Se alkoi ihan viattomasta heitosta. Veli Stiven piipahti tammikuun pakkasilla hakemaan unohtuneen saunakassin ja sanoi:” Pitäiskös kirkossa joskus tehdä jotain repäisevää?” Innostuin saman tien ja kyselin, mitä miehellä oli mielessä. ”Niin siis, pitäiskös seurakuntalaisia oikeasti haastaa ajattelemaan? Otetaan vielä Päivi ja Arpad mukaan, niin saadaan hommaan syvyyttä.” Paiskattiin kättä päälle ja lyötiin agnostikkoiltojen teemat kalenteriin.
Puoli vuotta myöhemmin kirkon opinkappaleet saivat kunnon tuuletusta. Agnostikkoilloissa uskallettiin kysellä ja kyseenalaistaa kirkon keskeisimmät opinkappaleet. Ajateltiin ääneen, laulettiin virsiä ja varottiin opettamasta ketään. Puhuttiin uskosta ja vihattiin uskottelun syntiä. Tuloksena oli keitos, josta vielä tänäkin kesänä olen saanut puhua ventovieraiden kanssa kassajonossa ja terasseilla.
Kuka vielä väittää, etteivät perimmäiset kysymykset kiinnosta ihmisiä? Tietenkin kiinnostavat, koska ihmisrotuumme kuuluu luontainen kaipuu kohti näkymätöntä todellisuutta, selittämätöntä pyhää. Ihmiset ovat vain kyllästyneet kirkon tapaan julistaa ja esittää yksisilmäisiä totuuksia. Kirkko väittää olevansa vuoropuhelun kirkko, vaikka saarnaan jälkeen ei kommenteille ole koskaan varattu aikaa.
Tällä hetkellä odotan tuomiota. Tuomiokapituli antaa päätöksensä 14.8., jolloin ratkeaa olenko syyllistynyt pappisystävieni kanssa kirkon vastaiseen opetukseen. Jotenkin absurdia. Kirkossa ei näytä olevan ongelmaa siinä, ettei tee mitään. Ukkospilvet leijuvat vain niiden yllä, jotka haluavat tuoda kirkon vuorovaikutukseen jotain uutta.
Kirkko elää tällä hetkellä etsikkoaikaansa. Jos se ei ota vakavasti jäsentensä kysymyksiä ja palvelee vain pieneksi kutistunutta uskovaisten joukkoa, sen loppu on käsillä. Kuten viime sunnuntain evankeliumiteksti sanoo:” Sinuun ei jätetä kiveä kiven päälle, koska et tajunnut etsikkoaikaasi.”
Kirkkoa ei tänä päivänä turmele kristinopin uudet tulkinnat tai homoavioliitot vaan sinnikäs takertuminen valtaan ja rahaan. Haluaisinkin tulevaisuudessa nähdä armollisen kirkon, joka ei jakelisi enää oppituomioita, vaan puuttuisi yhteiskunnan ja kirkon piirissä tapahtuvaan vallan väärinkäyttöön, välinpitämättömyyteen ja julmuuteen.
Kimmo. Tiettyjen luterilaisten teologien kirjoitusten näkövinkkelistä asia lienee sinnepäin, kuten kuvaat. Mielenkiintoinen on viittaamasi ilmiö, kuinka joistakin (entisistä) viidesläisistä on tullut viime vousien aikana innokkaita luterilaisen ortodoksian vaalijoita. Yksi syy ilmiöön lienee se, että näin koetetaan saada turvaa kirkon ulkoa- ja sisältäpäin tulevia liberalisoitumispyrkimyksiä vastaan.
Luterilaisten rivikristittyjen osalta tilanne on hyvin toisenlainen. Heistä huomattavan suuri osa on joko enemmän tai vähemmän, kauniisti sanottuna, ulkona luterilaisesta kastekäsityksestä, tai sitten he ovat suoranaisesti eri mieltä siitä.
Kasteen ”itsevaikuttavuus” on se hienolta kuulostava, mutta sisäisesti täysin tyhjä, perustelu sille ihmisten suorittamalle toimenpiteelle, jolla kääntymättömistä ihmismassoista on yritetty tehdä uskovia, siinä koskaan, tietenkään, onnistumatta.
Risto,
Tarkoitan kasteen tai yleisemmin evankeliumin itsevaikuttavuudella sitä, että kasteen oikeellisuus, pätevyys ja voima eivät riipu kasteen suorittajasta tai sen vastaanottajasta. Kaste vaikuttaa pelastavaa kristillistä uskoa.
Jari,
Luterilaisen kirkon kastekäsityksen voi toki hylätä.
