Se alkoi ihan viattomasta heitosta. Veli Stiven piipahti tammikuun pakkasilla hakemaan unohtuneen saunakassin ja sanoi:” Pitäiskös kirkossa joskus tehdä jotain repäisevää?” Innostuin saman tien ja kyselin, mitä miehellä oli mielessä. ”Niin siis, pitäiskös seurakuntalaisia oikeasti haastaa ajattelemaan? Otetaan vielä Päivi ja Arpad mukaan, niin saadaan hommaan syvyyttä.” Paiskattiin kättä päälle ja lyötiin agnostikkoiltojen teemat kalenteriin.
Puoli vuotta myöhemmin kirkon opinkappaleet saivat kunnon tuuletusta. Agnostikkoilloissa uskallettiin kysellä ja kyseenalaistaa kirkon keskeisimmät opinkappaleet. Ajateltiin ääneen, laulettiin virsiä ja varottiin opettamasta ketään. Puhuttiin uskosta ja vihattiin uskottelun syntiä. Tuloksena oli keitos, josta vielä tänäkin kesänä olen saanut puhua ventovieraiden kanssa kassajonossa ja terasseilla.
Kuka vielä väittää, etteivät perimmäiset kysymykset kiinnosta ihmisiä? Tietenkin kiinnostavat, koska ihmisrotuumme kuuluu luontainen kaipuu kohti näkymätöntä todellisuutta, selittämätöntä pyhää. Ihmiset ovat vain kyllästyneet kirkon tapaan julistaa ja esittää yksisilmäisiä totuuksia. Kirkko väittää olevansa vuoropuhelun kirkko, vaikka saarnaan jälkeen ei kommenteille ole koskaan varattu aikaa.
Tällä hetkellä odotan tuomiota. Tuomiokapituli antaa päätöksensä 14.8., jolloin ratkeaa olenko syyllistynyt pappisystävieni kanssa kirkon vastaiseen opetukseen. Jotenkin absurdia. Kirkossa ei näytä olevan ongelmaa siinä, ettei tee mitään. Ukkospilvet leijuvat vain niiden yllä, jotka haluavat tuoda kirkon vuorovaikutukseen jotain uutta.
Kirkko elää tällä hetkellä etsikkoaikaansa. Jos se ei ota vakavasti jäsentensä kysymyksiä ja palvelee vain pieneksi kutistunutta uskovaisten joukkoa, sen loppu on käsillä. Kuten viime sunnuntain evankeliumiteksti sanoo:” Sinuun ei jätetä kiveä kiven päälle, koska et tajunnut etsikkoaikaasi.”
Kirkkoa ei tänä päivänä turmele kristinopin uudet tulkinnat tai homoavioliitot vaan sinnikäs takertuminen valtaan ja rahaan. Haluaisinkin tulevaisuudessa nähdä armollisen kirkon, joka ei jakelisi enää oppituomioita, vaan puuttuisi yhteiskunnan ja kirkon piirissä tapahtuvaan vallan väärinkäyttöön, välinpitämättömyyteen ja julmuuteen.
Ole hyvä, Sonja!
Nuo neljä agnostikkoiltaa katsoneena totean, että kantelut tehtiin aiheesta.
Martti Pentti kirjoitti:”Mitäs me Paavalista…” Emme yhtään mitään. Paavalin persoonalle ei olemitään tekemistä tämän asian kanssa. Kun kirkko Pyhän Hengen johdattama päätti mitkä kirjoitukset ovat kanonisia, se samalla lausui julki sen, että Paavalin nimiin laitetut tekstit eivät voi olla ristiriidassa sisällöllisesti esimerkiksi sn kanssa mitä Jeesus evankeliumeissa sanoo. Tätä on minun mielestäni Raamatun inspiroituneisuus. Eri kirjoittsjien henkilöllisyyden, persoonan ja motiivien penkominen ei ollut Kirkon pointti. Se, että näin on korostetusti tänä päivänä, kertoo siitä, että olemme unohtaneet tämän. Pyhä Henki avaa Raamattua, ei Raamatun eri kirjojen kirjoittajien henkilökohtaisia motiiveja, koska ne eivät ole syvimmiltään henkilökohtaisia, vaan kirkon yhteistä uskoa.
Sellainen tuli mieleen, että onko tarkoituksenmukaista kirkossa
tai kirkon tilaisuudessa puhua samalla tavoin kuin muualla. Voisiko
”kirkollisella” keskustelulla olla jokin oma identiteetti.
