Halusimme tai emme, kirkkoon liittyvät kysymykset koskevat myös muuta yhteiskuntaa. Siksi on perusteltua ja tärkeää, että tähän kyseiseen asiaan ottaisivat kantaa myös kirkkoon kuulumattomat, kirkosta ja kristinuskosta vieraantuneet. Tässä ei ole kyse enemmästä tai vähemmästä kuin vapaudesta (kriittiseen) ajatteluun ja sanomisen vapauteen.
Ei vain yhteiskuntaa hallita pelolla, vaan myös kirkkoa. Monet kirkon työntekijät ovat ilmaisseet huolensa, mitä kirkossa uskaltaa sanoa, kun minullekin on käynyt näin. On luultavaa, ettei kovin moni pappi uskalla laittaa nimeänsä minun erottamista kritisoivaan adressiin, vaikka haluaisikin. Harva uskaltaa ottaa riskin, että joutuu epäsuosioon piispojen kanssa. Tämä koskee erityisesti Helsingin pappeja. Adressin allekirjoittaminen voi tietää vaikeuksia uralla etenemisessä.
Painotan vielä, ettei minua koskevassa erottamisasiassa ole kyse teologiasta vaan siitä, että olen astunut kirkon johtajien liikavarpaille ja liian näkyvästi kritisoinut piispoja, erityisesti Laajasaloa. Yksi ainoa kapinoiva pappi voi olla suuri uhka kirkolle, koska hän rikkoo kirkon yhtä kaikkein keskeisintä ylläpitävää rakennetta: kyselemätöntä alistumista piispoille ja kirkon johdolle.
Laajasalo ja kapituli vaativat minua perumaan puheeni ja sitoutumaan tunnustukseen, vaikka eivät välttämättä edes itse tiedä mitä se tarkoittaa, kuten ei moni muukaan kirkon papeista tai piispoista. Tunnustus on hyvin tulkinnanvarainen. Käytännössä jokainen pappi rikkoo sitä ja samalla pappislupausta. Siksi vaatimuksessa sitoutua tunnustukseen tärkeintä ei olekaan teologia vaan itse rituaali. Onko tunnustus siis symboli ja siihen sitoutuminen alistumisen rituaali, samalla tavalla kuin asepuku armeijassa?
Kun pasifisti Arndt Pekurinen kieltäytyi pukemasta asepukua ylleen ja ottamasta asetta käteensä, armeijan oli pakko teloittaa hänet, varsinkin kun Pekurisen kapina oli niin julkista. Sotilaspuku symboloi armeijan ja valtiovallan ehdotonta auktoriteettia, yhtenäisen kansan ideaalia ja kuvaa yksissä tuumin sotivasta kansakunnasta. Pukeutumisesta kieltäytyvä Pekurinen häiritsi vakavasti tätä kuvaa ja kyseenalaisti valtiovallan auktoriteetin. Siksi kuva piti puhdistaa ja Pekurinen teloittaa.
Minua ei onneksi teloiteta, muuten kuin symbolisesti. Lopulta niin Pekurisen kuin minun kohdalla ei ole kyse muusta kuin alistamisesta ja uhmakkaan yksilön nujertamisesta. Kirkko tai armeija, kuten mikä tahansa vahva instituutio, ei siedä itsensä kyseenalaistamista, vaan on oman sisäisen logiikkansa vuoksi pakotettu nujertamaan sitä vastaan nousevat kapinoitsijat tavalla tai toisella.
Olisivatko Raamattu tai Tunnustuskirjat samanlaisia jos ne olisivat tänä päivänä kirjoitetut?
Entä sovelletaanko muussa yhteiskunnassa kuin kirkoissa vielä 500 – 2000 vuotta vanhoja lakeja ja asetuksia?
Toki Jeesus on ja pysyy vaikka Hän olisi mihin aikaan tahansa tänne maan päälle tullut, mutta muut asiat muuttuvat. Hänkin olisi varmasti puhunut hyvin eri tavalla, jos olisi vaikkapa tämän päivän Suomeen syntynyt.
Eivät olisi samanlaisia, vaan ne olisi kirjoitettu oman aikamme kontekstiin. Sikäli jos usko sisältö olisi sama, niin aikamme kontekstiin kirjoitetut tekstin palautuisivat kuitenkin täsmälleen samoihin fundamentteihin, kuin alkuperäiset tekstit.
Jeesuksen kerrottaisiin edelleenkin syntyneen neitseellisesti ja nousseen kuolleista kolmantena päivänä kuolemastaan. Perisynti ja vanhurskauttaminen ilmaistaisiin varmaan toisilla sanoilla, mutta niiden merkitys olisi edelleenkin sama. On sis tärkeää oivaltaa että uskon sisällön kontekstuaalinen ilmaiseminen on kokonaan eri asia kuin uskon sisällöstä luopuminen.
Juuri näin. Jeesus on sama, eli Hän on uskomme sisältö. Muut asiat ovat kehällisiä, sivuasioita, joita voidaan tulkita kunkin ajan mukaisesti. Jos elämme 1500-lukua vielä, ei ole ihme, että ihmiset eroavat kirkosta eivätkä ole enää kiinnostuneita hengellisistä asioista. Kukaan ei halua palata 1500-luvulle.
Tämän kertainen ongelma onkin siinä, että puututaan uskon sisältöön.
Meidän tulisi pyrkiä itse Kristuksen kaltaisiksi, eikä muokata mielikuvaamme Kristuksesta itsemme kaltaiseksi.
Kertoisitko, Jukka, tarkemmin, että mitä uskon sisältöä mielestäsi ollaan muuttamassa?
Onko niin, että Jeesuksen kohdattuaan ihmisen pitää mukautua täysin valitsemansa kirkon satoja vuosia vanhoihin tunnustuksiin ollakseen ”oikea” Jeesuksen seuraaja? Miksi?
Jos asiaa ajatellaan yritysmaailman mukaan, voidaan toki vaatia työntekijöitä olemaan työnantajalleen lojaalinen kaikissa asioissa. Silloin puhutaan mielestäni kyllä eri asiasta kuin uskon sisällöstä.
Minua hämää puhe 500 vuotta vanhasta kirkon tunnustuksesta. Kirkon tunnustus on 2000 vuotta vanha. Jokainen aikakausi on vaarassa hukata sen alkuperäisen sanoman.
Jolloin alkuperäinen sanoma hämärtyy.
Luther poisti siitä oman aikansa kuonan ja sieltä alta löytyi taas se alkuperäinen ja oikea.
Tämän sukupolven tehtävänä on palata taas alkuperäiseen eikä keksiä uutta sisältöä tilalle. Evankeliumi on jotain, joka toimii vain tietyin edellytyksin. Jos ne edellytykset hukataan, niin evankeliumi ei enää tuota sitä mitä se lupaa. Evankeliumi lupaa esim. suuren ilon. Missä se näkyy kirkossamme?
Totta kai kristillisen tunnustuksen historia lähti nähdäkseni siitä, kun Pietari tunnusti Jeesuksen Jumalan Pojaksi.
Mutta 500 vuotta sitten syntyi ”lutherilainen” kirkko ja sen tunnustus, joka on aika paljon monimutkaisempi kuin tuo Pietarin tunnustus.
Ilo taas lienee itse kunkin sisimmässä.