Kirkoissamme tunnustetaan yksimielisesti Jumalan sanan perusteella ja Augsburgin tunnustuksen mukaisesti, että me kurjat syntiset tulemme Jumalan edessä vanhurskaiksi ja pelastumme ainoastaan uskomalla Kristukseen. Vanhurskautenamme on siis yksin Kristus. Hän on tosi Jumala ja tosi ihminen, koska jumalallinen ja inhimillinen luonto ovat hänessä persoonallisesti yhdistyneet, (Jer. 23:6; 1. Kor. 1:30; 2. Kor. 5:21). Kun tältä pohjalta on kysytty, kumman luontonsa puolesta Kristus on meidän vanhurskautemme, on joihinkin kirkkoihin päässyt leviämään kaksi keskenään ristiriitaista harhaa.
Toiset ovat olleet sitä mieltä, että Kristus on vanhurskautemme ainoastaan jumaluutensa puolesta, kun hän uskon kautta asuu meissä. Tähän meissä uskon kautta asuvaan jumaluuteen verrattuna kaikkien ihmisten synti on kuin pisara mereen verrattuna. Toiset taas ovat ajatelleet, että Kristus on ainoastaan ihmisluontonsa puolesta meidän vanhurskautenamme Jumalan edessä.
Kristillisen kirkon puhdas, kumpaakin edellä mainittua harhaa vastustava oppi
1. Kumpaakin mainittua harhaa vastustaen me uskomme, opetamme ja tunnustamme yksimielisesti, että Kristus on meidän vanhurskautemme molempine luontoineen, ei siis ainoastaan jumalallisen tai inhimillisen luonnon puolesta. Hän on kokonainen Kristus, joka on vanhurskautemme yksin sen kuuliaisuuden tähden, jota hän Jumalana ja ihmisenä on osoittanut Isälleen aina kuolemaan asti. Näin hän on ansainnut meille syntien anteeksiantamuksen ja iankaikkisen elämän, niin kuin on kirjoitettu: ”Niin kuin yhden ihmisen tottelemattomuuden kautta monet ovat joutuneet syntisiksi, niin myös yhden ihmisen kuuliaisuuden kautta monet tulevat vanhurskaiksi” (Room. 5:19).
2. Näin ollen me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että meidän Jumalalle kelpaava vanhurskautemme tarkoittaa sitä, että Jumala sulasta armosta antaa meille synnin anteeksi vaatimatta meiltä mitään edeltävää, samanaikaista tai myöhempää suoritusta, ansiota tai arvollisuutta. Jumala lahjoittaa meille ja lukee hyväksemme Kristuksen vanhurskauden, joka on yhtä kuin hänen kuuliaisuutensa. Sen vanhurskauden perusteella Jumala ottaa meidät armollisen suosionsa piiriin ja pitää meitä vanhurskaina.
3. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että usko on ainoa keino ja väline, jolla tartumme Kristukseen ja Kristuksessa siihen ”vanhurskauteen, joka kelpaa Jumalalle”. Kristuksen tähden se ”usko luetaan vanhurskaudeksi” meille (Room. 4:5).
4. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että tämä usko ei ole pelkkää Kristuksen historian tuntemista vaan se on Jumalan lahja, jolla me evankeliumin sanasta opimme oikein tuntemaan Kristuksen lunastajanamme ja luottamaan häneen, opimme uskomaan, että meillä armosta, yksin hänen kuuliaisuutensa tähden on syntien anteeksiantamus, niin että Isä Jumala pitää meitä hurskaina ja vanhurskaina ja me tulemme ikuisesti autuaiksi.
5. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Raamatun kielenkäytön mukaan sana ”vanhurskauttaminen” merkitsee tässä yhteydessä samaa kuin absoluutio, synneistä vapaaksi julistaminen. Sananl. 14:15: ”Se joka vanhurskauttaa jumalattoman ja tuomitsee vanhurskaan, on Herralle kauhistus.” Room. 8:33: ”Kuka voi syyttää Jumalan valittuja? Jumala on se, joka vanhurskauttaa.” Jos sen asemesta käytetään sanoja regeneratio ’uudesti syntyminen‘ ja vivificatio ’eläväksi tekeminen‘, kuten Puolustuksessa tehdään, annettakoon niillekin sama merkitys; muutoinhan vm. käsitteet pidetään erillään uskon kautta tapahtuvasta vanhurskauttamisesta ja niillä tarkoitetaan ihmisen uudistumista.
6. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme vielä seuraavan: Vaikka oikein uskovilla ja todella uudestisyntyneillä vielä on paljon heikkoutta ja vajavuutta aina hautaan asti, heidän ei silti pidä epäillä heidän omakseen uskon kautta luettua vanhurskautta eikä sielujensa pelastumista, vaan heidän on oltava varmoja siitä, että Jumala on heille armollinen Kristuksen tähden, lupauksen ja pyhän evankeliumin sanan perusteella.
7. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme: Jos on määrä säilyttää puhdas oppi Jumalalle kelpaavasta uskonvanhurskaudesta, on tarkasti säilytettävä ne sanat, joilla pyhä apostoli Paavali sulkee meidän omat tekomme kokonaan ulkopuolelle ja erottaa ne Kristuksen ansiosta. Näin kunnia annetaan yksin Kristukselle. Sellaisia sanontoja, particulae exclusivae, ovat: armosta, ilman ansiota, ilman lakia, ilman tekoja, ei tekojen perusteella. Kaikki nämä sanonnat korostavat sitä, että me tulemme vanhurskaiksi ja autuaiksi ”yksin uskosta”, yksinomaan uskomalla Kristukseen.
8. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme: Edeltävä katumus ja sittemmin tehtävät hyvät teot eivät tosin kuulu Jumalalle kelpaavaa uskonvanhurskautta käsittelevää opinkohtaa, mutta silti ei pidä kuvitella, että on olemassa sellaista uskoa, joka esiintyy ja säilyy rinnallaan paha aikomus tehdä syntiä ja toimia vastoin omaatuntoa. Päinvastoin, samalla kun ihminen on vanhurskautettu uskon kautta, hänellä on todellinen, elävä, ”rakkauden kautta vaikuttava usko” (Gal. 5:6). Vanhurskauttavaa uskoa seuraavat siis aina hyvät teot, niiden varmasti huomataan liittyvän siihen, yhtä varmasti kuin tämä usko on todellinen ja elävä. Usko ei milloinkaan ole yksin, vaan sen seurassa ovat alati rakkaus ja toivo.
Tunnustuskirjat/Yksimielisyyden ohje. Tiivistelmä/3. Jumalalle kelpaava uskonvanhurskaus (sivut 434-435)
Miksi Jumalalle kelpaava vanhurskaus on 100 % Jumalan työtä; oikeudenmukaista vai ei?
Miksi omavanhurskaat luottavat omiin tekoihin (parannus jne.) ja luulevat niiden perusteella kelpaavan Jumalalle?
Näemmekö jotkut ihmiset itseämme syntisempänä, Jumalalle kelpaamattomana?
Pelastummeko uskon kautta vai uskomme tähden; miten voimme perustella tämän?
Kaikki julkaistut blogini:
Hengen hedelmät seuraavat aina oikeaa uskoa. Havainto (hedelmistään te heidät tunnette …) ja tunne ovat ihan eri asioita. Uskossa oleva tuntee iloa ja rauhaa siitä, että on saanut synnit anteeksi; surua, jos on langennut syntiin; ja paljon muita tunteita, jotka ovat eri uskovilla yksilöllisiä.
Juha Heinilä:
Avaan taasen sanaisen arkkuni kun oikeaa asiaa on eli tunne seuraa hengen hedelmiä, esim kun Jumalan rauha varjelee sydämen niin ei hermostu tai masennu koska uskoo sydämestään Jumalaan ja on sydämen halu elää Hänen Sanansa mukaan.
Esim kun joku oikein läheinen tai aivan tuntematon sanoo tai tekee jotain todella pahaa niin Jumalan rauha varjelee ettei hermostu vaan kykenee rakastamaan lähimmäistä niin kuin itseään siis toimimaan Sanan mukaan Jumalan voimassa, tätä on hengen hedelmä, yli ymmärryksen käyvä rauha.
Mitä siinä on jos meillä olisi rauha vain kun lähimmäiset kohtelevat meitä niin kuin me haluamme, kun taas menettäisimme rauhan kun lähimmäinen tekee meille tahtomme (oikeuksiemme) vastaan??? Eikö pakanatkin omaa sen rauhan???
>>>Hengen hedelmät seuraavat aina oikeaa uskoa. Havainto (hedelmistään te heidät tunnette …) ja tunne ovat ihan eri asioita. >>>
Olen tästä Juhan kanssa tasan samaa mieltä, että ne ovat eri asioita – enkä liene niitä minäkään koskaan keskenään sotkenut!
”Hedelmistään te heidät tunnette” on kuitenkin ihan oma tärkeä asiansa.
Kannattaisi laajemminkin miettiä, mitä Herramme siinä tarkoitti.
Hengen hedelmistä puheen ollen, joutunee yks sun toinenkin kristitty huomaamaan, että varsinkin kvantitatiivinen puoli jää kokonaan Jumalan armon ja voiman varaan. Usein joutuu toteamaan puutteitakin.
>Uskossa oleva tuntee iloa ja rauhaa siitä, että on saanut synnit anteeksi; surua, jos on langennut syntiin;>>> Juha Heinilä
Tällaista ajatusta olin vähän toivonutkin ja hakenutkin monissa aikaisemmissa kirjoituksissani.
Niin pitkään kun ajattelee etteivät tunteet voi muuttua Sanan kautta ja ettei Jumalan rauha voi varjella ettei hermostu niin on ilman Pyhän Hengen voimaa eli on omassa voimassa suorittamassa uskoaan.
Jorma ja Ari, kiitos hyvistä kommenteista. Hengen hedelmistä pitää joskus laittaa teksti, koska se on tärkeä aihe.