Helsingin hiippakunnan tuomiokapituli antoi 13.9.2017 päätöksen kanteluista, jotka koskivat samaa sukupuolta olevien parien kirkollista avioliittoon vihkimistä. Tuoreeltaan päätöstä arvostelivat siviilioikeuden professori Urpo Kangas ja tuomiokapitulin jäsenenä päätöstä tekemässä ollut lakimies Jaakko Weuro. Kankaan YLE:lle antama haastattelun mukaan päätös ei ole oikeudellisesti kestävä, siinä uskonasia on puettu oikeudelliseen kaapuun. Weuro on puolestaan Kirkko ja kaupunki -lehdelle antamassaan haastattelussa korostanut nykytilanteen oikeudellista epäselvyyttä: piispainkokouksen kannanotto ja yksittäisten piispojen antamat ohjeet ovat ristiriidassa kirkkojärjestyksen säännösten sekä perustuslain turvaaman yhdenvertaisen kohtelun kanssa.
Molemmat juristit ovat kritiikissään samalla linjalla, Weuro yksilöidymmin ja perusteellisemmin. Päätöksen perusteita lukiessa käy ilmi, että kritiikki on aiheellista. Kapitulin päätöksen ongelmat liittyvät erityisesti kirkkojärjestyksen tulkintaan, perusoikeuksiin, kirkon asemaan julkisoikeudellisena yhteisönä sekä näkemykseen avioliitosta opillisena kysymyksenä.
Tuomiokapitulin päätöksen perusteluiden hämmästyttävin piirre on, että siinä ei lainkaan viitata kirkkojärjestyksen 2 luvun 18 §:ään. Tässä pykälässä säädetään kirkollisen vihkimisen edellytyksistä ja se on kirkollislainsäädännön ainoa säännös, jolla määritellään, kenet voidaan vihkiä kirkollisesti. Sen 2 momentin mukaan ”Kirkollisesti vihittävien tulee olla rippikoulun käyneitä kirkon jäseniä. Jos toinen kihlakumppani ei ole kirkon jäsen, heidät voidaan vihkiä kirkollisesti, jos kirkkoon kuulumaton on muun kristillisen kirkon tai uskontokunnan jäsen.” Tämän säännöksen sivuuttaminen päätöksen perusteluissa osoittaa, että prof. Kangas on arviossaan oikeassa: kyse ei ole juridiikasta vaan oikeudelliseen kaapuun puetusta uskonasiasta.
Kirkollinen avioliittoon vihkiminen on viranomaistoimenpide, jota säätelee kirkkojärjestys ja avioliittolaki. Tältä osin oikeudellinen tilanne on selkeä: jos kyseessä on rippikoulun käynyt kihlapari, jonka avioliiton esteiden tutkinta on asianmukaisesti suoritettu, oikeudellista estettä kirkolliselle vihkimiselle ei ole. Jos viranomaistehtävää suorittamaan valtuutettu pappi kieltäytyy toimittamasta vihkimistä vain sillä perusteella, että kihlapari on samaa sukupuolta, asettaa pappi kihlaparin sukupuolen perusteella eriarvoiseen asemaan. Tämä on perustuslaissa kielletty ja rikoslaissa kriminalisoitu.
Tuomiokapituli yrittää ratkaista ongelman vetoamalla perustuslain takaamaan uskonnonvapauteen ja kirkon oikeuteen itse määrittää oppinsa sisältö. Kapitulin perusteluissa viitataan perustuslakivaliokunnan kantaan, jonka mukaan kirkollinen vihkiminen on osa uskonnon harjoittamisen oikeutta sekä eduskunnan lakivaliokunnan mietintöön, jonka mukaan uskonnollisilla yhdyskunnilla on oikeus itse päättää, vihkivätkö ne samaa sukupuolta olevia pareja. Tässä kapituli tietysti on oikeassa; onko edes kukaan kiistänyt kirkon oikeutta määritellä oppinsa ja kirkollisen vihkimisen edellytykset?
Yhtä lailla on totta, että perusoikeudet eivät ole absoluuttisia: ne voivat olla keskenään jännitteisessä suhteessa ja perusoikeuksia voidaan tietyin edellytyksin rajoittaa. Pääsääntöisesti tämä tehdään säätämällä rajoituksesta lailla. Tällöin laki muodostaa hyväksyttävän perusteen, jonka nojalla ihmiset voidaan asettaa eriarvoiseen asemaan.
