Kirkoissamme tunnustetaan yksimielisesti Jumalan sanan perusteella ja Augsburgin tunnustuksen mukaisesti, että me kurjat syntiset tulemme Jumalan edessä vanhurskaiksi ja pelastumme ainoastaan uskomalla Kristukseen. Vanhurskautenamme on siis yksin Kristus. Hän on tosi Jumala ja tosi ihminen, koska jumalallinen ja inhimillinen luonto ovat hänessä persoonallisesti yhdistyneet, (Jer. 23:6; 1. Kor. 1:30; 2. Kor. 5:21). Kun tältä pohjalta on kysytty, kumman luontonsa puolesta Kristus on meidän vanhurskautemme, on joihinkin kirkkoihin päässyt leviämään kaksi keskenään ristiriitaista harhaa.
Toiset ovat olleet sitä mieltä, että Kristus on vanhurskautemme ainoastaan jumaluutensa puolesta, kun hän uskon kautta asuu meissä. Tähän meissä uskon kautta asuvaan jumaluuteen verrattuna kaikkien ihmisten synti on kuin pisara mereen verrattuna. Toiset taas ovat ajatelleet, että Kristus on ainoastaan ihmisluontonsa puolesta meidän vanhurskautenamme Jumalan edessä.
Kristillisen kirkon puhdas, kumpaakin edellä mainittua harhaa vastustava oppi
1. Kumpaakin mainittua harhaa vastustaen me uskomme, opetamme ja tunnustamme yksimielisesti, että Kristus on meidän vanhurskautemme molempine luontoineen, ei siis ainoastaan jumalallisen tai inhimillisen luonnon puolesta. Hän on kokonainen Kristus, joka on vanhurskautemme yksin sen kuuliaisuuden tähden, jota hän Jumalana ja ihmisenä on osoittanut Isälleen aina kuolemaan asti. Näin hän on ansainnut meille syntien anteeksiantamuksen ja iankaikkisen elämän, niin kuin on kirjoitettu: ”Niin kuin yhden ihmisen tottelemattomuuden kautta monet ovat joutuneet syntisiksi, niin myös yhden ihmisen kuuliaisuuden kautta monet tulevat vanhurskaiksi” (Room. 5:19).
2. Näin ollen me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että meidän Jumalalle kelpaava vanhurskautemme tarkoittaa sitä, että Jumala sulasta armosta antaa meille synnin anteeksi vaatimatta meiltä mitään edeltävää, samanaikaista tai myöhempää suoritusta, ansiota tai arvollisuutta. Jumala lahjoittaa meille ja lukee hyväksemme Kristuksen vanhurskauden, joka on yhtä kuin hänen kuuliaisuutensa. Sen vanhurskauden perusteella Jumala ottaa meidät armollisen suosionsa piiriin ja pitää meitä vanhurskaina.
3. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että usko on ainoa keino ja väline, jolla tartumme Kristukseen ja Kristuksessa siihen ”vanhurskauteen, joka kelpaa Jumalalle”. Kristuksen tähden se ”usko luetaan vanhurskaudeksi” meille (Room. 4:5).
4. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että tämä usko ei ole pelkkää Kristuksen historian tuntemista vaan se on Jumalan lahja, jolla me evankeliumin sanasta opimme oikein tuntemaan Kristuksen lunastajanamme ja luottamaan häneen, opimme uskomaan, että meillä armosta, yksin hänen kuuliaisuutensa tähden on syntien anteeksiantamus, niin että Isä Jumala pitää meitä hurskaina ja vanhurskaina ja me tulemme ikuisesti autuaiksi.
5. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Raamatun kielenkäytön mukaan sana ”vanhurskauttaminen” merkitsee tässä yhteydessä samaa kuin absoluutio, synneistä vapaaksi julistaminen. Sananl. 14:15: ”Se joka vanhurskauttaa jumalattoman ja tuomitsee vanhurskaan, on Herralle kauhistus.” Room. 8:33: ”Kuka voi syyttää Jumalan valittuja? Jumala on se, joka vanhurskauttaa.” Jos sen asemesta käytetään sanoja regeneratio ’uudesti syntyminen‘ ja vivificatio ’eläväksi tekeminen‘, kuten Puolustuksessa tehdään, annettakoon niillekin sama merkitys; muutoinhan vm. käsitteet pidetään erillään uskon kautta tapahtuvasta vanhurskauttamisesta ja niillä tarkoitetaan ihmisen uudistumista.
6. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme vielä seuraavan: Vaikka oikein uskovilla ja todella uudestisyntyneillä vielä on paljon heikkoutta ja vajavuutta aina hautaan asti, heidän ei silti pidä epäillä heidän omakseen uskon kautta luettua vanhurskautta eikä sielujensa pelastumista, vaan heidän on oltava varmoja siitä, että Jumala on heille armollinen Kristuksen tähden, lupauksen ja pyhän evankeliumin sanan perusteella.
7. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme: Jos on määrä säilyttää puhdas oppi Jumalalle kelpaavasta uskonvanhurskaudesta, on tarkasti säilytettävä ne sanat, joilla pyhä apostoli Paavali sulkee meidän omat tekomme kokonaan ulkopuolelle ja erottaa ne Kristuksen ansiosta. Näin kunnia annetaan yksin Kristukselle. Sellaisia sanontoja, particulae exclusivae, ovat: armosta, ilman ansiota, ilman lakia, ilman tekoja, ei tekojen perusteella. Kaikki nämä sanonnat korostavat sitä, että me tulemme vanhurskaiksi ja autuaiksi ”yksin uskosta”, yksinomaan uskomalla Kristukseen.
8. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme: Edeltävä katumus ja sittemmin tehtävät hyvät teot eivät tosin kuulu Jumalalle kelpaavaa uskonvanhurskautta käsittelevää opinkohtaa, mutta silti ei pidä kuvitella, että on olemassa sellaista uskoa, joka esiintyy ja säilyy rinnallaan paha aikomus tehdä syntiä ja toimia vastoin omaatuntoa. Päinvastoin, samalla kun ihminen on vanhurskautettu uskon kautta, hänellä on todellinen, elävä, ”rakkauden kautta vaikuttava usko” (Gal. 5:6). Vanhurskauttavaa uskoa seuraavat siis aina hyvät teot, niiden varmasti huomataan liittyvän siihen, yhtä varmasti kuin tämä usko on todellinen ja elävä. Usko ei milloinkaan ole yksin, vaan sen seurassa ovat alati rakkaus ja toivo.
Tunnustuskirjat/Yksimielisyyden ohje. Tiivistelmä/3. Jumalalle kelpaava uskonvanhurskaus (sivut 434-435)
Miksi Jumalalle kelpaava vanhurskaus on 100 % Jumalan työtä; oikeudenmukaista vai ei?
Miksi omavanhurskaat luottavat omiin tekoihin (parannus jne.) ja luulevat niiden perusteella kelpaavan Jumalalle?
Näemmekö jotkut ihmiset itseämme syntisempänä, Jumalalle kelpaamattomana?
Pelastummeko uskon kautta vai uskomme tähden; miten voimme perustella tämän?
Kaikki julkaistut blogini:
Kun puhumme ”vanhurskauttaa” –sana tarkoittaa UT:ssä kuitenkin juuri vanhurskaaksi julistamista. Selityksen on velkaa se, joka koettaa tulkita sanan tätä merkitystä vastaan sanan sisältävissä lauseissa. Tämän voisi tehdä esim. asiayhteyden pakottaessa. Kohdan luterilainen tulkinta kuitenkin sopii myös Roomalaiskirjeen asiayhteyteen, sillä Paavalihan puhuu siitä miten ihminen l u e t a a n vanhurskaaksi (uskon kautta). Sana toistuu Room. 4:ssä useastikin, esim. Daavid ylistää autuaaksi sitä ihmistä, jolle Jumala lukee vanhurskauden ilman tekoja: ”Autuaat ne, joiden rikokset ovat anteeksiannetut ja joiden synnit ovat peitetyt. Autuas se mies, jolle Herra ei lue syntiä (Rm 4: 6-”. Lukemisen sanotaan lisäksi jo Paavalinkin suulla olevan ristiriidassa tekojen ja ansioiden kanssa, sillä hän kirjoittaa. ”Mutta töitä tekevälle ei lueta palkkaa armosta vaan ansiosta, mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaaksi”. Siis ”vanhurskauttaa” tarkoittaa juuri Jumalan edessä tapahtuvaa lukemista ja julistamista vanhurskaaksi, ei vanhurskaaksi tekemistä.
