli tuskin antoi hänelle määräyksen sulkea piispa ehtoolliselta ja tuskin että lähteä omaa ”hiippakuntaa” perustamaan.
Albert, yhteistyössä on aina osapuolia enemmän kuin yksi.
Kyllä se on hienoa, kun meillä näitä oikean opin omaavia kommentoijia riittää. ”Kyllä minä tiedän mikä on oikein ja mikä väärin”. Näiden henkilöiden mielestä luterilaisella kirkolla on Suomessa seinät niin laajalla ja katto niin korkealla, että heidänkin on mahduttava sisään, vaikka he selkeästi toimivat kirkon järjestystä vastaan. Vaikka kirkon järjestys on on heidän mielestään väärä, niin heillä on silti oikeus toimia sen sisällä ja nauttia sen tuomista antimista 100%:sesti. Tässä olisi kyse vähän samasta, jos eduskunnan oppositiopuolueet rupeaisivat tehtailemaan omia lakeja ja sen jälkeen velvoittaisivat kaikkia, eduskuntaa ja presidenttiä myöten, niitä kunnioittamaan. Mutta kun kyse on ev.lut. kirkosta, niin näin pitäisi toimia. Mutta tässäkään asiassa ei ole järjen kanssa mitään tekemistä. Tämä on opillinen kysymys ja siinähän minä olen oikeassa, aina ja iankaikkisesti. Aamen. Ja keskustelun jatkaminen on täysin turhaa.
Jatkan keskustelua sen verran, että kysyn Outi Salomäenpäältä, mitä etuja Juhana Pohjola saisi pitää siinä tapauksessa, että hän saisi pitää pappisvirkansa Suomen ev.lut. kirkossa. Mitä etuja minä menetän siinä vaiheessa, jos itselleni kerrotaan sähköpostitse menettäneeni vastaavan virkani Turun Arkkihiippakunnassa?
En ole Olli enkä Outi, mutta eikö asia ole niin, että pappisvirkansa menettävä joutuu luopumaan vihkimisoikeudestaan ja vaitiolo-oikeudestaan, ellei hänen uusi taustayhteisönsä niitä hänelle järjestä? Tämä lisää paineita rekisteröidä Lähetyshiippakunta uskonnolliseksi yhdyskunnaksi. Toivottavasti Juhána ja kumppanit jaksavat vastustaa kiusausta.
Vaitiolovelvollisuus säilyy myös Lähetyshiippakunnan papilla. Se on kirjattu Hiippakuntajärjestykseen. Vihkimisoikeuden menettäminen merkitsee yhtä mutkaa matkaan. Sellainen on saksalaisilla kristityillä ollut jo Bismarckin ajoista asti – että ensin maistraattiin ja sitten kirkkoon vihittäväksi.
Näitäkö Olli (anteeksi sekaannus) Salomäenpää tarkoittaa?
Mitäkö etuja saa pitää? Heitän siihen vastakysymyksen, että miten ymmärrämme edut? Ovatko ne pelkästään rahallisia vai kenties jotain muuta? Vai puhutaanko oikeuksista ja velvollisuuksista. Tuo jo mainittu vihkiä ihmisiä laillisesti avioliittoon lienee varmasti se konkreettisin oikeus. Avioliiton siunaaminen on sitten ihan toinen asia. Siunaamisen voi suorittaa kuka tahansa. Kastekysymykseen en sörki pitkällä tikullakaan, mikä lie siinä tilanne.
Konkreettinen etu, minkä Juhana Pohjola nyt menettää on se, että hän menettää oikeuden hakea ev.lut kirkon pappisvirkoja. Tai niitä virkoja, joihin edellytetään pappisvihkimys. Siis niitä virkoja, mistä maksetaan ihan oikeasti kuukausipalkkaa, jonka avulla ihminen voi turvata toimeentulonsa. Hänen työnsaantimahdollisuutensa tietyltä osin rajoittuvat huomattavasti. Ev.lut kirkon silmissä hän on nyt maallikko eikä pääse äänestämään tietyissä kirkollisissa vaaleissa, esim. kirkolliskokousvaalit, mihin hänellä on pappisviran mukaan käsittääkseni oikeus. Jos hän esimerkiksi jostain kumman syystä sattuisi eksymään myötämielisen kirkkoherran kutsumana saarnamaan jumalanpalvelukseen, hän ei voi pukea päällensä stolaa, koska hän on ev.lut kirkon silmissä maallikko.
