Kirja-arvostelu Ari-Pekka Palolan tutkimuksesta ”Myrskyjen keskellä. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen historia 3 (1962–1980)”. Oulu: Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys 2019. 559 sivua.
Filosofian tohtori Ari-Pekka Palolan tilaustyönä kirjoittama SRK:n historiateos Myrskyjen keskellä julkaistiin sunnuntaina 27.10.2019 Oulun rauhanyhdistyksellä. Tutkimus on jatkoa Palolan aikaisemmin kirjoittamille vuosia 1906–1961 käsitteleville kahdelle SRK:n historiateokselle Kahden kuoren suojassa ja Evankeliumin työ laajenee. Nyt julkaistu tutkimus kuvaa Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) ja samalla vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen vaiheilta vuosina 1962–1980.
Palolan teosta voi syystä pitää tämän syksyn kirkkohistorian alan julkaisujen merkittävimpänä teoksena ainakin Pohjois-Suomen kannalta.
Palolan tutkimus jakaantuu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa kuvaa SRK:n toiminnan kehitystä ja voimakasta laajentumista esimerkiksi julkaisutoiminnan sekä lapsi- ja nuorisotyön osalta. Toinen osa kuvaa SRK:n hallinnon ja organisaation kehitystä. Esimerkiksi suviseurat muuttuivat ja kasvoivat tutkittavana ajanjaksona voimakkaasti.
Kirjan kolmas osa kuvaa vanhoillislestadiolaisuutta osana Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa ja suomalaista yhteiskuntaa unohtamatta vanhoillislestadiolaisuuden kansainvälisiä yhteyksiä. Kirkon ja yhteiskunnan muutos haastoivat vanhoillislestadiolaisuutta monin tavoin. Tutkimuksen viimeinen osa sisältää kuvauksen 1970-luvun hoitokokouksista. Hoitokokoukset käsitellään tutkimuksessa lopulta yllättävän lyhyesti huomioiden kirjan kokonaislaajuuden.
Tutkimuksen tärkeimmän lähdemateriaalin muodostaa SRK:n arkisto, johon Palolalla on ollut käyttölupa ainoana tutkijana. Yllättäen SRK:n arkisto on ainoa tutkimuksessa hyödynnetty arkisto. SRK:n johtokunnan päätöksellä SRK:n arkisto on muiden tutkijoiden käytettävissä ainoastaan yli 70 vuotta vanhan materiaalin osalta.
Yksi syy rajaukselle on, että arkisto sisältää niin sanottua sielunhoidollista materiaalia. Arkiston käyttörajoituksen vuoksi ei ole mahdollista tarkistaa Palolan tapaa valita, käyttää ja analysoida lähteitä. Lisäksi tutkimusta varten on haastateltu useita SRK:n keskeisiä toimijoita tutkittavilta vuosikymmeniltä. SRK:n kustantamaa Päivämies-lehteä tutkimuksessa on käytetty lähteenä laajasti. Tutkimuksessa ei ole hyödynnetty kuin vähäisissä määrin vanhoillislestadiolaisuuden ulkopuolella syntynyttä lähdemateriaalia. Lähdemateriaalin yksipuolisuus runsaudesta huolimatta on ohjannut tutkimuksen suuntaa.
Herätysliikkeestä erkaantuneet esitetään kielteisessä valossa
Palolan tutkimuksen suurin ongelma on asenteellisuus ja asioiden esittäminen vanhoillislestadiolaisen itseymmärryksen näkökulmasta usein parhain päin. Tutkimuksessa on ilmaistu itsestään selvästi peruslähtökohtana, että ainoastaan vanhoillislestadiolaiset ovat oikeita ”uskovaisia”. Nykyaikaiseen puolueettomaan kirkkohistorian tutkimukseen ei kuulu kenenkään uskon ja sydämentilojen arvioiminen.