Kiitos, Juha, vastauksestasi.
Kun luet arvostamaasi Augsburgin Tunnustuksen Puolustusta, eikö siinä aika seikkaperäisesti kerrota, miten syntinen saa armon?
Ei se ole mitään valohoitoa, vaan Pyhän Hengen ihmisen sydämessä aikaansaama prosessi, josta ensimmäinen on paha mieli tai katumus.
Kun tietousko on sinulle täysin tuntematon, niin oletkatko kaikkien kastettujen elävän ja vaeltavan uskossa kuolemaan asti? Et varmaankaan.
Mitä sitten on se elämä, jossa tiedetään, että Jeesus ristiinnaulittiin, sovitti koko maailman, muta oma elämä kuitenkin osoititaa, ettei eletä uskossa.
Apologia A. puhuu uskosta, joka ”ei ole joutava aate…. ei voi olla rinnan kuolemansynnin kanssa”.
Ajatus perustuu selvästi apostolien opetukseen: Room. 8:13 Sillä jos te lihan mukaan elätte, pitää teidän kuoleman; mutta jos te Hengellä kuoletatte ruumiin teot, niin saatte elää.
Gal 5:21: …..että ne, jotka semmoista harjoittavat, eivät peri Jumalanvaltakuntaa.
Jos ihminen siis Paavalin mukaan kuolee, eikö se merkitse hengellisen kuoleman lisäksi iankaikkista kuolemaa?
Puhuuko Paavali nyt palturia? Jos Paavali puhuu totta,
Eikö tämä ole selvä osoitus siitä, että t i e t o Kristuksesta ja hänen sovinotarmostaan ei riitä i l m a n u s k o a?
Jos nimittäin usko o l i s i, ei seuraisi paatumista, ei lihan vapautta, eikä kuolemaa eikä Jumalan valtakunta jäisi perimättä – kuten Paavali varoittaa!!
Pelastava usko, josta Apologia puhuu, ei siis ole tietouskoa, vaan elämää Jumalan yhteydessä ja elämää jokapäiväisessä parannuksessa, kuten Katekismuksemme opettaa,
Se on, totta kai, elämää heikkouksissa monenlaisissa, mutta mutta,
heikkoudessa etsiytymistä Kristuksen turviin. Eikö se sinun mielestäsi ole myös elämää ”rakastavan lapsen” kuuliaisuudessa – voimien mukaan?
Hyvä Martti, minä tiedän, että sinä sujuvasti hallitset luterilaisen tunnustuksen ja dogmatiikan. En kuitenkaan ole siinä asiassa aasi minäkään.
Meidän ei kannata tässä puhua vanhurskaaksi tulemisesta, vaan vanhurskaana elämisestä. Ne ovat kaksi eri asiaa.
Jumalan hylännytl, synnin valtaan jäänyt ihminen, ei Paavalin kirjeiden mukaan voi olla uskossa ja pelastuksen piirissä. Ei siinä asiassa auta yhtään mitään kaste. Hän on hengellisesti kuollut, mistä myös apostoli Jaakob mainitsee. Kuinka voisimme ajatella, että kaikki yhteiskunnassa näkemämme kauheudet voisivat olla uskosa elävien kristittyjen aikaansaannoksia? Ei, ne ovat merkki siitä, että on ajauduttu armon ulottumattomiin. Todistan väitteeni Gal 5. luvulla ja Room 8. luvulla.
Olet varmaankin eri mieltä kanssani, mutta rohkenen sanoa, ettei tässä ole mitään iloa forenssisesta vanhurskauttamsiesta, jos ihminen ei edes etsiydy Kristuksen luo ja halua hylätä sitä, mikä selvästi on Jumalan tahtoa vastaan. Jumalalla tosin on valta herättää kuolleetkin´kuulemaan Vapahtajan äänen. Eikö silloin ole kysymys parannuksesta?
Jumalan vanhurskauttaminen ei ole mikään lääkintä, vaan forenssinen oikeustapahtuma, on epävanhurskaan vanhurskaaksi julistaminen.