Onko kirkossa mielekästä puhua erilaisista lukuisista raamatuntulkinnoista
ja pitää niistä esitelmiä? Onko syytä korostaa uskonasioiden
epävarmuutta ja sitä, että emme voi oikeastaan sanoa mistään
paljon mitään? Voiko toivo olla yhteistä, jos ei ole tiedetä, onko toivon kohde yhteinen? On totta, että mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma, mutta mitä hedelmällistä sen toteamisella aikaansaadaan.
Näihin olisi hyvä mukava saada vastaus joltakin viisalta.
MUTTA hyvä, että asioista puhutaan aidosti ja rehdistä!
Varmaankin kaikki menee hyvin eli ei tällaiseen kirkossa
virallisesti mitenkään negatiivisesti reagoida. Katto on
korkealla ja seinät leveällä.
”Pyhä Henki avaa Raamattua”
Tästä, tällä kertaa Markku Virran lausumasta sinänsä varmasti todesta asiasta tuli mieleen, että voisikohan joku avata tätä paljon puhuttua Pyhän Hengen johdatusta tarkemmin? Olen aina ihmetellyt sitä, että mistä ihmeestä voi tietää olevansa Pyhän Hengen johdattama? Jotkut tuntuvat vetävän niin suoran viivan, että jos rukoillen luen Raamattua ja pyydän Pyhän Hengen johdatusta, niin sen jälkeen sitten olen Hänen johdatuksessaan ja voin kertoa eteenpäin Raamatusta ymmärtämäni asian Jumalan valtuuttamana ja ”varmana totuutena”. Näinkö se menee?
Ei Paavalin merkityksen katsominen voi väärin olla. Hän on tuntemamme kasteen ja ehtoollisen Isä.
Matti Taneli kirjoitti:
”MUTTA hyvä, että asioista puhutaan aidosti ja rehdistä! Varmaankin kaikki menee hyvin eli ei tällaiseen kirkossa virallisesti mitenkään negatiivisesti reagoida. Katto on korkealla ja seinät leveällä.”
Kirkkolaissa ja kirkkojärjestyksessä asetetaan rajat sille, miten korkealla katon ja leveällä seinien sopii olla.
http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1993/19931054
”Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa. Kirkon tunnustus ilmaistaan lähemmin kirkkojärjestyksessä.”
http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1993/19931055
”Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä kristillistä uskoa, joka perustuu Jumalan pyhään sanaan, Vanhan ja Uuden testamentin profeetallisiin ja apostolisiin kirjoihin, ja joka on ilmaistu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä muuttamattomassa Augsburgin tunnustuksessa ja muissa luterilaisen kirkon Yksimielisyyden kirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa. Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.”
Mielenkiintoista nähdä, noudatetaanko tässä asiassa lakia.
MIkko Salmen puheet tämän päivän Savon Sanomissa ja esimerkiksi MTV3:n uutissivuilla ovat harmillista luettavaa. Ihmettelen suuresti minkä takia Päivi Räsänen on pitänyt ottaa mukaan tähän keskusteluun ja vielä pejoratiivisessa hengessä. Käsittääkseni Päivi Räsänen puheissa ollaan pitkälti kirkon linjoilla ja opetuksessa.
Kapitulille juttu lienee juridis-tekninen ja rajoittuu ainoastaan asioihin, joista on kanneltu. En toivo rangaistuksia, mutta tympeältä tuntuu sekin todennäköinen päätös, joka kasvottoman byrokratian äänellä antaa vapauttavan tuomion löydettyään hyvällä mielikuvituksella sellaisen tulokulman, jonka mukaan juuri kanteluiden väittämää rikkomusta kirkon tunnustusta / järjestystä vastaan ei ole tapahtunut… …ja pyrkii siivoamaan keissin nopeasti unohduksen maton alle.
Nyt, jos koskaan, tarvittaisiin kasvot julkisuuteen kertomaan, että ei lopeteta keskustelua, vaan jatketaan, vakuuttamaan, että asioista saa ajatella miten tahansa, ilman pelkoa, että kirkon ovet sulkeutuvat, ja ilman häpeilevää kiemurointia tunnustamaan, että kirkon opetuksen mukaan Jumala on, kaste pelastaa, ristinkuolema ei ollut turha ja taivaassa on vielä runsaasti paikkoja. Näissäkin asioissa voisi piispallisesti rohkaista haastamaan kirkkoa. Tässähän voisi olla siemen saarnan renessanssille ja kirkkokahvikeskusteluille, joista papilla ei ole kiire pois.