Evankelis-luterilainen kirkko on julkisoikeudellinen yhteisö, jonka toimintaa säätelevät kirkkolaki ja kirkkojärjestys. Avioliittolaissa kirkon papille on annettu viranomaistehtävä. Mikäli kirkko opillisista syistä haluaa rajoittaa papistonsa vihkioikeutta ja katsoo, että sen on asetettava jäsenensä sukupuolen perusteella eriarvoiseen asemaan, rajoituksesta olisi säädettävä kirkkolaissa. Tähän kirkolla on uskonnonvapauden ja oman autonomiansa perustella täysi oikeus. Kirkkojärjestyksen ja kirkkolain perimmäinen tehtävä on määritellä, kuinka kirkon oppia sovelletaan käytännön tilanteissa. Kirkolliskokouksen hyväksymä Katekismus, valiokuntamietintö tai käsikirja eivät ole juridiselta kannalta normeja, joiden nojalla voidaan rajoittaa kirkon jäsenen perusoikeuksia varsinkaan silloin, kun pappi suorittaa hänelle annettua viranomaistehtävää.
Lakeja vahvistettaessa määrätään hyväksytylle laille voimaantulopäivä. Jos uusi laki vaikuttaa muihin lakeihin, voimaantulopäivää määrätessä pyritään ottamaan huomioon aika, joka tarvitaan vanhan lainsäädännön korjaamiseen uuden lain edellyttämään muotoon. Avioliittolain hyväksymisen ja voimaantulon välillä aika oli poikkeuksellisen pitkä.
Kirkolla olisi ollut riittävästi aikaa korjata oma lainsäädäntönsä, jos samaa sukupuolta olevien vihkiminen olisi aito tunnustuskysymys. Sekä piispainkokouksella että kirkkohallituksella on aloiteoikeus kirkollislainsäädännön muuttamiseksi, mutta kumpikaan taho ei ole ryhtynyt asiassa toimiin. Lainmuutoksen käynnistämisen sijasta kirkon keskushallinto ryhtyi torjuntataisteluun esittämällä, että kirkon nykysäännökset ja erityisesti kirkkokäsikirja estää samaa sukupuolta olevien parien vihkimisen. Niskuroivia on uhattu rangaistuksilla. Valittu strategia on juridisesti ongelmallinen eikä näytä parantavan kirkon julkisuuskuvaa.
Näkemys toimitusten kirjasta ehdottomana normina sopii huonosti kasuaalitoimitusten (=tilanteeseen sidottu) luonteeseen; aivan tavatonta ei ole, että pappi joutuu soveltamaan käsikirjaa ja myös käsikirja toisin kohdin opastaa omatoimisuuteen. Ohje on myös vastoin vakiintunutta käytäntöä, kuten tarkkaavainen katsoja saattoi havaita seuratessaan piispa Eero Huovisen toimittamaa presidentti Mauno Koiviston siunaustilaisuutta.
Rangaistuksella uhkaaminen puolestaan on ongelmallinen ainakin kahdesta syystä. Ensinnäkin juridista perusteta rangaista vihkijää ei ole, jos kirkkojärjestyksen ja avioliittolain edellytykset täyttyvät. Toiseksi on vähintään epäselvää, onko piispalla edes oikeutusta puuttua papin virkatoimeen, kun tämä avioliittolain nojalla suorittaa viranomaistehtävää. Täysin selvää on, ettei piispalla eikä liioin piispainkokouksella ole oikeutta päättää sitä, kenet voidaan vihkiä kirkollisesti. Kirkon järjestyksen mukaan kirkollisen vihkimisen edellytyksistä päättää yksin kirkolliskokous säätämällä kirkkojärjestystä ja kirkkolakia.
Tuomiokapitulin päätösten perusteluissa käytetään useaan kertaan termiä kirkon avioliittokäsitys. Avioliittokäsitystä luonnehditaan viralliseksi, oppiin kuuluvaksi ja miehen ja naisen väliseksi. Viimeisellä on tarkoitus sanoa, että avioliiton voivat solmia keskenään vain mies ja nainen. Luonnehdinnat herättävät monia kysymyksiä. Millä perusteella voidaan ylipäätänsä puhua kirkon avioliittokäsityksestä? Eikö pikemminkin ole todennäköisempää, että kirkko on vain omaksunut agraariyhteiskunnan heteronormatiiviset arvot, joita se arvokonservatiivisena yhteisönä säilyttää, vaikka yhteiskunnan arvopohja on muuttumassa? Tätä kannattaisi selvittää. Heteroseksuaalisen avioliiton pitäminen opillisena kysymyksenä johtaa myös hankaliin kysymyksiin, erityisesti jos lisääntymisbiologiaa ryhdytään pitämään opin kannalta keskeisenä tekijänä. Heteroseksuaaliseen yhdyntään keskittyvä avioliittokäsitys häivyttää avioliitosta olennaisen: se on kahden aikuisen keskinäinen sopimus, jota yhteiskunta lainsäädännöllä tunnustaa. Missä mielessä tämä olisi tunnustuskysymys? Tämä on epäselvää, mutta selvää on, että sen minkä kirkko heteronormatiivista virallista avioliittokäsitystään kirkastaessaan voittaa, sen se ihmiskäsityksessä häviää.
