Koronaviruksen synnyttämä kriisi on poikkeuksellisen kokonaisvaltainen. Hyvin nopeasti olemme yksilöinä, perheinä ja yhteisöinä muuttaneet koko elämäntyylimme. Emmekä edes tiedä, kuinka kauan tämän vainoojan kanssa täytyy vielä elää. Ei ole missään kirkossa kuulutettu, että rajoitustoimet olisivat päättyneet kaikilta osin edes syksyllä. Toinen ja kolmas korona-aalto ovat täysin mahdollisia. Vaikka emme vielä tiedä päivää ja hetkeä, jossain vaiheessa kriisi rauhoittuu. Tällaisen kriisin jälkeen ei ole täysin paluuta vanhaan tutuksi ja turvalliseksi koettuun elämään.
Koronaviruksen aiheuttama kriisi on ikään kuin polttanut sillat menneeseen. Paluumahdollisuutta menneeseen ei enää ole olemassa. Menneisyyden unelmoinnin voi lopettaa. Ainoa mahdollisuus on mennä eteenpäin kohti uutta todellisuutta. Valittavana on useita tuntemattomia reittejä. Parempia ja huonompia. Vaikeampia ja helpompia. Mennäkö siitä, mistä aita on matalin vai kannattaisiko nähdä vähän enemmän vaivaa ja luoda jotain aidosti uutta?
***
Koronakriisi tulee muuttamaan kirkkoa ja seurakuntaelämää pysyvästi. Yllättäen ovet täytyi laittaa säppiin ja fyysisten kontaktien määrä minimoida yhteisen hyvän vuoksi. Koronavirus ikään kuin hetkessä heitti kirkon ja seurakunnat kokonaan uusille poluille. Aikaisemminkin kriisit, sodat ja erilaiset mullistukset ovat synnyttäneet kirkossa uuden aikakauden. Esimerkiksi edellisten sotavuosien jälkeen Suomen evankelisluterilainen kirkko oli monella tavalla erilainen kuin ennen sotia. Sotavuodet muuttivat kirkon kehityksen suuntaa ja kirkkokansan suhtautumista kirkkoon. Kirkko tuli lähemmäksi tavallista kansaa. Rintamalla kirkko ja kirkonmiehet näyttivät aivan toiselta kuin ennen sotaa pappilan salissa tai kirkon alttarilla. Vähän liioitellusti sanottuna sotavuodet pudottivat pyylevän rovastin jalustaltaan ja muuttivat sen menneisyyden jäänteeksi. Kirkko ja seurakunnat elävät aina ajassa. Uskonymmärrys elää ajassa.
Kirkolla on akuutin koronakriisin rauhoituttua jälleenrakennuksen aika tai paremmin sanottuna aktiivisen uudistumisen aika. Oikeastaan uudistuminen on jo alkanut kriisin myötä. Kirkko tulee elämään aivan eri todellisuudessa kuin ennen koronavirusta. Onko kirkko tähän valmis? Löytyykö seurakunnista valmiutta uudistua? Onko olemassa muita hyviä vaihtoehtoja?
Monet seurakunnat ovat muutamassa viikossa tehneet valtavan digiloikan ja muutenkin muuntautuneet nopeasti tilanteen vaatimalla tavalla. Toiset seurakunnat eivät ole digiloikkaan täysin kyenneet. Valitettavasti koronakriisi ja lopulta pakosta tehty digiloikka ovat entisestään vahvistaneet seurakuntien polarisaatiota. Toisilla seurakunnilla on resursseja ja osaamista, toisilla ei. Toisissa seurakunnissa osataan tarttua yllättäviin ja jopa hulluihin ideoihin, toisissa ei. Kriisi on osoittanut, kuinka epätasa-arvoisessa tilanteessa seurakunnat keskenään ovat. Toki läheskään aina onnistumisessa ei ole kyse seurakunnan koosta, rahavarojen riittävyydestä tai henkilökunnan määrästä. Luovuus ja innokkuus eivät itsessään maksa mitään, mutta niiden käytäntöön saattaminen pääsääntöisesti kyllä maksaa.