Se, miten tutkimuksessa esiintyvät henkilöt esitellään, riippuu vahvasti heidän suhteestaan vanhoillislestadiolaisuuteen. Erityisesti herätysliikkeestä erkaantuneet henkilöt esitetään kielteisessä valossa. Yksi esimerkki epäasiallisesta henkilön esittelystä on Kuusamon kirkkoherran Antti Poukkulan vaiheiden käsittely. Epämääräinen vihjailu ei kuulu asialliseen historiantutkimukseen.
Herätysliikkeiden historiantutkimuksen kannalta periaatteellinen tutkimuseettinen kysymys on rippisalaisuuteen suhtautuminen. Periaatteessa rippisalaisuus on ikuinen. Kuitenkin Palolan tutkimus melkein vilisee mainintoja asioiden anteeksipyytämisestä sekä eri henkilöiden parannuksenteoista ja vanhoillislestadiolaisuuden näkökulmasta oikeasta uskosta hairahtumisista. Ymmärrykseni mukaan parannuksenteossa on kyse nimenomaan ripittäytymisestä.
Palolan tutkimuksen yleistä mielenkiintoa herättävä teema on 1970-luvun hoitokokousten selvittäminen. Hoitokokousten osalta ääneen pääsevät varsin laajasti keskeiset hoitomiehet, joita tutkimusta varten on erikseen haastateltu. Hoitokokouksista kärsineiden ääni ei tutkimuksessa kuulu.
Tällaisella lähteiden valinnalla ei ole yllättävää, että Palola esittää hoitokokoukset varsin positiivisessa valossa. Palolan tutkimuksessa hoitokokoukset ja niihin liittyneet opilliset ylilyönnit laitetaan lähestulkoon yksin saarnaaja Heikki Saaren vastuulle, ja siten muut SRK:n johtohenkilöt ikään kuin vapautetaan vastuusta.
Palolan tutkimuksen mukaan hoitokokousten tavoitteena oli, että hoidon kohteeksi joutuneet henkilöt olisivat säilyneet vanhoillislestadiolaisina. Todellisuudessa hoitokokouksissa pyrittiin siihen, että vanhoillislestadiolaiset saataisiin tarvittaessa uskonnollisen painostuksen keinoin uskomaan ja suhtautumaan ajankohtaisiin kysymyksiin herätysliikkeen johdon tahdon mukaisesti. Pahimmissa tapauksissa ihmiset tekivät hädissään parannusta kaikista mahdollisista hengistä tietämättä edes, mistä oli lopulta kysymys.
Palola arvioi tutkimuksensa päätelmissä hoitokokousten olleen pääsääntöisesti hoidettujen henkilöiden etu mutta myöntää samalla, että moni saattoi kokea hoitokokoukset traumaattisina. Palolan mukaan hoitokokousten tavoitteessa ”pääosin onnistuttiin”.
SRK:n olisi vakavasti harkittava arkistonsa avaamista
1960- ja 1970-lukujen nopeassa yhteiskunnallisessa ja kirkollisessa muutoksessa vanhoillislestadiolaisuus joutui muodostamaan kannan hyvin moninaisiin kysymyksiin, esimerkiksi televisioon, maalliseen musiikkiin, perhesuunnitteluun ja aborttiin. Television hankkiminen katsottiin 1970-luvulla yksiselitteisesti uskon kieltämiseksi. SRK:n johtohenkilöiden jatkuvana huolena oli, että uudet ajanvieton mahdollisuudet saattoivat vähentää vanhoillislestadiolaisten seuroissa käymistä.
1960- ja 1970-luvuilla SRK otti useita kertoja kantaa politiikkaan. Kommunistien kannattamista pidettiin yksiselitteisesti vanhoillislestadiolaisille sopimattomana. 1960-luvulla SRK teki kommunisminvastaista työtä myös ulkopuolisen rahoituksen turvin. SMP:n kannattaminen esitettiin myös vanhoillislestadiolaiselle sopimattomaksi puolueen toimintatapojen vuoksi. Presidentti Kekkosen takana vanhoillislestadiolaiset olivat näkyvästi.
Palolan tutkimus luo kuvan vanhoillislestadiolaisista Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon hyvin kriittisesti suhtautuneena oikeiden uskovaisten ryhmänä. Vanhoillislestadiolaisten oikea toimintaympäristö oli luterilaisen paikallisseurakunnan sijaan oma rauhanyhdistys.