Helsingin tuomiokapitulin päätös osoittaa, kuinka vaikea kirkon on toimia julkisoikeudellisena yhteisönä moniarvoisessa yhteiskunnassa. Tässä tilanteessa selvitäkseen kirkon johto näyttää valinneen strategian, jossa muodikkaasti ”vaihtoehtoisilla faktoilla” pyritään muokkaamaan todellisuutta. Tämä näkyy esimerkiksi usein toistetussa väitteessä, ettei kirkon nykyinen lainsäädäntö taivu samaa sukupuolta olevien vihkimiseen. Mitkä pykälät kirkon lainsäädännössä estävät vihkimisen, siitä vaietaan visusti. Strategian onnistumista osoittaa se, että tiedotusvälineet kritiikittömästi toistavat kirkon johdon näkemystä. ”Vaihtoehtoisilla tosiasioilla” kirkkojärjestystä, avioliittolakia ja perustuslakia noudattavasta papista saadaan aikaiseksi niskuroiva yksityisajattelija. Aiheesta voi kysyä, miten menettely sopii kirkolle, joka on tavannut pitää itseään totuusyhteisönä.
Olli Hallamaa
TT, pastori
Avioliittoa ei käsittäkseni ole missään yhteiskunnassa säädetty polkemaan kenenkään oikeuksia. NIin ei varmaan Jeesuskaan, tosi Jumala tosi Jumalasta tehnyt puhuessaan aiheesta Matt 19: 4 – 6 ”Ettekö ole lukeneet, että Luoja alun perin teki ihmisen mieheksi ja naiseksi?” Ja hän jatkoi: ”Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi. Ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.”
Kyse ei ole heteronormatiivisuudesta.
Pappislupauksessa vihittävä pappi sanoo:”Minä N. N. lupaan kaikkitietävän Jumalan edessä, että toimittaessani pappisvirkaa, jonka olen valmis ottamaan vastaan, tahdon pysyä Jumalan pyhässä sanassa ja siihen perustuvassa evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksessa. En julkisesti julista tai levitä enkä salaisesti edistä tai suosi sitä vastaan sotivia oppeja…”
Tulisiko sanamuotoa muuttaa muotoon ”En julkisesti julista tai levitä enkä salaisesti edistä tai suosi sitä vastaan sotivia oppeja, elleivät nämä opit ole jotenkin ristiriidassa lainsäädännön kanssa.”
Mikäli olen oikein ymmärtänyt, niin kirkossamme on voimistumassa ääni joka painottaa, että samaa sukupuolta olevia pareja vihkiviä pappeja ei saa, eikä itse asiassa voi rangaista. Tarkemmin: opetusta ei muuteta, mutta samaa sukupuolta olevia vihkiviä pappeja ei rangaista.
Laki voittaa siis opin. Mietin miten käy muiden oppien. Kirkkolaki ja -järjestys eksplikoivat kovin niukasti oppejamme. Ne eivät ole opin lähteemme.
Onko kirkon tehtävä mukautua kaikessa yhteiskunnan säädösten mukaan. Yhteiskunnan säädösten ja lakien taustalla on aina jokin ideologia ja voisipa jopa sanoa että jokin teologia. Joskus se teologia voi ollak ristillistä, mutta ei aina. Tässä tapauksessa voi sanoa että jokin kohta lainsäädännöstä on hieman eri asialla kuin vaikkapa se, mitä Raamatussa sanotaan.
Olli Hallamaan blogista nousee esiin merkittävä kirkollinen kysymys, paljon merkittävämpi kuin kysymys siitä vihitäänkö kirkossa pariskuntia avioliittoon ja jos vihitään, niin minkälaisia pariskuntia.
Kysymys on kirkon identiteetistä. Saako kirkko olla kirkko.