Seurakuntien kokoava perustoiminta piireineen, ryhmineen ja erilaisine kerhoineen tulee nyt pakostakin olemaan tauolla kuukausien ajan. Tässä voisi olla yksi tulevaisuuden mahdollisuus. Seurakuntien ongelmana on perinteisesti ollut kyvyttömyys luopua vanhasta. Uutta toimintaa on usein kasattu vanhan päälle. Kenenkään mieltä ei ole vaningossakaan haluttu pahoittaa luopumalla jostain vanhasta. Kun nyt seurakuntien kokoava toiminta on ollut tauolla kohtalaisen pitkän ajan ennen kuin syksyssä ollaan, voisi olla aikaisempaa helpompaa miettiä, mistä kaikesta olisi mahdollisuus luopua. Ilman vanhasta luopumista ei voi olla tilaa uuden luomiselle. Olisiko nyt vihdoin ja viimein mahdollisuus aloittaa seurakuntaelämän suunnittelu edes jossain määrin puhtaalta pöydältä? Kannattaisi ainakin yrittää.
***
Miten koronakriisin aikaisia uusia oppeja ja tuulia kannattaisi hyödyntää uudessa normaalissa? Kriisin rauhoituttua tulisi seurakunnissa nähdäkseni löytää tasapaino perinteisen kokoavan toiminnan ja uudenlaisen niin sanotun digitoiminnan välillä. Tähän saakka digitaaliseksi on soveltaen muutettu lähinnä aikaisempaa perinteistä toimintaa ja jumalanpalveluksia. Uudessa todellisuudessa tulisi miettiä aivan uudenlaisia digitaalisia toimintamuotoja, jotka mahdollistaisivat kasvun kristittynä, kokemuksen kristittyjen välisestä yhteydestä ja antaisivat eväitä elää todeksi kristittyjen kutsumusta tässä ajassa. Olisi sääli, jos koronakriisin synnyttämät ”digiseurakunnat” uusine osallistujineen kriisin päätyttyä vain hylättäisiin. Tulevaisuudessa tarvitaan sekä juurevaa perinteistä seurakuntaelämää että innovatiivista modernia digiseurakuntaelämää.
Jumalanpalveluselämä on vahvasti uuden edessä. Nyt ei pidä missään tapauksessa mennä lankaan uskomalla viime viikkojen hurjia digitaalisia osallistumislukuja. Se, että esimerkiksi jonkin tietyn jumalanpalveluksen Facebook-liven katsojaluku näyttää vaikkapa paria tuhatta, ei kerro vielä koko totuutta. Kun ihminen on aikaisemmin tullut tietoisesti kirkkoon, on hän yleensä ollut paikalla koko tilaisuuden. Facebookissa katseluaika voi olla jotain parin sekunnin ja tunnin välillä. Olen itsekin parhaimmillani osallistunut vartissa ainakin parinkymmenen seurakunnan jumalanpalvelukseen, ei siis erityisen sitoutunutta osallistumista. Digitaalisten jumalanpalvelusten vaikuttavuuden arviointi on hyvin vaikeaa.