Kirkon uskon sisältöä ei määritellä demokraattisilla enemmistöpäätöksillä. Vaikka kansan enemmistö etääntyy kirkon uskon sisällöstä, se ei ole peruste kirkon uskon sisällön muuttamiselle.
Martti,
Uusilla aluilla on aina jokin sisältö. Niitä tulee arvioida kirkon historiassa kasautuneen kokemuksen ja uskon ydinsisällön valossa. Uutuudet ovat varsin harvoin todellisia uutuuksia. Yleensä ne ovat muutamien samojen juttujen muunnelmia.
Työmenetelmiä koskevat uutuudet ja uskon sisältöä koskevat uutuudet pitää ja voidaan erottaa.
Luterilaisen uskon mukaan Pyhän Hengen tehtävänä on synnyttää pelastavaa Kristus-uskoa. Pyhä Henki toimii julkisen evankeliumin, siis julistetun sanan, kasteen ja ehtoollisen kautta. Oleellista on siis se, mikä on uskon sisältö.
Viimeksi tuota Pyhän Hengen työn estämiseen vetoamista toistettiin voimakkaasti, kun ns. Nokian herätys oli kuumimmillaan ja sitä arvioitiin luterilaisesta uskosta käsin kriittisesti. Ei kuulemma saanut mennä elävää herätystä vastaan oppikirjat kainalossa. Nyt näemme, että piti ja olisi pitänyt mennä vielä nopeammin ja voimakkaammin.
Kimmo. Kirkon uskon sisältö ei ole aivan yksiselitteinen asia. Esimerkiksi luterilaisesta kastekäsityksestä olen vuosien aikana kuullut niin monta eri versiota, että välillä aivan huimaa.
Ongelmallinen ja haitallinen, jopa tuhoisa, luterilainen kastekäsitys on siten esitettynä, että siitä muodostuu todellisen kristillisen uskon este. Sellaiseen suuntaan se usein, ikävä kyllä, menee, kun korostetaan voimakkaasti kasteen ”itsevaikuttavuutta”, joka on irralllaan uskosta. Silloin se vain erkaannuttaa, jopa paaduttaa, ihmiset uskosta.
”Ei kuulemma saanut mennä elävää herätystä vastaan oppikirjat kainalossa. Nyt näemme, että piti ja olisi pitänyt mennä vielä nopeammin ja voimakkaammin.” Miksi olisi pitänyt mennä herätystä vastaan? Oppikirjat kainalossa olisi kenties pitänyt mennä herätykseen mukaan. Oliko Nokian herätyksen lankeemuksen itu jo sen olemuksessa vai syntyikö lankeemus onnettomasta vastakkainasettelusta kirkon hallinnon kanssa? Kuka senkin tietäisi?
Jari,
Kritiikkisi luterilaista kasteopetusta kohtaan näyttää olevan jokseenkin samaa kuin em. muromalainen kritiikki. Luterilaisen kastekäsityksen perusideat voit tarkistaa kirkkomme katekismuksesta. Lut. kasteopetuksen perusvaihtoehdot löytyvät Juha Pihkalan kastetutkimuksesta.
Martti,
Nokian herätyksen ongelmat olivat herätyksen lähtökohdissa. Hiippakunnan johto puuttui siihen seurakunnasta tulleiden avunpyyntöjen vuoksi. Seurakunta oli jakautunut ja jaettukin ”koivistolaisiin” ja muihin. Sama idea kuin pietistisissä herätysliikkeissä: tehdään näkyvä sosiaalinen jako vuohiin ja lampaisiin, suruttomiin ja heränneisiin.
Luterilaisen opin mukaan jaon tekee ja näkee Jumala, koska vain Jumala näkee ihmisen sydämeen. Ihminen itsekin voi erehtyä itsensä suhteen.
Mutta me voimme nähdä, kuulla ja tietää, missä julistetaan puhdasta evankeliumia ja missä kastetaan kristityiksi ja missä toimitetaan Kristuksen asetuksen mukaisia ehtoollisia, sillä ne ovat Kristuksen kirkon julkisia tuntomerkkejä. Tämä oppi suojelee kaikkia ihmisiä toisten ihmisten uteliaisuudelta, manipulaatiolta yms.
Onkohan tässä nyt ydinkysymyksenä ns. auktoriteettikammo?
Kimmo. Luterilaisen kastekäsityksen perusideat ovat kyllä tuttuja jo vuosien takaa. Olen aikoinani tutkinut niiitä paljonkin, ja havainnut niiden monin paikoin Raamattuun ja alkuseurakuntien kastekäytäntöön perustumattomuuden, sekä, mikä pahinta, ihmisen tärkeimmän asian, eli sielun pelastuksen löytymisen hidasteena, jopa esteenä, olemisen.