Lähtökohtaisesti kaikki kirkolliset toimitukset ovat jumalanpalveluksia, mukaan luettuna avioliitoon vihkiminen ja avioliiton siunaus. Voiko siis olla niin että valtion muutos lainsäädännössä muuttaa kirkon jumalanpalveluselämää. Kun kirkko pitää kiinni identiteetistään, pidetään kirkossa kiinni siitä, että jumalanpalveluselämää arvioidaan nimenomaan opillisesti.
Ajatus että kirkollisessa toimituksessa olisikin kyse ensisijassa yhteiskunnallisesta viranomaistoimesta iskee rajusti kirkon identiteettiin. Vetoaminen muuhun kuin uskonnonharjoittamiseen tarkoitettuun yhdenvertaisuuslakiin tekee juuri näin.
Asian tarkastelu muistuttaa siitä keskustelusta, jota käytiin seurakuntavaalien alla koskien vaalikelpoisuutta. Vaalikelpoisia ovat vain kristillisestä vakaumuksestaan tunnetut henkilöt. Tuolloin kysyttiin voiko julki ateisti asettua ehdolle, jos on edelleen kirkon jäsen. Oma kantani keskustelussa oli, että jo asettautuminen ehdolle riittää julistautumiseen julki kristityksi, mutta julkituotu vastakkainen kanta kumoaa tämän olettaman. Oppi ei suinkaan ole kirkossa kuollut kirjain, vaan siihen odotetaan sitouduttava. Kirkko on siis identiteetiltään uskovaisten kirkko.
Sama oletus pätee myös rippikoulun jälkeen uskonsa tunnustaviin ja konfirmoitaviin jäseniin, sekä niitä jotka tahtovat saattaa avioliittonsa kirkollisesti vihittäväksi. Heidän voidaan olettaa sitoutuvan henkilökohtaisesti kirkon oppiin ja tahtovan kirkollisten toimitusten toimittamista opillisesti oikein. Tällöin ei viimekädessä ole lainkaan kysymys, jonkin kaavan muotoseikoista, vaan siitä minkälaista toimitusta on alun alkaen ollut kyseisen seremonian muodossa viettää. Tällöin uskontunnustuksen mukainen oppi nousee määrääväksi asiaksi ja kirkollisen toimituksen kaavat ovat opille alisteiset.
Kommenttiasi lukiessani, antoi seuraava lause ajattelemisen aihetta; ”Oppi ei suinkaan ole kirkossa kuollut kirjain, vaan siihen odotetaan sitouduttava. Kirkko on siis identiteetiltään uskovaisten kirkko.”
Oppi on minun mielestä kuollut kirjain. Voidaan kyllä odottaa, että oppiin sidoudutaan, mutta kun siitä huolimatta kaikki kirkon jäsenet ja viranhaltijatkaan eivät siihen sitoudu, niin mitä sitten?
Minun vastaukseni kysymykseeni on, että jokainen jäsen muodostaa sisimmässään ”oikean oppinsa”, johon sitoutuu. Se voi poiketa kirkon nykyisestä virallisista opetuksesta. Em. seuraa, että jokainen jäsen voi toiminnallaan olla myös vaikuttamassa ”kirkon oppiin”, joka vuosien saatossa on muuttunut ja tulee muuttumaan. Sen vuoksi osa meistä kirkon jäsenistä on seurannut ”ajan merkkejä” ja ymmästänyt kirkkaasti, että kirkossa pitäsi kunnioittaa valtiomme avioliittolakia ja ihmisten tasa-arvoa lain edessä. Suomen ev.lut kirkon avioliitto-opetus ei saisi olla ristiriidassa avioliittolain kanssa.
Raamattu ei muutu, mutta sen arvovalta ja sen tulkinnat tulevat edelleen muuttumaan, mikä on hyvä asia.
Leo Tihinen: ”Minun vastaukseni kysymykseeni on, että jokainen jäsen muodostaa sisimmässään “oikean oppinsa”, johon sitoutuu. ”
Kiitos rehellisestä ilmauksesta. Lause kuvastaa aikamme postmodernia hengellisyyttä. Jokainen ihminen luo itse itselleen oman jumalansa.
”Suomen ev.lut kirkon avioliitto-opetus ei saisi olla ristiriidassa avioliittolain kanssa. ”
Miksi ihmessä ei saisi. Elätkö vielä aikakautta jolloin ajateltiin ettei valtiovalta voi säätää lakeja, jotka ovat ilmaisessä ristiriidassa jonkin uskontokunnan oppien kanssa?