Koronakriisin rauhoituttua täytyy miettiä, missä määrin digitaalisia jumalanpalveluksia on tarpeellista jatkaa. Kokonaan niistä ei missään tapauksessa kannata luopua. Samalla täytyy tunnistaa ja tunnustaa tavanomaisen yhteen kokoontumisen merkitys. Mikään ei ole niin vahva kuva kristittyjen yhteydestä kuin yhteiseen ehtoollispöytään polvistuminen. Niin sanotun normaalin ja perinteisen jumalanpalveluselämän sekä digitaalisen jumalanpalveluselämän välillä täytyy etsiä sopiva tasapaino. On siis aika jumalanpalveluselämän teologian pohdinnalle ja uudenlaisten käytäntöjen miettimiselle. Yhteen tulisi kyetä sovittamaan uusi inhimillinen todellisuus sekä liturgian rikas ja syvä perinne. Tulisi miettiä jumalanpalveluksen toimintatapoja, jotka mahdollistaisivat osallisuuden ja yhteyden kokemuksen myös etänä. Kotona, juoksulenkillä tai hoitolaitoksessa jumalanpalvelusta seuraavan ei tarvitse olla ainoastaan seuraaja, kuuntelija tai katsoja. Tarvitaan uudenlaisia tapoja sanoittaa jumalanpalvelusta ja mahdollisuuksia osallistua.
Koronakriisin aiheuttamalla talouden syöksyllä on vaikutusta myös seurakuntien taloudelle. Monen seurakunnan jo ennestään tiukka taloustilanne muuttuu koronaviruksen seurauksena entistäkin tiukemmaksi. Tiukentuva talous pakottaa seurakunnat keskittymään oleelliseen. Tämä voisi olla yksi askel työntekijäkeskeisestä kirkosta kohti seurakuntalaisten kirkkoa. Pitää yrittää nähdä hankalissakin asioissa myönteiset mahdollisuudet.
Koronakriisin myötä tapahtunut seurakuntaelämän digiloikka haastaa perinteisen maantieteeseen perustuneen seurakuntakäsityksen. Teknisten välineiden avulla vaikkapa jumalanpalvelukseen on mahdollista osallistua maantieteestä riippumatta. Silloin voi esimerkiksi etsiä itseä miellyttävän jumalanpalvelustyylin tai osallistua lapsuuden kotiseurakunnan jumalanpalvelukseen. Digiloikan myötä seurakuntaelämän avoimuus on lisääntynyt huimasti. Moninaisuus on tullut näkyväksi. Toivottavasti samalla osallistumisen kynnys on madaltunut.
Koronakriisi on tuonut uudella tavalla esille seurakuntaelämän diakonisen ulottuvuuden ja konkreettisen lähimmäisenrakkauden. Tämän vahvistaminen voisi olla yksi tulevaisuuden seurakuntaelämän mahdollisuus. Milloin voisimme nähdä Suomessa seurakuntien ylläpitämiä vanhainkoteja tai päiväkoteja?
***
Kirkon tulevaisuuden kannalta on poikkeuksellisen merkittävää, miten kirkko yhteiskunnallisesti asemoituu koronakriisin jälkeisenä aikana niin valtakunnallisesti kuin paikallisestikin. Onko kirkko se taho suomalaisessa yhteiskunnassa, joka tulkitsee kansan tuntoja, lohduttaa kärsiviä ja rohkaisee luottamaan huomiseen. Toivon ja tulevaisuuden sanomalle on tarvetta. Kristukselle on tarvetta.
Ensimmäisenä pääsiäisenä Jeesuksen opetuslapset olivat uuden todellisuuden äärellä. Yllättävä kriisi oli muuttanut kaiken. Jeesus oli kuollut ristinpuussa. Ja sitten täysin ennalta-arvaamatta Vapahtajan ylösnousemus muutti jälleen kaiken. Valo voitti pimeyden. Toivottomuuden tilalle tuli uuden tulevaisuuden toivo. Pelko muuttui rohkeudeksi. Uusi todellisuus odottaa rohkeita ja vähän hullujakin tekijöitä. Näin oli ensimmäisenä pääsiäisenä ja näin on juuri nyt.
Tuomo Törmänen
Taivalkosken seurakunnan kirkkoherra ja Koillismaan rovastikunnan lääninrovasti (opintovapaalla 31.5.2020 saakka)
Monipuolinen blogi; suurin osa kirkon maksavista rivijäsenistä ei ole huomannut muutosta kirkossa aikaisempaan ellei kohdalle ole tullut häitä, kasteita tai siunaustilaisuuksia.