Vanhoillislestadiolaisuuden suhde kirkkoon ilmaistiin SRK:n vuosikokouksen 1965 julkilausumassa seuraavasti: ”Vaikka kirkon piirissä on paljon väärää opetusta ja sen opista piittaamattomia opettajia, ei se muuta käsitystämme kansankirkosta, joka kätkee sisälleen elävän Kristuksen kirkon”. Esimerkiksi piispoja vanhoillislestadiolaisuuden piirissä kunnioitettiin kirkollisena esivaltana muttei hengellisinä auktoriteetteina. Kirkossa oli sopivaa käydä ainoastaan, jos saarnaamassa oli herätysliikkeen oma pappi.
Raja vanhoillislestadiolaisten ja muiden välillä tahdottiin pitää selvänä. Esimerkiksi Alajärven suviseurojen yhteydessä vuonna 1970 SRK:n työvaliokunta tyrmäsi paikallisen kirkkokuoron esiintymisen suviseurojen avajaisissa, koska ”kristityt ei varmaan ymmärtäisi sitä, että omavanhurskaista koottu laulajien joukko esiintyisi Jumalan lasten seuroissa”.
Vanhoillislestadiolaisuuden ja Pohjois-Suomen paikallisseurakuntien suhde sotien jälkeiseltä ajalta on edelleen tutkimaton aihealue. On erikoista, että esimerkiksi kesällä 1979 SRK:n työvaliokunta neuvoi Pudasjärven seurakunnan kirkkoherraa Timo Hämäläistä suhtautumisessa SRK:n yhteydestä erkaantuneiden lestadiolaisten ehtoollisenviettoon heidän kesäseurojensa yhteydessä.
Ari-Pekka Palolan tutkimuksen äärellä ei voi välttyä ajatukselta, että tutkimuksen tärkein tehtävä on puolueettoman historiantutkimuksen sijaan vanhoillislestadiolaisen identiteetin ja itseymmärryksen rakentaminen.
Palolan tutkimus on tähän mennessä seikkaperäisin kuvaus vanhoillislestadiolaisuuden lähihistoriasta. Tutkimus synnyttää lukemattomia uusia tutkimuskysymyksiä, joihin historiantutkimuksen olisi tarpeellista syventyä.
Toivoisin Palolan tutkimuksen synnyttävän avointa ja rehellistä keskustelua vanhoillislestadiolaisuuden lähihistoriasta ja nykyisyydestä. Monipuolisen kuvan saamiseksi olisi toivottavaa, että vanhoillislestadiolaisuuden lähihistoriaa tutkisivat myös herätysliikkeeseen kuulumattomat tutkijat. Tämän mahdollistamiseksi SRK:n olisi vakavasti harkittava poikkeuksellisen hyvin järjestellyn arkiston avaamista laajemmin tutkijoille myös 70 vuotta uudemman aineiston osalta.
Tuomo Törmänen
Kirjoittaja on kirkkohistorian tohtorikoulutettava (Helsingin yliopisto), joka viimeistelee väitöskirjaa sodanjälkeisestä lestadiolaisuudesta ja kommunismista.
Facebookissa on sivu nimeltä: ”Vanhoillislestadiolaisuus”. Yritin siellä lausua mielipiteeni, että tämä Palolan tutkimus ei voi olla objektiivinen, koska SRK on tilannut ja ehkä rahoittanutkin sen. Minut kiellettiin siellä kommentoimasta eli ”bannattiin”. Totuus on se, että hoitokokouksissa tuomitut ja niistä kärsineet eivät ole saaneet ihmismäistä kohtelua erottamisten jälkeen. Kukaan ei ole kantanut vastuuta esimerkiksi vanhusten syrjäyttämisestä, sydänkohtauksista ja mielenterveyden menettämisestä. Olen elänyt sen ajan.
Olen valmis kertomaan tutkijoille kokemuksistani Yli-Iin Rauhanyhdistyksen käsittelyssä vuonna 1981.