Miten tämä on yhteensovitettavissa aiemman lauseesi kanssa. Jos jokainen muodosta sisimmäsään oikean oppinsa, niin eivätkö nämä kunkin ihmisen sisimmässä muodostetut ”opit” sitten voisi olla ristiriidassa valtion uskonnottomaksi tarkoitetun lainsäädännön kanssa. Valtion avioliittolakihan on luonteeltaan täysin uskonnoton.
Hieno kirjoitus ja analyysi. Kiitos siitä, Olli Hallamaa!
Papit kyllä ovat oppinsa lukeneet. Se on selvä, mutta entä miten on meidän kanssa? Konfirmaatiossa lupaamme sitoutua johonkin. Emme kuitenkaan käsitä mitä se käytännössä tarkoittaa, eikä meiltä edes sitä edellytetä. Riittää kun lausumme jotain, jonka olemme ulkoa opetelleet. Samalla olemme oppineet sen tärkeän läksyn, että pelkkä lausuminen on riittää. Meidän ei tarvitse käsittää siitä mitään.
Tuossa kirkko on sada vuodet jo laiminlyönyt työnsä hyvän suorittamisen. Nyt kun kansa on tietämätön opin merkityksestä, suhteessa sakramentteihin ja kirkollisiin toimituksiin ja kirkko on pulassa. Koska kansalle oppi on merkityksetön. Sillä ei ole mitään liittymäkohtaa heidän elämäänsä.
Papit eivät enää kykene vastustamaan yleisön painetta. Miten voisivatkaan, kun hei eivät kykene asioita opillisesti perustelemaan, koska opille ei anneta mitään arvoa. Sen kirkko on kansalle opettanut ja nyt kirkko joutuu oman opetuksensa hedelmiä syömään.
Minusta kommenttisi oli perusteettoman pessimistinen. Parjaat kovasti kirkon työtä. Mikä se kirkko sinun mielestäsi on? Emmekö me kirkon jäsenet muodosta kirkon, jota sinä parjaat? Kun sinä parjaat kirkkoa, niin sinä parjaat esivanhempiamme ja nykyisiä kirkon jäseniä. Onko sinulla niin paljon parempi ymmärrys asioista kuin meillä muilla, jotta sinulla on vara näin tehdä? Toivoisin sinulta vähä armollisuutta ja ymmärrystä. Me ihmiset emme pysty parempaan. Monet asiat olemme kirkkonakin hoitaneet ja hoidamme hyvin. Jumala meitä siinä jatkossakin auttakoon.
Hallamaa: ”Millä perusteella voidaan ylipäätänsä puhua kirkon avioliittokäsityksestä? Eikö pikemminkin ole todennäköisempää, että kirkko on vain omaksunut agraariyhteiskunnan heteronormatiiviset arvot, joita se arvokonservatiivisena yhteisönä säilyttää, vaikka yhteiskunnan arvopohja on muuttumassa? Tätä kannattaisi selvittää. Heteroseksuaalisen avioliiton pitäminen opillisena kysymyksenä johtaa myös hankaliin kysymyksiin, erityisesti jos lisääntymisbiologiaa ryhdytään pitämään opin kannalta keskeisenä tekijänä. Heteroseksuaaliseen yhdyntään keskittyvä avioliittokäsitys häivyttää avioliitosta olennaisen: se on kahden aikuisen keskinäinen sopimus, jota yhteiskunta lainsäädännöllä tunnustaa. Missä mielessä tämä olisi tunnustuskysymys? Tämä on epäselvää, mutta selvää on, että sen minkä kirkko heteronormatiivista virallista avioliittokäsitystään kirkastaessaan voittaa, sen se ihmiskäsityksessä häviää.
Justiisa, nuin ikkään onpi asijat.
Kiitos Leo kommentistasi. Olen kyllä melkoisessa kriisissä. Joten kaipa se näkyy tekstissä. Kirkolla on oma ja minulla omani. Nyt vain pitäisi osata suuntautua oikein ja jättää kirkon parjaaminen taakse.
Täysin hyödytöntähän se on. Osallistumiseni merkitsee vain nykyisten järjestelmien ja kehityksen tukemista. Osallistumalla kirkon toimintaan, tuen vain niitä toimintoja, joita haluaisin muuttaa. Jopa kirjoittamisellani voin tukea aivan päinvastaisia asioita, kuin mihin itse pyrin.
Pekka. Kyllä kriisisi jotenkin ilmenee teksteistäsi. En halua sinua moittia. Kriisi on aina uusi mahdollisuus ja kuuluu ihmisen elämään.