Nyt olisi jalkatyölle asiaa ettei ensi vuosi tuo isoa pudotusta jäsenissä. Uskon kuitenkin odottelun olevan ensijaista, ja pukkaavathan kesälomatkin päälle.
Mielenkiintoinen blogi, paljon asiaa. Blogisti toteaa, että koronakriisi on polttanut sillat menneeseen, eikä paluumahdollisuutta ole. Itse en osaa aivan näin totaaliseen muutokseen uskoa. Luulen, että monessa suhteessa palataan entisiin uomiin: entisiin harrastuksiin, entisiin ihmissuhteisiin ja tapaamisen muotoihin. Tuskin tässä aivan uuteen maailmaan pystytään siirtymään.
Mutta taloudellisesti ehkä tulee isoja muutoksia, jotka alentavat elintasoa terveellä tavalla. Shoppailu vähenee, ruuan haaskauskin toivottavasti, kalliit harrastukset vaihtuvat yksinkertaisempiin yms.
Tuskin kirkkokaan aivan eri todellisuuteen siirtyy, mutta nyt on mielestäni kirkon etsikkoaika. Kirkko on ollut kyvytön luopumaan vanhasta ja kokeilemaan rohkeasti uutta. Nyt se on pakon edessä. Hannu Vuorisen koronablogi tällä sivustalla oli mielestäni lähes profeetallinen. Nyt on mietittävä, mikä on ollut tarpeetonta runsaudenpulaa, mikä välttämätöntä.
Työntekijämäärä ainakin on mielestäni ollut kohtuuttoman suuri verrattuna esim. lähetystyöntekijöiden määrään. Samoja seurakuntalaisia on ruokittu vuodesta toiseen, vaikka heidän pitäisi osata jo itsekin ruokkia itseään, mutta uusille alueille evankeliumia ei ole oltu innokkaasti viemässä. Yhtä lähettipariskuntaa tukee iso joukko seurakuntia. Vapaat suunnat ovat tässä suhteessa paljon hedelmällisempiä. Voi olla, että näkökulmani kapeudesta johtuen yleistän liikaa, mutta tällainen on vaikutelma.
Epäilen, että kirkon talous tulee melkoisesti kutistumaan. Se merkitsee ainakin askelta työntekijäkeskeisyydestä kohti seurakuntalaisten kirkkoa. Seurakuntalaiset pääsevät vaikuttamaan siihen, minkälaisia toimintamuotoja he haluavat.
Itse olen opillisesti peruskonservatiivi mutta käytäntöjen suhteen hyvin vapaamielinen. Siis päinvastoin kuin kirkko, joka opillisesti on kehittynyt perin sekavaksi mutta tarrautuu tiukasti vanhoihin käytäntöihin. Olen vuosikaudet toivonut messu-uudistusta ja yrittänyt sen puolesta puhua ja kirjoittaa. Toivon, että siinä tapahtuu muutosta, eikä vanhoihin kaavoihin enää pääsääntöisesti palata. Mutta arvelenpa, että toisin käy.
En ole perillä, mitä digitaalisia toimintamuotoja on jumalanpalvelusten lisäksi kokeiltu tai mahdollista toteuttaa. Varmaan niitäkin tarvitaan, mutta itse suhtaudun nihkeästi ajatukseen, että ihmisten keskeinen kommunikaatio kehittyisi lisääntyvästi digitaaliseen suuntaan. Kirkon ei mielestäni pitäisi kovin pontevasti tätä edistää. Jo nyt ihmiset ovat aivan liikaa kiinni koneissa. Perinteistä yhteen kokoontumista ei koskaan korvaa mikään, mutta kokoontumisen tapoja ja muotoja on syytä uudistaa.