UUT, Uskontojen uhrien tuki kerää hoitokokouskertomuksia:
https://www.uskontojenuhrientuki.fi/loyda-tukea/kertomukset/
Tuosta vanhoillislestadiolaisesta termistä ”parannus”, voisin vähän valottaa. Sitä käytetään vl-liikkeessä monessa eri merkityksessä ja tuon historiikin osalta olen sitä mieltä, että rippisalaisuuksista niissä ei ole kyse.
Kyse on enempikin ulkopuolelta tulevasta vaatimuksesta pyytää anteeksi jotain henkeä, jonka vallassa joku milloinkin nähdään olevan. Sitä voisi kutsua ulkopuolelta tulevaksi pakkoparannusvaatimukseksi.
Parannus voi tarkoittaa vl-liikkeessä vanhoillislestadiolaisuuteen liittymistä, liikkeen kielellä Jumalan lapseksi tulemista, Jumalan valtakunnan asukkaaksi tulemista/pääsemistä, parannuksen armon saamista, epäuskon tilasta uskovaisen osaan siirtymistä, tämä tilanne ei kuulu vl-liikkeessä rippisalaisuuden piiriin. Tällaista parannusta vois verrata yhteiskunnallisesti vaikkapa puolueloikkaukseen.
Parannus tarkoittaa vl-liikkeessä myös ripittäytymistilannetta, jolloin joku vl-uskovainen ihminen kärsii tunnontuskista jonkin asian takia ja haluaa ripittäytyä siitä jollekin toiselle vl-uskovaiselle ihmiselle ja tätä toimintaa koskee liikkeessä ehdoton rippisalaisuus. Ripittäytymistilanne voi lähteä liikkeelle myös ulkopuolelta, jos joku uskonsisar tai -veli on huomannut jossakin kanssamatkaajassaan jonkin lankeemuksen tai muun ”viallisuuden” tai ”sopimattomuuden” ja kehottaa vikaan joutunutta tekemään asiasta parannusta. Tätä koskee myös ehdoton rippisalaisuus, mikäli syntinen korjaa asiansa, jos ei korjaa ohjenuoraksi otetaan nk. Kristuksen kirkkolaki: ”jos veljesi rikkoo sinua vastaan, mene ja nuhtele häntä ja jos hän kuulee sinua, olet voittanut veljesi. Jos ei niin ota kaksi tai kolme mukaasi…”
Hoitokokousten ”synnit” olivat pääosin, enimmäkseen julkisia tekoja, mm television hankkiminen sekä erilaisiin vääriin henkiin joutuminen ja niistä vaadittiin julkisia ripittäytymisiä. Mielestäni historiikissa pitäydyttiin tällaisissa asioissa, vaikkakin joissakin hoitokokouksissa vedettiin esiin ihmisten jopa intiimejä asioita ja niitä riepoteltiin kaikkien edessä ja vadittiin tekemään niistä julkista parannusta.
Nyt kannattaa huomata myös se, että termiä ”parannus” on ihan periluterilaisessa uskonopissa käytetty monissa eri merkityksissä. Vielä 1800-luvulla tämä terminologia oli yleisesti tunnettu ja käytössä, mutta myöhemmin muuttunut täysin käsittämättömäksi monille. Lestadiolainen perinne on yksinkertaisesti rakentanut näille erittelyille ja tulkinnut niitä eri suuntiin. Parannuksessa erotettiin ns. ensimmäinen eli suuri parannus, jossa ei-kristityistä tuli kristitty ja toinen parannus eli jokapäiväinen parannus. Niitä jaoteltiin vielä eri lajeihin kuten armotilasta pois langenneiden ja armotilassa säilyneiden parannukseen. Lisätään tähän vielä ikivanha erittely kuolemansyntien (voidaan saada anteeksi vain ripissä) ja heikkouden syntien (Isä meidän -rukouksen pyyntö) välillä. Sekä kirkkokuri eri asteineen. Siitä, missä määrin tällaiset käsite-erottelut ovat hyviä ja huonoja voidaan varmasti olla eri mieltä.