Ihminen voi olla sielultansa tai mieleltänsä ihan oikea pappi, mutta ev.lut kirkon silmissä hän ei sitä ole, koska hän ei täytä kirkon asettamia ehtoja. Jos ihminen ei sitä hyväksy ja käyttäytyy edelleen kuin olisi k.o. instituution pappi hän ns. anastaa virkavallan. Mikä merkitys sillä sitten ihmisen omassa tai toisten mielessä loppujen lopuksi on, on sekin oma kysymyksensä.
Mutta tätäkin on ihan turha keskustella. Vastapuoli on omasta mielestään täydellisesti oikeassa ja oikeutettu omaan toimintaansa. Keskustelu ja argumentointi on täytin turhaa, koska vastapuoli ei näitä argumentteja ja perusteluja hyväksy. Vastapuoli ei hyväksy ev.lut kirkkoa instituutiona nykyisine säädöksineen, heidän mielestä kirkon pitäisi olla täysin säännötön ameeba, jonka sisälle kaikkien pitäisi mahtua. Paitsi siis että se ylin sääntö pitää olla: sinulla ei pidä naispappeja oleman. Mihin me sitten enää muita kirkkokuntia tarvittaisikaan, jos tulkinta on tuo?
Martti. Onko tässä kysymys palkkaetujen menettämisestä. Sinulla taitaa olla ihan samat edust kuin minulla eläkeläisellä palkkioiden suhteen. Kasteista, vihkimisistä, hautaan siunaamisista, jumalanpalveluksista ja hartaushetkistä saat ns. ”keikkapalkkion”, jos seurakunta (ei yksilöt) pyytää niitä tekemään. Joku kymppi kustakin jää käteen. En tiedä, pyytääkö seurakunta sinulta näitä palveluksia. Jos pyytää, ei tarvitse suostua, jos et halua. Ihan sama koskee meitä eläkeläisiä. Jos joku henkilö pyytää, et voi vaatia seurakunnalta toimituspalkkiota, kuten en minäkään, eläkeläinen. Jos sinä tai minä menetämme jostain syystä pappisoikeutemme Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa, emme voi näitä toimituksia tehdä ko. kirkossa, emmekä myöskään niitä ”keikkapalkkioita” ansaita. Eihän se sen kummempi asia ole.
Oulun hiippakunnan Juhana Pohjolaa koskeva päätös on johdonmukainen verrattuna viime vuotiseen Tampereen hiippakunnan Risto Soramiestä koskeneeseen päätökseen.
Vihkipapilleni näytettiin ovea kirkosta, vaikka omasta mielestäni hän on toiminut luterilaisen tunnustuksen perustalta. Ei tämä kerro kirkostamme hyvää. Kaikelta tältä olisi vältytty, jos kirkossamme olisi sallittu toimintavapaus myös heille, jotka uskovat ja toteuttavat uskoaan ”vanhakantaisemmin”.
Juhana Pohjola teki oman ratkaisunsa jo kymmenen vuotta sitten.. Tuolloin ei virkakantakysymyksessä oltu vielä läheskään niin tiukkoja kuin nyt.
Sami. Vihkiminen on juridinen toimi, ei kuuluisi kirkolle lainkaan. Avioliiton voisi kirkollisesti siunata entinen vihkipappisi, vaikka hän ei enää luterilainen olekaan. Tai jos haluat ns. ”vihkilupausten uudistamista”, joka ainakin TV:n mukaan näyttää olevan nykyisin muotia. Sen kun vain pyytelet. Voi tehdä vaikka Yyterein sannoilla.
Jos kehitys kirkossa jatkuu sen suuntaisena kuin se nyt on, niin on hyvin todennäköistä, että että esim. Lähetyshiippakunnan toiminnalle ja papeille tulee kysyntää jatkossa. Kuka sen tietää, että siitä voi muodostua itsenäinen uskonnollinen yhdyskunta ja sellaisena turvapaikka kirkon joidenkin uusien päätösten johdosta kirkosta mahdollisesti pois lähteville/pois potkituille? Luterilainen vaihtoehto vapaiden suuntien rinnalle.
Lähetyshiippakunta on jo nyt vaihtoehto. Ollakseen vaihtoehto sen ei tarvitse rekisteröityä omaksi uskontokunnakseen.
Niin, ei varmaan tarvitsekaan. Mutta voiko ajan saatossa ehkä niin tapahtua?
