Jaana ja Kalevi olivat samassa tilaisuudessa. Jaana kiitteli, että onpa mukavat tuolit, niin hyvät istua. Kalevi katsoi kummissaan ja totesi, että hän on harvoin istunut näin tukalasti ja huonolla tuolilla.
Tutkivat syytä erilaiseen arvioon ja löysivät sen omista ja tuolien mittasuhteista.
Jaana oli 162 cm pitkä. Kun hän istui, reisillä oli täysi tuki ja sääret sai pitää suorina alaspäin. Kalevilla oli mittaa 182 cm, ja hän joutui istumaan aivan omituisessa linkussa polvet korkealla ja vain pieni osa pyllynkannikoista tuoliin koskettaen. Vaihtoehtoisesti hänen olisi pitänyt istua ns. kioski auki jalat aivan levällään tai suoristaa ne edellä olevan tuolin alle. Siitä asennosta on vaikea nousta ja loukkaantumisriski on, jos edessä istuva siirtää tuoliaan.
Olisiko mahdollista vihdoin myöntää, että me ihmiset emme kaikki ole samankokoisia?
Kotiinsa jokainen hankkinee itselleen ja perheenjäsenille sopivat kalusteet.
Julkisiin tiloihin olisi mukava saada edes muutama tuoli yli 165-senttisille.
Jotta asiasta ei tehtäisi liian vaikeaa, tarjoan käyttöön Tampereen Työväen teatterissa kokemani oivalluksen: – Voi antaa pitkille ihmisille tuollaisen 10 cm paksun napakan tyynyn tuolille pantavaksi. Voi että on sen päällä mukava istua, kun jalat ovat luonnollisessa asennossa ja saa tukea koko pakaran osalta ja reisiltäkin.
Me vähän keskimittaa pidemmät kiittäisimme tuosta palvelusta. Niin monen hyvän tilaisuuden anti on viimeistään puolen tunnin jälkeen mennyt pohdiskeluksi siitä, milloin tämä huonosti istumisen kidutus loppuu.
VL:nen suhtautuu ei uskovaan kohteena, siis mahdollisena lähetystyön kohteena ja silloin tietysti voi kokea heidän ystävyyttään erityisesti.
Mietin sitä mitä on oikeasti olla uskova, mikä on oikea mittari uskovan mitaamiseen. Vuokko Ilola kertoi omista tuntemuksistaan jotka ovat tuttuja monille muillekkin jotka kuuluvat joihinkin muihin liikeisiin tai on muuten vain kirkkouskova.
Mikä on siis uskon mitta. Oma näkemykseni on siinä että tarvitsee joka päivä Jeesusta kun ei muuten tunnu itse osaavan taivastiellä. On hyvä kun on suora yhteys ilman välikäsiä ja on turvallista kun Jeesus ei käy heikkoa mittailemaan, Hän vain sanoo tule tänne minun syliini. Ei Hän kysy mihin liikkeeseen sinä kuulut tai oletko sinä tehnyt taas sitä ja sitä. Kun joutuu kohtaamaan lähellä Jeesusta, juuri aivan pieneksi joutuneena ja kuitenkin hyväksyttynä, siitä syntyy kuin itsetään rakkaus Jeesukseen, ei tarvitse olla enempää kuin osaa ja pystyy ja kaiken saat Häneltä mitä sinulta puuttuu.
En ole lukenut mitä muut ovat kirjoittaneet, ehkä tässä on toisten jo aikaisemmin sanomaa
Eero, luulen monen vanhoillislestadiolaisen jakavan tuntemukseni, että ei oikein houkuta rinta rottingilla voimallisesti käännyttää ihmisiä. Siinä voi saada välillä näpeilleen hyvinkin tuikeasti. Arkuus lienee tyypillisempi tunne.
Ajattelen, että minulla on velvollisuus olla käytettävissä, jos kohtaan ihmisen, joka ahdistuneena etsii tunnolleen vapautta ja kokee vanhoillislestadiolaisen uskon kaikesta julkisesta kuormastaan huolimatta olevan sitä joukkoa, jonka keskuudessa Pyhä Henki vallitsee.
Jos Jumala ei ole antanut ihmiselle etsikkoaikaa, meidän on aivan turha painostaa tai taivutella ketään. Sillä voi olla merkitystä, että henkilö tulee tietoiseksi uskostamme, koska voihan hän tulevaisuudessa tuntea vetoa aiheeseen. Voihan joissakin tilanteissa tulla mieleen, olisiko tässä jokin erityinen Jumalan tarkoitus, mutta usein Jumalan ajatukset ovat salatut meille.