SRK-lestadiolaisuuden kaanaan kielessä ”teki parannuksen/sai parannuksen armon” tarkoittaa yleensä Marko Sjöblomin mainitsemaa ”ensimmäistä eli suurta parannusta, jossa ei-kristityistä tuli kristitty”. Tämä ”Jumalan valtakunnan” jäseneksi pääsemien edellyttää successio fidelium -opin mukaista Pyhän Hengen omaavan (vl-liikkeeseen kuuluvan) antamaa synninpäästöä ”Jeesuksen nimessä ja veressä”. Ilman tätä Jumalan lapseksi ottamista (liittämistä SRK-lestadiolaisuuteen) ei sinulla ole pelastumisen mahdollisuutta. Tämä on SRK-lestadiolaisuuden seurakuntaopin kova ydin, joka on säilynyt muuttumattomana jo yli sadan vuoden ajan. Tämä ”ripitön synninpäästö” on ainoa tapa, jolla (ja vain jolla) SRK-opetuksen mukaan Jumalan valtakunnan portti avautuu. Tällaisesta Luther tai Laestadius ei tainnut tietää mitään. Ei varmaan Raattamaakaan, koska hänenkään uskoontuloonsa ei synninpäästöä liity.
SRK:n vuosikirjassa 2012 oli TT Yrjö Talan kirjoitus ”Rippi – Kristuksen lahja”. Siinä hän sanoo: ”Rippi ei ollut uskonpuhdistajille sivuseikka, vaan keskeinen osa kristillistä uskoa. Se ei ollut tie uskoon, vaan apu uskossa elämiseen.” Tähän ajatukseen voimme varmaan yhtyä. Kun tähän lisätään se luterilainen ajatus, että synninpäästö liittyy aina ja vain rippiin, voidaan myös muotoilla: Synninpäästö ei ole tie uskoon, vaan apu uskossa elämiseen.
Vaikka siis tämä Jumalan valtakuntaan ottaminen (parannuksen teko SRK-lestadiolaisuuteen) tapahtuu synninpäästön sanoin, ei kysymyksessä ole rippi eikä siihen liity (välttämättä) synnintunnustusta. Tässä mielessä tämä ”suuri parannus” (ripitön synninpäästö) ei ole sielunhoidollinen eikä rippisalaisuuden alainen. Kuten Vuokko toteaa, on yleensä kysymys siirtymisestä toisesta kristillisestä ryhmästä toiseen. Tällaisen ”parannuksen” teki esim. Väinö Havas uusheräyksestä vanhoillisuuteen 1929. Tosin SRK-lestadiolaisuuden seurakuntaopin kannalta katsoen vasta tällöin Havaksesta tuli ”kristitty”. Ilman tällaisten parannuksentekojen mainitsemista jäisi SRK:n historia monelta osalta mahdottomaksi ymmärtää.
Toki vl-kristityt käyttävät arjessaan avainten valtaa ripittäytymällä toisilleen, saarnaajilleen tai papeilleen tuntoaan painavista asioista (vertautuu Markon mainitsemaan ”toiseen parannukseen eli jokapäiväiseen parannukseen”). Tämä rippi on se kirkon tuntema ”tavallinen/todellinen” rippi, joka sisältää synnintunnustuksen ja synninpäästön. Usein se toteutuu maallikkorippinä, joka on varmaan oikein käytettynä vl-liikkeen siunauksellisimpia käytäntöjä. Väärin käytettynä se muuttuu irvikuvakseen, kuten lasten hyväksikäyttötapauksien hoito osoittaa.
P.S.
Anteeksi uteliaisuuteni, mutta oletko se Marko Sjöblom, joka netin mukaan on Luodon seurakunnan kappalaisena (kaplan i Larsmo församling)? Sehän lienee Suomen lestadiolaisin kunta. Tämä lestadiolaisuus on kuitenkin ruotsinkielistä rauhansanalaisuutta, joka ei jaa SRK-lestadiolaisuuden seurakuntaoppia. LFF:n toiminnasta on Laestadius-seurassa käynyt kertomassa Stig-Erik Enkvist, joka on LFF:n kotimaan lähetystyön ja median toiminnanjohtaja sekä Luodon (Larsmo) kirkkovaltuuston jäsen. Hän on erittäin positiivinen henkilö, joka tullessaan tervehti ”Jumalan terveellä” koko sekaseuraista joukkoamme.