Blogisti toteaa, että ”mikään ei ole niin vahva kuva kristittyjen yhteydestä kuin yhteiseen ehtoollispöytään polvistuminen”. Olen täysin eri mieltä. Kristittyjen yhteys ei mielestäni toteudu lainkaan sen paremmin messussa kokonaisuutena kuin ehtoollispöydässäkään. Ihmiset eivät välttämättä tunne toisiaan edes ulkonäöltä, ja vaikka tuntisivatkin, kommunikaatioyhteys puuttuu täysin. Yhteys on täysin ulkokohtaista. Nykyisellään seurakuntalaiset ovat messun passiivisia kuulijoita, joiden välillä ei ole todellista yhteyttä, ellei heillä ole sitä messun ulkopuolella muissa tilanteissa.
Nyt olen eri mieltä Anitan kanssa kristittyjen yhteydestä ehtoollispöydässä. Jos samat ihmiset käyvät kirkossa, kyllähän he tutuiksi tulevat. Nyt kannattaa myös pohtia, mitä sanalla ”yhteys” ehtoollispöydässä tarkoitetaan. Psykologista samalla aaltopituudella olemista? Yhteyttä (lat. unio) Kristuksen ja kristityn välillä? Tai yhteistä kokemusta hengellisessä tilaisuudessa olemisesta?
Tuo yhteinen kokemus yhteisessä tilaisuudessa olemisesta toki toteutuu, mutta sen tasoista yhteyttähän voi kokea missä tahansa maallisessakin yhteisössä. Hengell. yhteydellä tarkoitan enemmän. Tarkoitan jotain sellaista, mikä toteutuu esim. kotipaikkakunnallani pienessä krist. yhdistyksessä (yli 100 v vanha), jossa kokoonnumme monenlaiseen yhteiseen toimintaan: raamattupiirit, kesäjuhlat, elojuhlat, elokuvapiiri, tiekirkko, rallitalkoot, kauneimmat joululaulut ym lähetystilaisuudet. Siellä keskustellaan ja tunnetaan toistemme näkemyksiä. Se, että tuntee pintapuolisesti ulkonäöltä, ei vielä ole yhteyttä. Mutta yhteyden voi määritellä tai mieltää eri tavoin.
Lisään vielä, että yhteys Pyhässä Hengessä voi toki olla olemassa, vaikka sitä ei kokemuksellisesti olisikaan. Itse kirjoitin kokemuksellisesta yhteydestä. Se on silloin, jos on kommunikaatiyhteys myös hengellisistä asioista. Ehkä näkökulmani on turhan ahdas.
Anita, ehtoollisessa on kaksi (tai kolme) yhteyden ulottuvuutta samanaikaisesti. Tärkein ja ensisijaisin on, että Kristus itse vahvistaa ja lujittaa meidän yhteyttämme Häneen. Toisena tulee kristittyjen keskinäinen yhteys, jossa on siinäkin ehtoollista viettävien keskinäisen opillisen yksimielisyyden lisäksi tuo kokemuksellinen ulottuvuus. Kolmas on sitten yhteytemme edesmenneisiin pyhiin. Mutta ehdotan että pohdimme blogistin muita pointteja tällä kertaa.
Tärkeitä pohdinnan aiheita, mutta palataan asiaan toisen kerran, ettei mene sivupolulle.
Minä tarkastelen tätä koko koronakriisiä Hebr 12:26-29 valossa. Pähkinkuoressa tämä merkitsee sitä, että Jumala antaa kaiken järkkyä ja muuttua mikä voi järkkyä oman järkkymättömän valtakuntansa hyväksi. Tässähän on kyse aika paljosta muustakin kuin joistain kirkon toimintatavoista ja erilaisista ”kertseistä”.
