Turvassa?

Palaan kotiin talvisodan päättymisen muistopäivän karunoloisesta mutta mieleenpainuvasta päätilaisuudesta, rajoitukset ovat täyttä totta täälläkin, olen hoitanut sotaorvoille uskotun tehtävän. Jo Hietaniemestä lähdettäessä ajatus siirtyy mutkattomasti tähän päivään. Aseet vaikenivat tasan 81 vuotta sitten. Virusten vaikenemisesta ei näy merkkejä, pääministeri on haastattelutunnillaan siirtänyt katsettaan jo pitkälle eteenpäin. Ihmisten turvallisuuden tunne on ja oli molemmissa tapauksissa koetuksella ja vertailua voi jatkaa, aikoinaan olimme kansana aivan yksin, tänään osa laajaa yhteisöä. Yhtä kaikki, omien pelkojensa kanssa ihminen on viime kädessä aina yhtä yksin.

Olen usein miettinyt turvallisuudentunteen harmaita alueita.  Huomaan tallettaneeni luonnoksen vuoden takaa, neljän rintaman sota oli saartanut lähes miljoona ihmistä Syyrian Idlibiin, HS-artikkelissa äiti pesee maassa lapsen tukkaa ja sanoo, että kuolema tulee koko ajan lähemmäksi,  ei siellä kukaan turvallisuuden tunteista kysellyt. Pari viikkoa ja pandemia oli päällä, Idlib oli unohdettu. Artikkeli ei ole jättänyt rauhaan. Kenen turvallisuus meille on tällä hetkellä tärkein, omammeko vain?  Onneksi meille muistutetaan, että pakopaikkaa ei todellisuudessa ole ja yhteisessä vastuussa on puolensa, Etelä-Afrikassa tapettu virus on meidänkin etumme.

Tiedämmehän me sen  mistä me ihmiset perinteisesti olemme turvaa tulevaisuuteen hakeneet.  Muun muassa omaisuudesta, terveellisestä elämästä,  pysyviksi koetuista töistä, kirkosta, ylipäänsä kaikesta jonka kokee kestäväksi ja pysyväksi.  Osaa ihmisistä tämä tällainen ei kiinnosta juuri lainkaan, pysyvää voi olla vain muutos.  Kun yksi kestäväksi koettu tukijalka pettää, se voi olla  kaiken loppu.  Oman kodin muuttumisesta arvottomaksi olemme nähneet vasta alkua, siinä yksi esimerkki.  Kun tähän vielä yhdistetään nämä tämänhetkiset pelot voi syystä kysyä, kenellä nyt lopulta on helpompaa,  heilläkö joilla on ollut elämässään vahvoja kiintopisteitä vai heillä, jotka ovat enemmänkin antaneet päivän mennä ja toisen tulla?

Olen yleensä yrittänyt olla liiaksi vertailematta entisaikoja ja nykypäivää, mutta jotain voi aina yrittää. Kun 81 vuoden takaisista aloitin niin sodanuhka jäi silloin elämään.  Tiedon määrä ympäröivästä maailmasta oli vähäinen. Nyt ihminen joutuu valitsemaan mihin uskoo,  siihenkö että paluuta pandemiaa edeltävään aikaa ei enää tule vai siihen, että  ratkaisut tulevat jäljessä mutta ne tulevat. Olemme koko ajan perillä kaikesta maailmalla tapahtuvasta, jos niin haluamme.  Tulevaisuuden ennustaminen on ja oli yhtä vaikeaa molemmissa tapauksissa. Jos koko ajan terveystieteissä  tehdään työtä, sitä on tehty myös historiatieteissä, joissa  paljastuu uutta vajaan sadan vuoden takaisesta, kunnianpalautuksia myöten.  Nykyinen etulinja joutuu taistelemaan paitsi virusta myös massiivisia harhaanjohtamisyrityksiä vastaan,  valeuutisten levittämisellä voi olla kauhistuttavia seurauksia.  Ja juuri tässä meillä kaikilla olisi paljon tehtävää  eikä siltä näytä, että siihen olisi tarpeeksi kannustettu.  Jokainen pysäytetty ja naurettavaksi osoitettu  julkinen valhe on voitto tässä taistelussa, jossa ei aina sen kummempia aseita tarvita kuin mitä älylaitteet ovat.   Miten olisi, jos joskus muistaisimme rukoilla myös tutkivien journalistien puolesta, luettava ja katsottava meille aina kelpaa.

Kirkko seisoo kyllä ihmisten rinnalla tänäkin aikana vaikka sen kanssa kilpailevat henkisyyden muodot vahvistuvat. Siinä miten se kärsimykseen vastaa tulevat usein mieleen Juhani Rekolan sanat pikku petoksesta, jossa kenellekään ei anneta suurempaa kuormaa kuin minkä jaksaa kantaa.  Annetaan kyllä ja siinä se rinnalla kulkeminen juuri koetellaan, eihän tämä mikääb syytös ole.  Tuntuu tosin siltä, että rehellisintä puhetta kuulee nykyisin monilta sairaalapastoreilta, jotka ovat julkisuuteen tulleet,  samaan aikaan kun kirkolliskokouksen uskottavuus kirkon äänenä entisestään murenee.  Moni on myös tunnustanut, että riisuttu aika on antanut uudelle tilaa, sille joka on pitkään odottanut ottajaansa. Kunnon herätyssaarnaajille on aina tilaa ja nyt en ihan tarkoita sitä ihmistyyppiä, johon tämä sana on totuttu yhdistämään.  Yksi virkistävimmistä avauksista on saatu tuoreimmalta piispalta.

Marianpäivää kohti mennään ja sekin kutsuu taas meitä miettimään ja tutkiskelemaan tulevaa, mikä se onkin. Ja jos linjalla sattuu olemaan sotaorposisaria ja veljiä niin parhaat tervehdykset erityisesti teille, kun tämän muistopäivän puolella vielä nyt ollaan tai ainakin  oltiin sillä Kotimaan järjestelmä ei tällä kertaa suostu suin päin yhteistyöhön. Mutta aikaahaa Luaja loi eikä kiirehest puhunnu mitää.