Ikävintä silloin ja nyt on ollut se, että hoitokokouksiin ja puhutteluihin kutsutut on valittu JUORUJEN PERUSTEELLA. Jotkut pahantahtoiset ihmiset (joskus sukulaiset) ovat esittäneet , että N.N. on joutunut syntiin tms., jota seurakunnassa ei hyväksytä. Asianomaista on harvoin nähty ”itse teossa” tai yleensäkään kyselty häneltä itseltään, vaan tehty päätelmiä esimerkiksi ”Kotisiionin” nimissä ja sitten hyökätty. Mulla on henkilökohtaisia kokemuksia näistä yllättävistä hyökkäyksistä. Joku on keksinyt kateudesta juttuja, jotka on otettu tosissaan. Samaa kokivat myös vanhempani.
Hoitokokouksissa käytettävä hengellinen ja henkinen väkivalta täyttää vahingollisuudessaan monesti törkeän väkivallan tunnusmerkit.
Arkistojen salaamisella halutaan itseasiassa salata rikoksia.
Hoitokokousten seurauksina on ajettu ihmisiä itsetuhoon, ja joidenkin sydän on pettänyt siitä henkisestä rasituksesta mitä ”hoito” on aiheuttanut. Voidaan puhua kuolemantuottamuksesta.
Hoitokokouksissa ei ollut mitään hyvää. Hoitokokouksista väki lähti, ja lähtee , ahdistuneina. Sieluja ei hoideta porukalla ja painostamalla, vaan kahdenkesken rakkaudella ja silkkihanskoilla.
Terveellinen sielunhoito, joka aina pitäisi tapahtua tarvitsijan pyynnöstä ja ehdoilla, on elämän-halua ja -iloa lisäävää.
”Arkistojen salaamisella halutaan itseasiassa salata rikoksia.”
Sama ongelma on isoveljellä eli katolisuudella. Vaaditaan, että paavi avaa arkistot, joihin on koottu eli piilotettu pedofiilipappien rikoksia. Ei avata katolisen kirkon arkistoja, koska muuten p***a nousisi Vatikaanin kellareista tornin huipulle. Eikä avata lestadiolaisten arkistoja, ja jos avataan, niin vasta puhdistuksen jälkeen. Yksi keino puhdistaa on tulitikku.
On järkyttävää Raamatun väärinkäyttöä, kun väärintekijä antaa syntejä anteeksi väärintekijälle ja peittää rikokset. Vaikka ne on peitetty ihmisiltä, niin ne odottavat tuomiopäivää
:
”Sillä kaikkien meidän (myös apostolin) pitää ilmestymän Kristuksen tuomioistuimen eteen, että kukin saisi sen mukaan, kuin hän ruumiissa ollessaan on tehnyt, joko hyvää tai pahaa.”
Ei auta tulitikku eikä veljien anteeksiannot. Tämän saman voi lukea kansojen tuomiosta, Mat.25. Ei kysytä kirkkoa, ei lestadiolaisuutta, ei rippejä syntien anteeksi saamisia veljiltä, vaan mitä teit Jeesuksen vähimmille. Oikeamieliset erotellaan väärämielisistä.
Minulle, entiselle vanhoillislestadiolaiselle riittää hyvin tuo historiikki selventämään hoitokokousaikoja, vaikka se tynkä kaikessa suppeudessaan onkin. Ymmärrän, että tutkimuksellisesti se on monessa suhteessa harmittavan köpöinen.
