Epäasiallista kohtelua koki edelleen joka neljäs kirkon työntekijä. Ilmeni Kevan ilmapiiritutkimuksessa.
Tutkimuksen perustella voi päätellä, että kirkossa hyvin moni joutuu kokemaan epäasiallista käytöstä ja ainakin yhtä moni sitä on aiheuttamassa. Se ei tutkimuksessa selviä, mitä kohtelu käytännössä on ollut. On vain koettu jotain ja se tieto on riittänyt. Olihan kyseessä vain ilmapiiritutkimus. Jos joka neljäs työntekijä on kokenut asiatonta kohtelua, niin se kai merkitsee sitäkin, että sitä löytyy vähän joka seurakunnasta. Tuo tilanne on tuttu niille, jotka työskentelevät yhdessä toisten kanssa. Jollain menee aina herne nenään jostain.
Ilmapiirikartoituksessa on se ongelma, että se ei kerro todellisesta tilanteesta, vaan siitä, miten se on koettu. Se näkyy siinä, että jos seuraavan vuoden aikana otetaan jokin epäasiallisen käytöksen muoto erityiseen syyniin, niin tuloksena saattaa vuoden päästä olla se, että juuri siinä kohdassa saadaankin heikompi tulos. Johtuen vain siitä, että tähän asiaan on kiinnitetty enemmän huomiota ja havainnoitu sitä tarkemmin. Siitä huolimatta asiaan on voinut tulla huomattavaa korjausta vuoden aikana.
Toinen ongelma on siinä, että ”epäasiallinen käytös” termi voi olla mitä tahansa. Kunhan se vain koetaan sellaiseksi, niin sitten se on sitä. Monilla asiasta on aivan erilaisia käsityksiä. Yksi on sitä mieltä, että hän nyt vain on sen luotoinen, että. Toinen taas voi olla hyvin herkkä kokemaan hylkäämistä ja mitätöintiä, jolloin pelkkä asiallinen palaute voi saada hänet täysin suunniltaan.
Mielestäni kirkon työntekijöille tekisi hyvää löytää yhteinen nimittäjä tuolle termille.
Työntekijöiden tulisi kyetä yhdessä puhumaan avoimesti siitä, mikä koetaan epäasialliseksi käytökseksi ja mikä sitä ei ole. Sekä kirjata saadut tiedot ylös ja antaa luettavaksi myös kaikille uusille. Luulenpa, että tuonkaltaisen selvityksen tekeminen parantaisi työilmapiirejä paljon enemmän kuin ilmapiiribarometrit.
Yhdessä kun on sovittu ettei vaikkapa huudeta, niin sitten ei huudeta.
Kaikki kun on mukana selvityksen teossa, niin siihen sitoutuminen on melkoisen varmaa. Epäasiallinen käytös kun saadaan kuriin, niin samalla hetkellä alkaa päinvastainen prosessi, eli ilmapiirin paraneminen.
Pekka Veli
Nostat esille hyvin tärkeän näkökulman.
Työtä saamme todellakin tehdä että ilmapiiri saadaan paremmaksi, niin että kannustava ja yhteishenkeä työ voidaan saada käyntiin kaikkialla.
Muutamia vuosia sitten tehdyssä työpaikkakiusaamista koskevassa tutkimuksessa kirkko taisi voittaa kisat. Outoa rakkaus-yhteisön keskuudessa:
”Vuonna 2002 työturvallisuuskeskus julkaisi luterilaisen kirkon alan työolobarometrin tutkimustulokset, jonka mukaan kirkon työpaikoilla on valtakunnallista tasoa enemmän ristiriitoja. Kirkossa esiintyy jonkin verran valtakunnan tasoa enemmän työpaikkakiusaamista. Kirkon työntekijöistä 60% koki palkan olevan epäoikeudenmukainen verrattuna muihin aloihin.