Onko se tarpeellista?
En osaa sanoa, onko se tarpeellista. Jos kaikki menee (kirkossa) mullin mallin jne. niin ehkä se olisi lainsäädännöllisesti selkeää. En tiedä.
Minun mielestäni on selvää, että kaikki uskonnolliset yhteisöt ovat vaihtoehtoja toisilleen kuten Martti Vaahtoranta toteaa ja kullakin yksilöllä on mahdollisuus valita mieleisensä yhteisö.
Mieleiseensä yhteisöön liittyminen ja sen toimintaan sitoutuminen voisi olla jopa mielekkäämpi vaihtoehto kuin kansankirkon tuulikaapissa roikkuminen ja loputon jurnutus kirkon tekemistä päätöksistä ja piispojen kannanotoista.
Näen kuitenkin sekularisaation evankelis-luterilaiselle kirkolle suurempana uhkana kuin kirkosta erkaantuvat keskimääräistä konservatiivisemmat yhteisöt.
Maallistuminen on lisääntyvä kehitys. Kirkon sivuilta seuraavassa linkissä siihen liittyvää asiaa.
http://www.evl2.fi/sanasto/index.php/Sekularisaatio
”Ollakseen vaihtoehto sen ei tarvitse rekisteröityä omaksi uskontokunnakseen.” Mitähän tuo ajatus olisi puoluekentässä? Kokoomuksen kansandemokraattiset työläiset?
En näe mitenkään LHPK:aa luterilaisena vaihtoehtona vapaiden suuntien rinnalle. Perinteisissä vapaissa suunnissa on naispappeus hyväksytty ja niistä löytyy armollista julistusta ja lähimmäisestä välittämistä.
Pikemminkin tilanne on niin, että luterilainen äärikonservatismi samoin kuin kaikenlainen äärikarismaattisuus ovat nyt menneen talven lumia.
”En näe mitenkään LHPK:aa luterilaisena vaihtoehtona vapaiden suuntien rinnalle. Perinteisissä vapaissa suunnissa on naispappeus hyväksytty…”
Ortodoksisessa- ja katolisessa kirkossa ei ole hyväksytty, eikä varmasti hyväksytäkään vaikka evankelisluterilainen kirkko ja maallinen lainsäädäntö sanoisivat mitä, joten ehkä LHPK tulee luterilaisena niiden rinnalle? Ei välttämättä vaihtoehtona, mutta jonkinasteisena kumppanina.
Ortodoksinen kirkko ei perustu naispappeuden torjumiselle.
Aivan, ja musta on vaikea nähdä, että ortodoksisen kirkon piirissä alettaisiin laajasti fanittaa skismaatikkoja.
En puhunut mistään fanittamisesta. Ja jos ortodoksisessa kirkossa ekumeeninen yhteistyö perustuu siihen, että ei faniteta skismaatikkoja, niin pitää huomata, että kaikki reformoidut kirkot ovat ortodokseista nähden skismaatikkoja.
Sonja Ottavaisen viestissä vain todettiin kuinka LHPK ei voi olla luterilainen vaihtoehto vapaiden suuntien rinnalla, koska vapaat suunnat hyväksyvät naispappeuden. Silloin se voisi olla vaihtoehto katoliselle- ja ortodoksiselle kirkolle. Itse en tietenkään tällaista vaihtoehtojen välistä kilpailua toivo, vaan jonkinlainen yhteistyö on aina parempi asia.
Ortodoksisen kirkon traditio, viisausteologia ja liturgiat ovat luterilaisen suuntauksen tavoittamattomissa. Suosittelen tutustumaan.
On tämä ihmeellistä. papit ja piispat kirkossa saavat pitää virkansa, vaikka levittäisivät vain epäilyä ja epäuskoa, kyseenalaistaisivat uskontunnustuksen kohdat P.Kolminaisuudesta alkaen ja muutenkin saarnaisivat kirkon oppia vastaan?
Kaksinaismoralistinen ja petollinen organisaatio, petollinen omille periaatteilleen.
On hyvä, että näin toimittiin. Kirkko osoittaa oikeaa naisten asemaa ei vain juridisesti vaan myös raamatullisesti. Naisten sortamiselle on onneksi tulossa loppu kirkossamme.
Sortaminen…pyh.
Kettunen: ”Sortaminen…pyh.”
Jokos argumentit loppuivat Kettuselta?