Jumalallisen vanhurskautuksen ja yhteiskunnallisessa oikeusmenettelyssä tapahtuvan syyttömäksi julistamisen välillä on oleellinen ero. Yhteiskunnallisessa tuomioistuimessa tuomari julistaa vanhurskaan vanhurskaaksi ja epävanhursakaan epähurskaaksi. Tuomari, joka julistaa syyllisen syyttömäksi, on Herralle kauhistus ( Sananlaskut )
Mutta siinä vanhurskatuksessa, joka tapahtuu evankeliumin ja uskon kautta, Jumala tekee juuri sen, mikä on maalliselta tuomarilta kielletty. Jumala julistaa vanhurskaaksi jumalattoman ( Room.4:5 ) joka uskolla tarttuu evankeliumissa luvattuun syntien anteeksiantamiseeen. Hän saa elää, sillä vanhurskas on elävä uskosta ( Room.1:17, Gal.3:11 )
Vanhurskautta ei voida saavutaa vuodatetun ” armovaikutuksen ” kautta, tulemme otolliseksi vastaanottamaan Jumalan armon. Vanha luterilaisuus on pitäytynyt Raamattuun, jossa forenssinen armo luetaan meille:” Kristuksen sovituksen tähden”, joka tuli synniksi meidän tähtemme ( 2. Kor.5:21 )
Ja tapahtuu yksin armosta uskon kautta. Usko lahjoittama Pyhä
Henki, ei ole mikään pelon ja epävarmuuden Henki, vaan käsittämätön Jumalan lahja Kristusta kirkastamaan sydämmissämme. Vahva turvalinna, johon saa varmasti uskoa. Jos kysytään: Mistä ihminen löytää vanhurskautensa” ?
On siihen annettava Raamatun vastaus: “lukemalla se evankeliumin sanasta”. Jos edelleen kysytään: Miten syntien anteeksiantamus on tullut sanaan ? Raamattu vastaa siihen: Siten, että Jumala on Kristuksen sijaishyvityksen ansiosta sovittanut maailman itsensä kanssa ja siten saavuttanut meidän keskuudessamme voimaan evankeliumin sanan.
Jorma, kiitos kysymyksistä, joihin tiedät varmaan luterilaisen vastauksen. Lyhyesti kaste on hyödytön ilman uskoa. Jumala lahjoittaa kastetulle uskon tahtonsa mukaisesti. Jotkut uskon saaneista lähtee omille teilleen, eikä vaella taivastietä. Onneksi Hyvä Paimen etsii eksyneitä ja moni palaa takaisin ja alkaa vaeltaa sitä ainoaa tietä, joka vie taivaaseen.
Piispa Eero Huovinen on tutkinut Lutherin kasteteologiaa ja kirjoittanut kirjan ”Fides Infantium: Martti Lutherin käsitys lapsen uskosta”.
Martti, kiitos erinomaisista kommenteista. Kaikki on pelkkää Jumalan armoa. Meidän oma osuutemme on 0%.
Mietin tuossa kotiin ajaessani, että mistä johtuu se, että puhumme ikäänkuin toistemme ohi.
Olen mielestäni varsin tuttu luterilaisen teologian kanssa.
Heti kun alan puhua uskossa elämisestä tai tietouskosta, saan teiltä rautaisen annoksen vanhurskauttamisoppia. Hyvähän se on, en voi sanoa sen päälle muuta kuin kiitos ja aamen.
Halusin kuitenkin kohdistaa ajatukseni siihen, mitä tapahtuu silloin, kun ihminen ns. lankeaa kasteensa armosta pois ja elää elämäänsä Jumalan hylänneenä. Siitä huolimatta ihminen voi tuudittautua siihen, että on olemassa Jeesus, joka on kaiken sovittanut, mutta hänellä itsellään ei ole hengen elämää, hän ei ole Hengen johdatuksessa eikä uskossa. Tällöin Jeesus ei ole henkilökohtainen vapahtaja, vaan pelkkä tieto. Ei tällaisella tietouskolla voi pelastua.
Hyvä Pylkkänen, tässä yhteydessä on aivan turha puhua forenssisesta vanhurskauttamisesta, koska sitä ei ole. Se näet koskee vain niitä, jotka turvaavat Jeesukseen Kristukseen.
Kuten sanoin, minä en taistele sen kanssa, miten syntinen ihminen tulee vanhurskaaksi. Se on selvä asia, en ole eri mieltä laisinkaan.