Minä ajattelen, että tämä eskatologinen prosessi varsinaisesti alkoi ensimmäisestä maailmansodasta, jatkui toisessa maailmansodassa ja on muutaman kymmenen vuoden ajan syventynyt eri tavoin. Eiköhän se eri tavoin jatku tämän pandemian jäleenkin.Silloin minun kysymys on mikä maailmassa on pysyvää, ja mikä on muuttuvaista tai jopa katoavaa. Voiko tätä kartoittaa ja siltä pohjalta määritellä viisasta fokusta elämään?
Mihin kannattaisi panostaa siis, noin iankaikkisuusoperspektiivistä, so Jumalan valtakunnan näkökulmasta katsottuna?
Huipputärkeä blogi!
Jokainen tsäänssi on mahdollisuus. Nyt todella olisi huikea mahdollisuus antaa elinkelvottomien toimintamuotojen kuolla pois ja rakentaa seurakuntaelämä uudestaan lähes puhtaalta pöydältä.
Ehdotan, että tehdään näin: syksyllä (tai milloin korona antaakaan myöten) ei käynnistetä yhtään toimintamuotoa vain siksi, että niin on ennenkin tehty. Sen sijaan kutsutaan seurakuntalaisia mukaan ja käynnistetään vain ne toiminnat, joihin ihmiset haluavat sitoutua tekijöiksi. Ja vain ne toiminnat, jotka aidosti vievät seurakunnan missiota eteenpäin.
Seurakunnan kirkkoherra, tämä on sinun vastuullasi. Älä päästä tilaisuutta käsistäsi!
Tätä Timon ehdotusta kannatan! Jälkimmäinen reunaehto jossa puhutaan seurakunnan missiosta pitäisi muotoilla vain tarkemmin, missiosta kun on vähän erilaisia käsityksiä. Tarkemmin ajatellen antaisin mennä tuollaisenakin – ensimmäinen reunaehto on oleellinen.
Timo Pöyhönen. Toivomuksesi tuskin toteutuu, ellei tämä kriisi notkauta seurakuntien taloutta pitkäaikaisesti ja pysyvästi. Monet kansankirkon seurakuntien tavoittavimmista työmuodoista ovat sellaisia, jotka ovat työntekijävetoisia, työntekijäkeskeisiä ja joihin ei löydy vapaaehtoisia tai niitä on vaikea toteuttaa yhtäkkiä vapaaehtoisvoimin maailmassa, jossa työelämä ja perhe nielevät ihmisten voimavarat. Seurakunta ei hetkessä muutu evankelioivaksi pienyhteisöksi.
Joo, Marko, tarkoitin kokoavaa toimintaa. Se sana jäi vahingossa editointivaiheessa pois. Toki toimitukset ja diakoniset palvelut yms. pitää hoitaa.
Ei olisi Marko tarvittu näin isoa sangollista kylmää vettä niskaan:) vähempikin riittäisi. Ymmärrän Timon ehdotuksen radikaaliuden – eihän se noin mene. Mutta pelkkänä ajatuksena se on terveellinen. Haittaisiko se jos muutamia viikkoja ja kuukausia menisi katsoessa, mitä seurakuntalaiset haluavat sellaista mihin olisivat valmiita edes JOTAKIN tekemään itsekin. Ja mitä se haittaisi jos joku kirkkoherra tai seurakunta kokeilisi.
Työntekijävetoisia, työntekijäkeskeisiä… niinhän se on että työntekijät pitävät juuri tästä kiinni jatkossakin säilyttääkseen työpaikkansa – joita on liikaa jos katsotaan seurakuntien taloudellisen kantokyvyn kähittymistä.
Ja minä en ajattele niinkään evankelioivien yhteisöjen syntymistä. Kunhan olisivat edes yhteisöjä. Vieraanvaraisuus ja palvelevuus olisi jo bonusta.
Mun ehdotus ei muuten ole yhtään yliampuva vaan taustalla on niin paljon kokeiluja, että tiedän sen olevan mahdollista. Esim. Uusi Verso -yhteisössä, jota vedin 10 vuotta oli pitkään linjaus, että työntekijät eivät saa keksiä uusia toimintamuotoja vaan se ilo piti jättää seurakuntalaisille. Tämä onnistuu, kun työntekijät ajattelevat roolinsa uudelleen: he eivät ole pelaajia vaan valmentajia.