Kriisit ovat tuttuja allekirjoittaneellekin. Kun niistä on selviytynyt on myös oppinut jotakin ja tullut vahvemmaksi. Sinä selviät kyllä hyvin, sillä et ole menettänyt rehellisyyttäsi.
Jukka Kivimäki
Kirjoitin ; “Suomen ev.lut kirkon avioliitto-opetus ei saisi olla ristiriidassa avioliittolain kanssa.
Kysyt ”Miksi ihmessä ei saisi. Elätkö vielä aikakautta jolloin ajateltiin ettei valtiovalta voi säätää lakeja, jotka ovat ilmaisessä ristiriidassa jonkin uskontokunnan oppien kanssa?
Vastaan,; että siksi kun valtio säätää Suomen lait. Avioliitto on laillinen sopimus, ja valtio on antanut kirkolle vihkioikeuden. Kai sinä ymmärät, että nykyinen kirkon kriisi johtuu tästä. Kyllähän monet ovat tajunneet tämän ristiriidan ja siksi erääksi kriisin ratkaisuksi on esitetty kirkon luopumista vihkioikeudestaan. Minunkin mielestä se olisi suorselkäinen ratkaisu, mikäli kirkossa ei kyetä synkroimaan vihkimiskäytäntöä yhteen maamme lakien kanssa.
Toinen kysymyksesi. Miten tämä on yhteensovitettavissa aiemman lauseesi kanssa. Jos jokainen muodosta sisimmäsään oikean oppinsa, niin eivätkö nämä kunkin ihmisen sisimmässä muodostetut “opit” sitten voisi olla ristiriidassa valtion uskonnottomaksi tarkoitetun lainsäädännön kanssa.
Vastaan; että voivat olla ja monesti ovatkin. Yksityisen ihmisen ja valtion suhde on kokonaan toisenlainen suhde kuin julkisyhteisön – kirkon ja valtion suhde. Vaikka minulla olisi oman uskonoppini kanssa kuinka ristiriitainen suhde valtioon, niin minun on siitä huolimatta noudatettava lakeja.
Vielä Raamattua perusteeksi; ”jokaisen on suostuttava esivaltansa alaisuuteen. Eihän ole esivaltaa, joka ei olisi Jumalalta peräisin, häneltä ovat vallankäyttäjät saaneet valtuutensa.” (Room. 13:1.) . Eikö edellinen kelpaa ohjenuoraksi kirkkoon?
Suomen evankelisluterilainen kirkko on uskonnollinen yhdyskunta ja kirkollinen avioliittoon vihkiminen on uskonnollinen riitti.
Koska uskonnollinen riitti samalla korvaa siviilivihkimisen, tulee myös avioliittolain edellytykset täyttyä. Vastaavalla tavalla esimerkiksi maahan kätkemisen uskonnollisessa toimituksessa tulee noudattaa hautaustoimilain säädöksiä.
Olli Hallamaa,
kiitos tästä hyvästä kirjoituksesta!
Jukka Kivimäki. ”Koska uskonnollinen riitti samalla korvaa siviilivihkimisen, tulee myös avioliittolain edellytykset täyttyä.”
Nyt kirjoittaa Kivimäki asiaa. Eiköhän Sadinmaan samaa sukupuolta olevan parin vihkimisessäkin avioliittolain edellytykset täyttyneet ja avioliitto sai lain voiman, sekä tuli siunatuksi Jumalan ja ihmisten edessä. Miksi joidenkin on niin vaikea hyväksyä tätä?
Tuli mieleen tilanne Raamatusta, jossa kirjanoppineet ja fariseukset olivat ”tohkeissaan” kun Jeesuksen opetuslapset söivät nälissään viljantähkiä ja rikkoivat teollaan juutalaisten sapattisäännöksiä. Jeesuksen piti opettaa heille, että sapatti on ihmistä varten, eikä ihminen sapattia varten.
Jos sapatti on ihmistä varten, eikä ihminen sapattia varten niin ketä tai mitä varten on avioliitto; ihmistä, yhteiskuntaa vai Jumalaa varten?
Te saivartelevat papit vastatkaa:
– Jos avioliitto on ihmistä varten, se on kahden ihmisen välinen sopimus?
– Jos aviolitto on yhteiskuntaa varten se on lakiin perustuva sopimus?
– Jos se on Jumalaa varten, se on sakramentti jota ihminen ei voi solimia tai purkaa+