Kirkon työbarometrin (2001) mukaan kirkon työpaikoilla on enemmän ristiriitoja ja kiusaamista kuin muilla työpaikoilla. Kirkon työbarometri (2003) vahvisti asian ja osoitti näiden ongelmien lisääntyneen. Erityisesti työpaikka kiusaamista esiintyi kirkossa esimiesten ja alaisten välillä.”
Kiitokset blogistille tarttumisesta tärkeään asiaan. Seppo Heinolan tavoin voin muistella vanhoja tutkimuksia, joista saadaan aina kirkon ja seurakuntien työolot negatiiviseen valoon. Eräillä kirkon neuvottelupäivillä osanottajat jaettiin kymmeneen ryhmään ja kaikkien tehtävänä oli etsiä suurin seurakuntien kehittämistarve. Ryhmistä 8 nimesi työyhteisön johtamisen suurimmaksi ongelmaksi. Valtakunnallinen työolobarometri kertoi jossakin vaiheessa, että joka toinen työssä oleva henkilö kärsi jonkin asteista persoonallisuushäiriötä. Ongelmat ovatkin pitkälti ihmisistä kiinni.
Kevan tutkimuksen mukaan kirkon työhyvinvoinnin arvioitiin kehittyneen myönteisemmin kuin kuntien ja valtion hallinnossa. Pandemia on ymmärrettävästi lisännyt henkisen työn tekijöiden paineita, mutta silti heistä 81 % kokee henkisen työkykynsä hyväksi tai erinomaiseksi, kun kuntien terveys- ja varhaiskasvatuksen alalla vastaava luku oli 75 %. Tilastojen perusteella en pidä seurakuntien työoloja mitenkään toivottomina, mutta tottakai, aina on parantamisen varaa.
Asiat eivät parane haukkumalla ja ivailemalla. Johtaminen on kaikkien työyhteisöjen ongelma, ja jokainen uusi esimiesikäluokka on siihen koulutettava. Kaikenlaisia johtamistaidon ismejä on olemassa, mutta perusasioiden hallitsemisella esimies pystyy saamaan paljon aikaan. Yksi tulosjohtamisen hyviä oivallus on: Mitä mitataan, sitä tehdään. Työoloja tulisi seurata myös seurakuntakohtaisesti, jolloin päästäisiin yleiseltä tasolta yksityiskohtaisempiin ongelmiin ja etsimään niihin parannusta. Tässä työssä myös johtavat luottamushenkilöt voivat olla kirkkoherran tukena ja apuna.
Kirkon tehtäviin hakeutuu persoonallisuushäiriöisiä ? Lähes jokaisella on jonkin persoonallisuushäiriön piirteitä. Kärsimystä ne aiheuttavat ihmiselle itselleen vasta silloin kun ne ovat janan vahvimmassa päässä. Nykyisin on muotia lyödä toisia narsismilla ja psykopatialla. Ne ovat kuitenkin harvinaisia (johtoasemassa olevilla ehkä tavallisia).
Eiköhän tämä pandemia koettele juuri niitä ihmisiä, jotka tekevät työtään sairaaloiden teho-osastoilla vuoteen vierellä.
Kiitokset blogistille tarttumisesta tärkeään asiaan. Seppo Heinolan tavoin voin muistella vanhoja tutkimuksia, joista saadaan aina kirkon ja seurakuntien työolot negatiiviseen valoon.
No eikös Peka viitannut tuoreeseen tutkimukseen. Ja voi vain ihmetellä, miksi yhteisössä jonka olemassaolo perustuu paljolti lähimmäisenrakkauden julistukseen sen omassa piirissä julistus toteutuu noin huonosti? Tiivistetynä: ”Ei se ihme ole jos juoppo juo, se on ihme kun raitis ryyppää…”
Kuka sanoi?
”
12:51 Luuletteko, että minä olen tullut tuomaan maan päälle rauhaa? Ei, sanon minä teille, vaan eripuraisuutta.