Sen moni varmaan ymmärtää, että jos itse kokee jonkin elämänsä kalleimmaksi aarteeksi, siitä toki soisi ystävien, sukulaisten ja muidenkin pääsevän osalliseksi.
Joskus voi tuntea velvollisuutta ottaa oma-alotteisesti asian esiin ja rohkaistuessaan voikin joutua kiusalliseen tilanteeseen. Toisinkin voi käydä. Kerran erään puhelun päätteeksi tulin kysyneeksi eräältä lauman jättäneeltä hänen sen hetkistä suhtautumistaan tms. ja hän murtui heti ja halusi siunauksen. Hän oli toivonut, että joku ottaa asian esiin.
Näistä ei mitään ansiota kerry ja kerron tämän tässä esimerkkinä siitä, että vastaanotto voi olla positiivinenkin. Joskus olen avannut suuni reaktiosta päätellen väärällä hetkellä väärälle henkilölle ja saanut kokea jotakin epämieluisaa. Luoja tietää tapahtuneen merkityksen.
Lähetyskäskyä toki haluamme kunnioittaa ja siksikin seuroja järjestetään.
Toivoisin meihin vanhoillislestadiolaisiin suhtauduttavan kuin muihinkin. Jos toimimme tyhmästi, saa sanoa. Jos sorrumme rikoksiin, meidät kuuluu ohjata esivallan eteen. Jos saa kokea meidän ystävyyttämme, kuten Eero ilmaisee asian, voi nauttia siitä vapaasti ilman parannuspakkoa. Jos ystävyys nojaa keskinäiseen kunnioitukseen ja on muutoinkin molemmin puolin miellyttävää, kyllä se voi jatkua, vaikkei kaikesta ollakaan samat käsitykset.
Ymmärrän, että olemme elämäntavallamme lähetysmiehiä missä kuljemmekin. Jos johonkin ystävyyssuhteeseen tms. tulee myös uskonside, se on täysin Jumalan työtä.
Kiitos Heikki kommentista
En osaa oikein sanoja sovittaa ja tarkoituksia. Hyvia sanoja ja oikeita sanot, niin se onkin. Eikö kohteeseen saa osoittaa hyvyyttä ja rakkautta. Rakastamalla uskoon, sitähän on tehty eri hengellisissä liikeissä kautta aikain, mutta se ei saa olla painostamista vaan melkein huomaamatonta. Hyvyys ja rakkaus murtaa sydämiä, kun tiedostaa ettei ole sitä kohdannut tai kokee ettei ole ansainnut niin paljon. Uhrautuminen toisen vuoksi on suurta, mutta kuka jaksaa niin tehdä, en minä ainakaan, eikä varsinkaa omin voimin, siinä juuri tarvitaan Jeesusta
Kiitos Eero vastauksestasi. Mukava kun kirjoitit. Jotenkin vanhoillislestadiolaisen ystävyys kuulosti sanomanasi välineelliseltä. Saatoin tulkita sanojasi väärin.
Leveysulottuvuus jäi blogissa kokonaan käsittelemättä!
Kiva että joku joskus kirjoittaa tästä aiheesta, ja kun kirjoittaa, niin pakko kommentoida.
En tiedä minkälaisiin standardimittoihin julkisten ja yleisten paikkojen istuinten mitat perustuvat, mutta ne ovat usein pielessä. Joskus tuntuu siltä, että ne perustuvat joihinkin vanhoihin mittoihin, joiden mukaan kaikki naiset ovat n. 160-senttisiä ja miehet n. 170-senttisiä – ja koko porukka hoikkia.
Ehkä nykyihmiset ovat kasvaneet ulos noista standardimitoista ja ne pitäisi päivittää. Tosiasiahan on esim. se, että ihmiset ovat keskimäärin pidempiä kuin vielä joitain vuosikymmeniä sitten. Ehkä ihmiset ovat keskimäärin myös muuten skrodempia ja isompia. Ylipainoisuuskin on kai lisääntynyt viime vuosina.
Kuljen aika usein julkisilla. Ottaa päähän se, että kahden istuttavaan penkkiin mahtuu käytännössä yleensä vain 1.5 ihmistä, jolloin myöhemmin istumaan tullut joutuu istumaan hankalasti vain puolikkaalla takapuolella. Ja jos kolmen istuttavaan penkkiin joskus ruuha-aikoina änkeytyy istumaan kolme ihmistä niin sitten ollaan niin läheisissä tekemisissä ettei ventovieraiden kanssa millään viitsisi.