Se, että homma on nyt historiikissa mustaa valkoisella paketissa selvääkin selvempänä, että hoitokokoukset perustuivat valtaan, valtataisteluihin, mielivaltaan ja äärimmäiseen sekoiluun vailla päätä ja häntää, on todella hyvä asia ja sen tiedon pitäisi vaikuttaa vapauttavasti ihan jokaista hoitokokouksissa traumatisoitunutta ihmistä. Miksi niin?
Ensinnäkin jos joku vielä tähän päivään asti kipuili pisarankaan vertaa saaneensa oikeutta kokemillaan nöyryytyksillä hoitokokouksissa ja kokevansa syyllisyyttä niistä, nyt viimeistään voi hyvällä syyllä lakata syyllistämästä itseään ja kärsimästä enää tipan tippaakaan ainakaan siltä osin. Tietty huonoa kohtelua muutoin on vaikea, jopa mahdotonta unohtaa.
Toiseksi voi lakata myös syyllistämästä itseä ja kokemasta mielipahaa enää yhtään siitä, että lähipiiri/sukulaiset/entiset uskonystävät syyllistävät/karttavat/pitävät epäihmisenä ja jättävät tervehtimättä jumalallisella tervehdysellä. Sillä jos he niin tekevät edelleenkin, he ovat harhaopin vallassa.
Minusta on suoranainen ihme, että Palola valotti ja SAI valottaa edes tuon vertaa SRK:n miehien touhuja. Siksi en historiikin köpöisyydestä pahemmin koe harmitusta. Se toi kuitenkin kaikkien silmien eteen sen tärkeimmän, mistä niistä oli kyse.
Nyt vaan uusia tutkimuksia putkeen asian tiimoilta. Tuohon kirjaan ei olisi edes mahtunut hoitokokoukset kaikilta kanteilta katsottuna. Nyt hoitokokoukset voitaisiin irrottaa kokonaan ihan omaksi tutkimukseksi, joka jakaantuisi kolmiosaiseen kirjasarjaan. Ensimmäinen osa olisi perusteellinen selonteko SRK:sta käsin, toinen osa olisi tarkka esitys itse hoitokokouksista ja kolmas olisi se, mitä kaikki merkitsi hoitokokouksissa hoidetuille ja heidän läheisilleen, miltä se tuntui kokouksissa, miltä jälkeenpäin kotona, miltä läheisistä, mitä tukea ja apua he tarvitsivat läheisiltä ja terveydenhuollosta.
Myös se tieto olisi hyvä saada kirjoihin ja kansiin, mitä homma merkitsi kirkolle. Sinnehän moni haavoittunut löysi tiensä ja sai apua vaivoihinsa. Olisi kiintoisaa muutenkin tietää, mitä kirkon ihmiset mahtoivat aikoinaan ajatella, kun saivat tietoa hoitokokouksista ja kokivat niin järjetöntä käytöstä vl-liikkeen tiimoilta itseään kohtaan.
Nyt vain vauhdilla ja kiireesti keräämään aineistoa kirjoihin!
Kiitos Vuokko viimeisestä kommentistasi.
”Ensinnäkin jos joku vielä tähän päivään asti kipuili pisarankaan vertaa saaneensa oikeutta kokemillaan nöyryytyksillä hoitokokouksissa ja kokevansa syyllisyyttä niistä, nyt viimeistään voi hyvällä syyllä lakata syyllistämästä itseään ja kärsimästä enää tipan tippaakaan ainakaan siltä osin. Tietty huonoa kohtelua muutoin on vaikea, jopa mahdotonta unohtaa.”
Tuo on totta. Vaikka asia hiertää koko elämän, niin eteenpäin kannattaa katsoa. Ev. lut kirkosta minäkin löysin ”lohtua” uskonnolliseen suruuni. Vaikka kirkko on minulle ikäänkuin kulttuuriharrastus, niin ihmeesti se täyttää kaiken sen mitä vanhoillislestadiolaisuudessa menetin.
On mielenkiintosta kirkkomme johdon liikettä pitävän kelvollisena kristuksesta todistamaan yhtenä herätyksen liikkeenä.
Miten seurakuntaoppi yhdestä oikeasta sopii tähän. Ei se varmaan sovikaan kuin politiikassa kirkossamme.