1) Omasta mielestäni kirkon tärkein asia olisi opillinen selkiytyminen. Pappien koulutus on opillisesti niin hajanaista ja raamattukriittistä, että sen läpikäyneillä on mitä erilaisimpia opillisia näkemyksiä. On jos minkälaisia missioita. (Tärkein oppi taitaa olla jäsenmäärän säilyttäminen.) – Eihän tämä inhimillisin keinoin tai patistelemalla voikaan muuttua, tarvitaan Jumalan vaikutus, ja sitä voimme vain pyytää.
2) Toiseksi tärkeimpänä pidän jumalanpalvelusuudistusta. Siinä olisi uskallettava katsoa tosiasioita: kirkot tyhjentyvät, vanhakantainen messu ei vastaa tarpeisiin. Uudistus voi toteutua siellä tai täällä mutta ei kaikkialla. Sama syy kuin edellä: papiston näkemysten kirjavuus.
3) Muiden toimintamuotojen tarve on arvioitava evankeliumin julistaminen lähtökohtana. Kirkon on oltava ennenkaikkea evankelioiva yhteisö. Kyllä maailmassa muita yhteisöjä riittää. Diakonia on luonnollisesti säilytettävä, vaikka siinä ei keskeistä julistustyö olekaan, mutta nähdäkseni diakoniapuoli onkin hoidettu hyvin.
Hannu Paavola ja Timo Pöyhönen. Timolle kiitos erittäin tärkeästä täsmennyksestä. Kukaan meistä ei tietenkään kiistä seurakuntien toiminnan uudistamista. Eikä varmaan sitä, että eri seurakunnat elävät hyvin erilaisissa todellisuuksissa samalla kun valmiudet ja painotukset sekä teologiat ovat hyvin erilaisia. Minun kokemukseni on inhorealismia kahdesta eri herätysliikkeestä ja kahdeksasta seurakunnasta. Viesti on minun tulkitsemanani seuraava: Sitoutuneet vastuunkantajat ovat vähenemässä ja vanhenemassa. Useista syistä. Nuorilla ja opiskelijoilla vähenee sekä käytettävissä oleva aika että pitkäjänteisyys. Perhe-elämä ja työ sitovat… Tästä seuraa sitten lisääntyvä työntekijäkeskeisyys, kun aiemmin vapaaehtoistyönä hoidettuun ei löydykään työntekijöitä tai sitten erityisosaamisen lisääntymisen vuoksi. Tämä on siis huomio.
Toisaalta olen huomannut, että sitoutuminen ns. klassiseen kristinuskoon on avainasemassa. Siellä, missä itse liikun, on jo jonkin aikaa tosiasiassa tehty surutyötä suhteessa kirkkoon. Konservatiivisilla kristityillä on vähän kärjistettynä kokemus siitä, että heitä ei nykykirkossa tarvita eikä kaivata muuten kuin piispanvaalin vaalikarjana. Eivätkä he myöskään halua olla vieraaksi koetun maksajina. Tällöin olemassa oleva aktiivisuus ja potentiaali kanavoituu nimenomaisesti yhä selvemmin kansankirkosta riippumattomaan tai jopa irtoavaan suuntaan. Tai sitten itse konservatiivinen luterilaisuus muuntuu joksikin muuksi kristillisyyden muodoksi. Muistutanpahan vain sellaisista yhteisöistä kuin Lähetyshiippakunta ja vanhoillislestadiolaisuus. Molemmissa toteutuu vapaaehtoisten työ aika esimerkillisellä tavalla.