Pylkkäsen tulisi ottaa huomioon, että lahjavanhurskauden saavan ihminen on jo Pyhän Hengen voimasta halunnut etsiä sovintoa omantuntonsa ja Jumalansa kanssa. M i n ä taas puhun koko ajan sellaisista ihmisistä, he ovat maamme enemmistö, jotka eivät sellaiseen ole nähneet tarvetta, vaan luottavat ammoin tehtyyn kasteeseensa, jonka ovat jo monet kerrat hylänneet.
NÄISTÄ luulouskossa olevista ihmisistä Martti Luther oli huolissaan, kun hän aloitti aneriitansa.
Tiedätte varmaan hyvin, että ensimmäinen teesi koski parannusta, sen näet tuli Herramme Kristuksen mukaan olla koko elämän kestävä.
Ongelma oli siinä, että kansa luuli aneen ostettuaan olevansa turvassa, vaikka elikin Jumalan tahdon vastaisesti. Siinä tilanteessa ihmiset pettivät itseään, he olivatkin Jumalan vihan alaisia..
Uskova ihminen tahtoo näet hylätä sen, mikä on ajanut hänet riitaan Jumalan kanssa. Jos esimerkiksi ehtoollisesta tulee pelkkä seremonia ja ihminen sitten taas palaa entiseen -haluamatta kilvoitella – on miettittävä, onko uskoa olemassakaan.
Martti Pylkkänen tuossa sanoo edellä ehkä minun vanhempaan tekstiini viitaten, että vanhurskauttaminen ei ole mikään lääkintä.
No, mehän tiedämme, että Jeesus itse paransi ja sanoi, etteivät terveet tarvitse parantajaa jne…
Tämä lääkäriviittaus itse asiassa sisälsi – minun mielestäni –
suuren totuuden. Vain synnin sairas ihminen saa Jeeukselta avun ja parannuksen, eivät terveet.
Terveitä olivat ilman muuta fariseukset, jotka katsoivat olevansa synnittömiä ja siten vailla tarvetta taivaaalliseen lääkäriin, Jeesukseen.
Kun minulle osoitetuissa vastauksissa korostetaan jatkuvasti, että syntinen vanhurskautetaan, koen tulleeni väärinymmärretyksi.
Nimittäin, jos kaikki suomalaiset tuntisivat olevansa syntisiä ja vailla varmaa tietoa pelastuksesta, rientäisivät he Jeesuksen luo eli kirkkoon ja sanankuuloon ja ehtoolliselle ja kysyisivät:
”rakas ystävä, mitä minun pitäisi tehdä, että tulisin autuaaksi”.
Tätä he eivät tee, koska eivät katso olevansa syntisiä. He otaksuvat, että pienet synnin Jumala katsoo läpi sormiensa. Näin he eivät voi tulla vanhurskaaksi, koska pelastus on tarjottu Kristuksessa vain syntisille.
Jorma, kiitos kommenteistasi. Toki on tärkeää, että kristitty haluaa elää Jumalan tahdon mukaisesti. Kristitty tulee kasvaa kohti Kristusta; jos hylkää Jumalan lain, niin eksyy oikealta tieltä. Kristus etsii eksyneitä ja löytää; aina on eksyneen mahdollisuus palata takaisinpäin ja lähteä uudelleen kulkemaan taivastietä.
Ennen vanhat kristityt uskalsivat kysyä: ” Oletko autuas” ? — Enää tällaista kysymystä ei hienotunteisina haluta tehdä. Kirstityt ovat kaikkina aikoina joutuneet elämään vähemmistönä, niin myöskin meidän aikamme postmoreenisessa maallistuneessa Suomessa.
Eikä meillä ole mitään muuta keinoa, kuin julistaa evankeliumia sopivalla ja sopimattomalla hetkellä. Sillä me kaikki ihmiset olemme samassa veneessa olemme syntisiä ja poispoikenneita, emmekä voi omasta voimasta lähestyä Jumalaa, vaan sen sijaan Jumala lähestyy meitä.
Sillä Jumala voi pysähdyttää kokovikaisia, kuten katekismuskin opettaa , silloin uskalletaan kysyä: ” Rakas ystävä, mitä minun pitäisi tehdä, että tulisin autuaaksi” ? Ainoan hyvän ja oikean vastauksen antaa apostoli Paavali: ” Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut, niin myös sinun perhekuntasi” ( Apt. 16: 31 )