12:52 Sillä tästedes riitautuu viisi samassa talossa keskenään, kolme joutuu riitaan kahta vastaan ja kaksi kolmea vastaan,
12:53 isä poikaansa vastaan ja poika isäänsä vastaan, äiti tytärtänsä vastaan ja tytär äitiänsä vastaan, anoppi miniäänsä vastaan ja miniä anoppiansa vastaan.”
12:54 Ja hän sanoi myöskin kansalle: ”Kun näette pilven nousevan lännestä, sanotte kohta: ’Tulee sade’; ja niin tuleekin.
12:55 Ja kun näette etelätuulen puhaltavan, sanotte: ’Tulee helle’; ja niin tuleekin.
12:56 Te ulkokullatut, maan ja taivaan muodon te osaatte arvioida; mutta kuinka ette arvioitse tätä aikaa?
12:57 Miksi ette jo itsestänne päätä, mikä oikeata on? >> ”
Tuskin tämä syynä, mutta joissain tapauksissa voi olla, jos joku työntekijä nousee vielä vastustamaan voimakkaasti etenevää liberalisoitumista.
Kirkkoherran tukena ja apuna oleminen paljastaa juuri kirkon työilmapiirin pahimman valuvian. Jos vain kirkkoherralla on yksin lupa päättää vaikkapa siitä mikä on epäasiallista käytöstä ja mikä ei, niin soppa on valmis. Muita rakenneosia huonon työilmapiirin rakentumiseen ei tarvita, kuin se että yksi saa ohjata työilmapiiriä haluamaansa suuntaan. Eikä muilla ole mitään mahdollisuutta, kertoa edes sitä että joutuu epäasiallisen käytöksen kohteeksi, muuta, kuin Kevan tutkimuksessa.
Tutkimus ei kerro mikä om epäasiallista kohtelua. Tutkimus ?
Kevan tutkimukseen voi tutustua uutispuolella
Syy huonoon käytökseen ei ole varsinaisesti henkilökunnassa, vaan kirkon sisäisessä toimintakulttuurissa, joka antaa mahdollisuuksia huonoon käytökseen ja kun niitä mahdollisuuksia on, niin niitä myös käytetään.
Tämä on osittain totta, mutta osittain ei. On totta, että kirkon piirissä ei ole tapana nostaa vaikeita asioita esille, vaan hyssytellään ”rakkauden nimissä” asioita, joihin pitäisi jämäkästi puuttua, tai odotetaan, että ”joku muu” tekisi jotakin. Ei kuitenkaan ole totta, että toimintakulttuuri pakottaisi tyytymään tilanteeseen. Jos toimintakulttuurin muutos ei lähde liikkeelle esimiehistä, joita on muitakin kuin kirkkoherra, niin aloitteen siitä voi tehdä kuka tahansa työntekijä, ensin työkaverille, sitten lähiesimiehelle ja lopulta kirkkoherralle. Olen nähnyt läheltä esimerkiksi sen, miten kiittämisestä voi syntyä kiitoskulttuuri.
Epäasiallinen käytös tulee ihan luonnostaan, siihen ei tarvita mitään koulutusta. Se on meihin sisäänrakennettu jo varhain lapsuudessa. Siellä taaperoiässä olemme jo oppineet ne taidot oikein hyvin. Ne ovat myös tehokkaita apukeinoja silloin kun niitä tarvitaan, eikä paremmista ole tietoa.
Hyvä käytös sen sijaan on opeteltava ja sitä on opeteltava jatkuvasti. Oppimisen olennainen osa on puuttua huonoon käytökseen heti, kun sitä ilmenee ja siihen lupa tulee olla jokaisella. Ilman mitään pelkoa siitä, että puuttumisesta voisi tulla itselle hankaluuksia.