Tunnustan, että tein havainnon, joka järkytti. Tajusin, että nykyisen kirkkokäsikirjan ja virsikirjan avulla voi käytännössä rakentaa rukouksia myöten pääjumalanpalveluksia, joiden teologia on hyvinkin kyseenalaista, jos jätetään raamatuntekstit, Isä meidän -rukous ja Herran siunaus huomiotta. Komppaankin Anita Ojalaa, kun hän toivoo meidän keskittyvän kristinuskon kovaan ytimeen. Mutta itselleni kyse on myös ratkaisevasti siitä opista, jonka mukaisesti yhteisö rakennetaan.
Kiitos Marko tästä. Tuntuu että että puhut kipeästä kokemuksesta ja huomiosta.
”Minun kokemukseni on inhorealismia kahdesta eri herätysliikkeestä ja kahdeksasta seurakunnasta.” ja ”olemassa oleva aktiivisuus ja potentiaali kanavoituu nimenomaisesti yhä selvemmin kansankirkosta riippumattomaan tai jopa irtoavaan suuntaan. ” – Kuvaat tässä hyvin sellaisen kehityksen, jossa kirkko jakautuu. Sen näkeminen läheltä lamauttaa ja halvaannuttaa, tulee mieleen luovuttaa.
Kristinuskon kovan ytimen sijasta itse huomaan edelleen keskittyväni tai tavoittelevani kirkon ydintä – onko se sitten meillä jo pehmennyt tai ei. Haluan nähdä loppuun asti esim piispainkokouksen painin al-asiassa ja mitä siitä seuraa. Ja haluan nähdä sen miten tämän kertainen kirkolliskokous aikanaan jatkaa tulevaisuuden tekemistä. Ja haluan myös nähdä kirkkohallituksen liepeillä elävän oikeusprosessin/-ien tuloksen. Ja haluan osallistua (sen vähän mitä eläkeläisenä voi) paikallisen seurakunnan elämän uudistamiseen.
Timo Pöyhöselle vain sen verran että jos olisitkin vetänyt oikeassa seurakunnassa Versosta mainitsemasi linjauksen ja onnistunut, sanasi painaisivat enemmän. Vuosisatainen seurakuntaelämä on toista, ja toista uudet yhteisöt.
Vielä tuosta kristinuskon kovasta ytimestä ja siihen keskittymisestä, oikeasta opista ja sen selkiytymisestä. Minä ajattelenniin että se ydin on, se pysyy ja kestää ilman minun keskittymistäkin. Minähän vain pitäydyn siinä. Tietetenkin kyllä, Jumalan vaikutusta voin rukoilla ja rukoilen. Mutta muuten huomaan, että oppikiistelystä, oppikeskusteluista, opillisista kädenväännöistä ja opin varjelemisesta (ei se tarvitse meidän varjelemista) ja kaikenlaisista tunnustusrintamakamppailuista sain tarpeekseni jo 1970-luvun kansanlähetysvuosillani. Siksi olen enemmän kiinnostunut siitä mitä käytännössä tapahtuu ja tehdään kuin siitä mistä keskustellaan ja ollaan eri mieltä.
Hannu Paavola. Olen samaa mieltä siitä, että usein on hyvä keskittyä käytäntöön sekä myönteiseen. Minäkään en enää pidä polemiikasta ja kirkkotaisteluretoriikasta, vaikka pitäydynkin Yksimielisyyden ohjeen johdannon linjauksiin. Ja otan ne vakavasti. Koska tunnustuskirjat ovat aikoinaan avanneet minulle Jumalan armon avaruuden.
Olen sitä mieltä, että aito maallikkoaktiivisuus on tärkeä asia, mutta vaatii sellaista kirkkoherraprofiilia, joka on käytännössä vaikea löytää, koska eri osa-alueet Hyvä ja välttämätön alku näin papin näkökulmasta olisi hallinnon kevennys ja seurakuntakokojen radikaali pienennys. Dilemma on siinä, että juuri näitä ei ole näköpiirissä