Tuomiontunto ja evankeliumin kapea ydin

Reformaation juhlavuoden alkaessa palaan ajatukseen tuomiontunnosta. Kirjoitin vuonna 2002 kirjassani Mitä meiltä puuttuu? Paavo Ruotsalaisen paradoksi seuraavasti: ”Paavo Ruotsalaisen seuraajat, jotka oli leimattu paavillisiksi korvausarmon perässä juoksijoiksi, huomasivat armon siinä kohdin, missä se heidän vastustajiensa mukaan erityisesti puuttui. Tämä Jumalan armon ainoa mahdollinen sijaintipaikka ilmeni nimenomaan omantunnon tuomiossa, joka jatkuvasti oli lankeamassa ihmisen yli.”

Tuomiontunto on täysin henkilökohtainen, kenen tahansa ja jokaisen ihmisen pohjimmainen eksistentiaalinen ominaisuus. Näin on, vaikka kokonainen kulttuurinen aikakausi ei sitä tunnistaisi eikä siitä piittaisi. Siinä, missä tuomiontunto ja siihen liittyvä pohjimmainen pelko on henkilökohtainen ja viiltävä, myös evankeliumin ydin on kapea, terävä ja pistävä, aivan kuin hyönteisneulan kärki ja kaikkiin osuva. Kun Viljo Porkola elonsa päivinä puhui vanhurskaudesta ja vanhurskauttamisesta vertaamalla niitä nuljukiveen, jonka päälle ei voi päästä, sillä päästessään luiskahtaa heti alas, hän oli oikeassa. Tuo kivi on kenties vieläkin liukkaampi kuin Porkolan kuvaama nulju limoineen koskaan oli.

Ydin on tämä. Minä olen perin juurin syntinen ihminen. Sinusta Kristus sanotaan, että sinä olet syntisten ystävä. Ole siis minunkin ystäväni. Ytimessä ei ole koskaan mitään muuta kuin tämä avuton ja naiivi dialogi. Tätä kuvaa vertaus kellotauluun tai mihin tahansa ympyrän muotoiseen tauluun, jonka keskeltä lähtee osoitin, joka yltää juuri ja täsmälleen ympyrän kehälle. Osoitin liikkuu. Ydin on siinä pisteessä, missä kohdin osoitin kulloinkin on, perusta tai kanta ei koskaan liiku. Kaikki muu, mikä jää ympyrän sisälle, on kuitenkin aina ulkoista tämän ilman ulottuvuuksia jäävän terävän pisteen kanssa. Piste kuitenkin on siis evankeliumin ydin kehällä, eikä perusta eli keskus ympyrän sisällä eli maailmassa, se ei koskaan horju.

Ajatus siitä, että evankeliumin ydin on vallankumouksellinen, radikaali ja kaiken muuttava, ja vielä erityisimmiltä ominaisuuksiltaan sellainen, ettei siitä ole erimielisyyttä, tulee ensimmäisen kerran selvimmin Paavalilta, hänen kirjeestään Galatalaisille. Kaikki ne, jotka ovat pukeneet ylleen Herran Jeesuksen, ei heidän joukossaan enää ole miestä ei naista, ei orjaa ei vapaata, ei juutalaista ei kreikkalaista. Kaikki rajat ovat kaatuneet. Ja koska näin on, niiden, jotka ovat ostaneet jotakin, on syytä käyttäytyä kuin eivät koskaan olisi ostaneetkaan mitään tai kuin eivät saisi pitää ostamaansa. Paavalilla on muitakin esimerkkejä siitä, kuinka evankeliumin ytimessä, Kristuksen puvun ylläpitopisteessä ei ole erimielisyyksiä eikä yhteiskuntaluokkia. Luen näitä Paavalin kohtia siten, että kun ollaan itse evankeliumissa, minun, aina ja kaikkialla vain minun, suurimman syntisen, ja Kristuksen keskinäisessä kohtaamisessa, siinä ei ole koskaan muita ihmisiä eikä tästä syystä koskaan riitaa, ja että tämä ydin toteutuu jokaisen toisen, Kristuksen ylleen pukeneen syntisen, ja Kristuksen kanssa yhtä aikaa kuin oma tuomionhetkeni on millä tahansa tai jokaisella kellotaulun kehäpisteellä. Tämä kaikki toteutuu siis sydänten ja Kristuksen aika-avaruudessa, ja kaikki politiikka, kaikki riita-asiat jäävät ulkopuolelle. Ei voi olla riitoja, kun ei ole kahta ihmistä.

Miksi jaksan jaanata näistä? Ehkä kahdesta pääasiallisesta syystä, joista ensimmäinen liittyy Paavo Ruotsalaisen tokaisuun: ”Minun murheeni on joka huomen uusi.” Tässä on luonteenlaatuuni käyvää painimista sen suhteen, että sydämen vaiva, sairauden ja kuoleman pelko, ja oman tuhoutumisen pelko eivät hellitä, vaikka kuinka ulkoiset neuvojat kehottaisivat luottamaan varmaan sanaan ja sen lupauksiin. Siinä tilanteessa, missä sydän lyö ahdistustaan, ja pää jyskyttää yksinäisyyttään, ei ole koskaan kuin muistikuva siitä, että ”Sinä Kristus olet syntisten ystävä”.

Toinen syy on käytännöllisempi, ja myönnän, ilmaisee turhautumistani teologis-poliittiseen puheeseen ja analysointiin. Olkoon se nyt sitten vaikka tämä avioliittoasia. Se kuuluu väistämättä kuvaamani kellotauluun sisälle, jossa vallitsevat olot ovat kiista, kiukku, yritys sovitella, joutua uudelleen allikkoon, pysytellä pinnalla, pitää kiinni asemista ja mitä kaikkea lieneekään. Reilu myöntö tarvitaan siihen, ettei tästä tule yksimielisyyttä, mutta että maailma ei silti tähän kaadu. Evankeliumin ytimestä ei koskaan voida derivoida saati integroida yhteiskunnallisia päätöksiä. Ja eikö kirkon ykseyteen riittänytkään se piste, jolla ei ole mitään ulottuvuuksia, siis yksimielisyys evankeliumin opista?

Urpo Karjalainen

Kirjoittaja on Herättäjä-Yhdistyksen Etelä- ja Pohjois-Savon, Kymen sekä Etelä- ja Pohjois-Karjalan aluesihteeri