Minulla kun on myös lähetyssihteerin tutkinto, niin anoin virkavapaata vuodeksi, yhtä sijaisuutta varten. Joku minua virkavapaalle lähtiessäni varoitti, että kun olen tuohon kiusaamiseen ja epäasialliseen käytökseen täällä työssäni perehtynyt, niin seurakunnassa tulisin sitä kohtaamaan.
Kuvittelin silloin, että kyllä minä siinä suhteessa jo pärjään ja nythän minulla on oiva mahdollisuus tutkia sitä, miksi kirkon työnyhteisöissä on tuo tilanne.
En osannut aavistaa, mihin lopulta jouduin ja oli pakko lähteä sieltä. Onneksi se tapahtui toisella paikkakunnalla. Joten sain tarvittavaa etäisyyttä omaan toipumiseeni. Meni kuukausia , ennen kuin aloin tajuta mitä oikeastaan oli tapahtunut.
Onni oli että sain kuulla epäasiallisen käytöksen kohteeksi joutuessani sen, että ”Jollen saa kirkkoherran tukea hankalassa tilanteessa, niin on lähdettävä”. Tutkimusretkeni kirkon ilmapiiriin sai näin nolon lopun. Toisaalta opin kyllä sillä retkelläni paljon. Ainakin sen, että jos menisin uudelleen samaan tilanteeseen, olisin paljon varovaisempi.
Pahin kömmähdykseni olikin siinä, etten osannut pelätä. Luulin myös, että eri toimialojen välillä voisi olla hyvää yhteistyötä. En lainkaan tajunnut miten suuret rajaristiriidat siellä oli ja tallasin niiden yli tajumatta mitä jännitteitä sain aikaan. Aiheuttamani jännitteet purkautuivat lopulta ja onneksi oli mahdollisuus palata omaan virkaani takaisin.
Tuota kokemusta on mielenkiintoista analysoida vuosien turvallisen etäisyyden päästä. Huomasin miten kirkon työssä olin, kuin tarjottimella. Kuka tahansa saattoi puuttua tekemisiini, tai tekemättä jättämisiin. Jopa siitä saattoi tulla moitteita, mitä joku oli jotain käsittänyt rivien välistä. Jota en edes ollut sanout tai tarkoittanut. Nämä ja monet muut moitteet kulkivat tiettyä vanhaa rataa työyhteisössä ja minä saatoin olla viimeinen, joka niistä kuuli. Kuuleminen saattoi sitten olla työntekijäkokouksessa, jossa asia räväytettiin silmille yllättäen. Huomionarvoista oli että vain kirkkoherralla oli valta päättää siitä, miten asioita käsitellään, tai käsitelläänkö ollenkaan.
Voisiko kuitenkin olla niin, että kirkossa on kahdenlaista elämää niin kuin meidän jokaisen sisimmässä. Meissä vaikuttaa Pyhä Henki, jos olemme uskossa, mutta meissä vaikuttaa myös lihallisuus. Luciferilla on oma agendansa saadakseen kaikki yksimielisyys hajalle varsinkin uskon asioissa. Jos ongelmat olisi ratkaistavissa säännöillä ja järkiperäisellä ilmaston muutoksella, se olisi todiste siitä, että syntiinlankeemus on satua. Ihminen voisi siis sivistyä harmoniaan ja ystävyyteen ihan vain kouluttautumalla.-
Lauri Lahtinen
Ihminen voisi tosiaan sivistyä vaikka sitten todellisuuteen, mutta uskovaiselle se ei onnistu koska hänen on pakko uskoa pahaa muista.
Ajatukset eivät tietenkään ole vielä syntiä, tai lainvastaista, mutta historia osoittaa, että teoiksi muuttuneina uskovaisten ajatukset ovat vaarallisia niille toisille, jotka eivät ole taikapiirin sisällä, eivätkä edes halua siihen vankilaan tulla.
Näille toisille kysymys ei ole oikeasta uskosta vaan oikeasta toiminnasta uskosta riippumatta, uskoa voi mitä haluaa. Teot ratkaisevat.