Kyseeseen tulee ainakin 4 eri ratkaisuvaihtoehtoa:
1) Kukaan ei istu, vaan kaikki seisovat.
2) Kannat aina tilaisuuksiin mukaan oman baarijakkaran
3) otat istumapaikan aina aition eturivistä, jolloin voit roikottaa jalkoja kaiteen yli.
4) Menet vain tilaisuuksiin, joissa loikoillaan lattioilla
Vaihtoehto 1 on käytössä ortodoksisessa kirkossa. Eikö luterilainen kirkko voisi kokeilla vaihtoehtoa 4?
2 ei ole hyvä. Tuoli tappaa. Tuo 3 voisi toimia. Kirkossa voi jalkoja roikottaa lehterin kaiteen yli. Valitettavasti niitä paikkoja ei ole kaikille, jos kirkossa jostain syystä on paljon porukkaa.
Viihtyvyys alkaa aina pienistä asioista. Tällä kertaa se pysähtyy pieniin asioihin.
Teatterit ovat ehkä kaikkein kamalimpia kokemuksia, kun edessä istuvan selkänoja on polvissa kiinni. Jos vieressä on tyhjää, voi kääntyä viistoon, mutta se ilo loppuu, kun viereen tulee joku. Täysimittainen iltanäytös on loppupuolella pelkkää istumisen miettimistä. Pakarat tulessa lihasjännityksestä.
Lentomatkoille pitäisi aina muistaa varata ennakolta lisätilaa. Mutta kun ostaa lippunsa viime hetkellä ebookersilta, se jää saamatta.
Minä olen 186 cm, enkä edes ole perheeni pisin.
Kaukojunissa ja -busseissa penkkien selkänojien laskeminen pitäisi tehdä luvanvaraiseksi.. Olen paria senttiä vaille 190 ja kilometrit raiteilla taittuvat rattoisasti polvet mustelmilla, puutuneina ja solmussa, kun edessä istuva idiootti matkustaa mukavasti lepoasennossa.
Ota suosiolla ykksöluokka eli extra. Se ei matkaa kohti ole loppujen lopuksi kovin paljon kalliuimpi. Mutta tilaa on.
Tämä avasi itselleni aivan uuden horisontin kanssaihmisten kärsimyksille. Itse olen 164 cm ja kaikki tuolit ovat ystäviäni.
Ja anteeksi, Kari-Matti, se edessä mukavasti lekotteleva idiootti olen minä.
Joo Misku – tiesin. Se takana neuroottisesti polvia selkänojaan rummuttava pikkusielu taas olen minä:-)
Tärkeä aihe. Itse olen 165 cm ja yleensä tuolit ovat sopivan mittaisia, paitsi lentokoneessa edessä istuvan lepoasento aiheuttaa ahtautta myös minulle. Junissa en enää juurikaan matkusta, mutta muistan Kari-Matin mainitseman ongelman aiemmilta vuosilta.
Joten tuolien ja istuimien mittojen päivitys olisi tarpeen.
Koko maailman naisten keskipituus on 154 cm ja miesten 166 cm. Ajatelkaa nyt hyvät ihmiset, että kaikki tuolit suunniteltaisiin teille hujopeille, jotka olette saaneet hyvää ravitsevaa proteiinipitoista ruokaa kasvuvuosinanne.
Näyttäisi todella hassulta, jos Filippiineiltä, Japanista tai eteläisestä Euroopasta tulleille vieraille kannettaisiin tilaisuuksiin päiväkotilasten tuolit, jotta he saisivat kantapäänsä lattiaan.
Kyllä pientä epämukavuutta on terveellistä ja kasvattavaa kokea se aika minkä ooppera tai lento kestää. Ajatelkaa meitä pieniä 40-luvun mummoja, joiden on päivittäin ostettava tavaroita vain alahyllyiltä tai pyydettävä apua, että ylettyy painamaan vaaán nappulat 1-20. Puhumatta siitä miltä tuntuu, kun jalat roikkuvat ilmassa ja reisien verenkierto estyy. Me kärsimme lyhyydestämme joka paikassa. Eli on se taivaallista saada joskus istua Keuruun kirkossa.
Iloksenne me vähenemme kyllä koko ajan. Nimimerkki: vitosen tulppaaneilla mummo hoitaa lapset.