Jaana ja Kalevi olivat samassa tilaisuudessa. Jaana kiitteli, että onpa mukavat tuolit, niin hyvät istua. Kalevi katsoi kummissaan ja totesi, että hän on harvoin istunut näin tukalasti ja huonolla tuolilla.
Tutkivat syytä erilaiseen arvioon ja löysivät sen omista ja tuolien mittasuhteista.
Jaana oli 162 cm pitkä. Kun hän istui, reisillä oli täysi tuki ja sääret sai pitää suorina alaspäin. Kalevilla oli mittaa 182 cm, ja hän joutui istumaan aivan omituisessa linkussa polvet korkealla ja vain pieni osa pyllynkannikoista tuoliin koskettaen. Vaihtoehtoisesti hänen olisi pitänyt istua ns. kioski auki jalat aivan levällään tai suoristaa ne edellä olevan tuolin alle. Siitä asennosta on vaikea nousta ja loukkaantumisriski on, jos edessä istuva siirtää tuoliaan.
Olisiko mahdollista vihdoin myöntää, että me ihmiset emme kaikki ole samankokoisia?
Kotiinsa jokainen hankkinee itselleen ja perheenjäsenille sopivat kalusteet.
Julkisiin tiloihin olisi mukava saada edes muutama tuoli yli 165-senttisille.
Jotta asiasta ei tehtäisi liian vaikeaa, tarjoan käyttöön Tampereen Työväen teatterissa kokemani oivalluksen: – Voi antaa pitkille ihmisille tuollaisen 10 cm paksun napakan tyynyn tuolille pantavaksi. Voi että on sen päällä mukava istua, kun jalat ovat luonnollisessa asennossa ja saa tukea koko pakaran osalta ja reisiltäkin.
Me vähän keskimittaa pidemmät kiittäisimme tuosta palvelusta. Niin monen hyvän tilaisuuden anti on viimeistään puolen tunnin jälkeen mennyt pohdiskeluksi siitä, milloin tämä huonosti istumisen kidutus loppuu.
Entä kirkonpenkit?
Hyvä kysymys, Riitta. Olen ollut joskus häissä, mitkä on vietetty hyvin, hyvin vanhassa kappelissa. Siellä penkkien väli oli niin pieni, että minunkin piti istua vinossa ja takapuolen alla oleva osuus oli tosi lyhyt. Siitä huomasi, että ennen vanhaan ihmiset olivat lyhyempiä.
Mutta kyllä nykykirkoissakin on huonoja puupenkkejä. Niillä istuessa saa koko ajan vääntää ja kääntää ja laittaa käsiä ristiselän taakse tueksi. Siinä menee paljon ohi huonon olon ja säryn vuoksi.
Ergonomia on tärkeä asia.
On myös henkilöautoja, joihin istuessa putoaa melkein lattialle. Niissä matkustaminen pitemmällä matkalla on tuskallista.
Ymmärrän myös Mayn kaltaisten ihmisten ongelmia, joten tasan ei käy onnen lahjat, tuolien mitat, juuri kenenkään kohdalla.
Minä olen melkein 190 cm, ja jalat ovat kaksimetrisen. Pitkät lentomatkat ovat kärsimystä. Muutaman kerran olen matkustanut pitkän yölennon lähes koko ajan käsinojalla sivuttain istuen. Jos tökkää jalat käytävälle, niin ohikävelevät potkivat koipia koko ajan. Tai sitten ruoka- ja juomakärry jyrää varpaat möhjöksi. Ei oo kivaa.
Olen alle 160 ja lähes kaikissa nykytuoleissa istuessani jalat jäävät roikkumaan jos riiputan niitä normaalisti. Silloin istuinten etureuna painaa vaikeuttaen verenkiertoa. Pikillä bussimatkoilla, joita harrastan, joudun varaamaan korokkeen jalkojeni alle. Usein kokouksissa tai konserteissa, voin vain istua tuolin etureunalla ja tavoitella varpailla tukea lattiasta, jolloin istuminen on erittäin epämukavaa.
huomaamme, että tasan ei käy istuinten korkeus. Meillä 165-174 cm pitkillä taitaa olla parhaiten mitoitetut tuolit.
Omalla, temällämme työllä, hyvien tähtien alla on hyvin merkitystä miten elämässämme meillä käy.
Tähän kuuluu vastoinkäymisiä kuten onnen pieniä potkaisuja.
Blogin kysymyksessä arvelen olevan kyse sukupolvien ketjussa saamistamme lahjoista. Näin ei hyvä asia menestyässämme, mitä se onkaan, ole yksin omaa ansiotamme vaan lahjaa edellisiltä sukupolviltamme.
Asian edessä kyvykäs ja ymmärtävä sielu kiittää, ja osaa myös nöyrtyä.
Hyvin muotoiltu, kiitoksia!