Savon Sanomat ja Iisalmen Sanomat julkaisivat vappuna 2021 monen sivun mittaisen long play -tyylin artikkelin Iisalmen ortodoksisen seurakunnan talousvaikeuksista. Ehkä näillä jälkijättöisillä jutuila oli joku tavoite saada huomiota ja journalistipalkintoja.
Juttu oli editoitu kooste näiden lehtien aikaisemmin julkaistuista hyvistä ja seikkaperäisistä artikkeleista. Juttuun ei sisältynyt uusia tietoa sitten piispojen Kostantinopolin vierailun jälkeen lokakuussa 2020, uutta uutista tai ajankohtaista kysymystä. Lukija jäikin kysymään, mikä oli juttujen tarkoitus, Iisalmen ortodoksista seurakuntaakaan kun ei enää ole.
Pahimmillaan kokemus on se, että kun vappuna on tapana julkaista pilailulehtiä ja sinänsä hyvin tehty artikkeli oli kooste jo aikaisemmista jutuista, oliko kyse aikaisemmissakin jutuissa pilailusta.
Artikkelissa selostettiin seikkaperäisesti Iisalmessa sijainneen ortodoksisen Evakkokeskuksen tarina. Sen velkoja maksoivat jo 1990-luvulla niin ortodoksinen kirkko kuin silloinen opetusministeriökin. Suomen ortodoksisen kirkon ehtona suorituksille oli, että seurakunta ei enää harjoita hotelli- ja ravintolatoimintaa. Artikkelin mukaan näin tapahtuikin, mutta 2013 seurakunta otti kuitenkin vastuulleen keskushallinnon kiellosta huolimatta liiketoiminnan vastuulleen.
Artikkelissa sivutaan asiaa, mutta ei käsillä olevan kohelluksen kannalta keskeisen kysymyksen osalta siteerata entisiä lehtijuttuja aivan yhtä tarkasti kuin myöhempiä. Tästä syystä herääkin julkaisijan motiivia koskevia kysymyksiä. Miksi vaieta olennaisesta? Savon Sanomat kirjoitti 29. 5. 2015:stä herä
”Ortodoksinen seurakunta on ollut julkisuudessa viime aikoina talousepäselvyyksien takia. Seurakunta jätti huhtikuussa tutkintapyynnön tuolloisen kirkkoherran Elias Huurinaisen sekä aikaisemman seurakuntaneuvoston toiminnasta. Seurakunta muun muassa antoi 240 000 euron takauksen Artos Oy:lle, kun Evakkokeskusta kaksi vuotta sitten remontoitiin. Poliisi ilmoitti toukokuun alussa aloittavansa asiassa esitutkinnan. ”
Kotimaa oli seikkaperäisempi. Jussi Rytkönen kirjoitti 11.2.2016:
”Iisalmen ortodoksinen seurakunta saattaa joutua kiinnittämään ja panttaamaan seurakunnan kirkon. Syynä ovat seurakunnan osittain omistaman, konkurssiin haetun Artos-hotellin velat. Velat lankeavat konkurssin myötä maksettaviksi. Seurakunnalta perätään nyt hotellin veloista taattu 240 000 euroa. Näin kertoo Hotelli Artos Oy:n hallituksen puheenjohtaja Hannele Eskelinen. – Konkurssipesän kokonaisvelka on yli kaksi miljoonaa. Ainoat Artos Oy:n osakkeenomistajat ovat Iisalmen ortodoksinen seurakunta sekä Evakkosäätiö, Eskelinen kertoo. Artos Oy haettiin konkurssiin elokuussa 2015. Kirkon kiinnittäminen velkojen vakuudeksi on Suomessa harvinaista. – Se on suorastaan ainutlaatuista. Ja pankin taholta aivan järjetöntä. Mitä pankki tekisi kirkolla? Ei niitä oikein muuhun voi käyttää, kuin mihin ne on tehty, ortodoksisen kirkon Joensuun piispa Arseni ihmettelee. Arsenin mukaan ajatus seurakunnan kirkosta velkojen vakuutena on lähtöisin velkojalta, joka on Pohjois-Savon Osuuspankin Iisalmen konttori. Arseni pitää jo ajatusta kirkon kiinnittämisestä sopimattomana. – Jotenkin tämä kertoo siitä, että nykyisin ei ymmärretä, mikä on sopivaa ja mikä ei. Kirkkorakennuksen arvo on, mitä on. Arseni korostaa lisäksi, että kirkon sisällä oleva irtaimisto taas ei kokonaisuudessaan kuulu seurakunnalle, vaan osa siitä on Suomen ortodoksisen kirkon omaisuutta. – Merkittävimmältä osalta kirkon ikonit esimerkiksi ovat Laatokan Karjalasta evakuoitua esineistöä. Se on kansallisomaisuutta, sitä ei voi realisoida. Kirkon vakuuden merkitys ei tässä ole kuin symbolinen. Minusta se on pankin puolelta aika harkitsematonta, piispa Arseni sanoo. Ortodoksinen kirkollishallitus hylkäsi 9. helmikuuta Iisalmen ortodoksisen seurakunnan esityksen siitä, että kirkollishallitus antaisi Hotelli Artos Oy:n lainojen takaukseksi tarvittavan vakuuden, jotta kirkkoa ei tarvitse kiinnittää ja pantata lainan vakuudeksi Kirkollishallitus totesi, että vuoden 2015 ortodoksinen kirkolliskokous hylkäsi kirkollishallituksen esityksen takausten antamisesta Iisalmen seurakunnalle lainojen vakuudeksi. Kirkollishallituksella ei siis ole toimivaltaa käsitellä esitystä.”
Helmikuun alussa 2013 toiminnan vastuullinen johtaja sanoutui tehtävästään irti koeajalla. Lehtijutun mukaan syynä oli se, että hänen toimenkuvaansa muutettiin tavalla, joka oli alkuperäisen sopimuksen vastainen. Lehden mukaan ristiriita syntyi osakeyhtion toimitusjohtajana toimineen kirkkoherran kanssa.
Artikkelin tieto on kiinnostava. Kirkkoherra on siis ollut myös toimitusjohtaja. Kirkollishallitus on kieltänyt toiminnan, mutta työnantajana toimiva seurakunta on voinut sallia kirkkoherran toiminnan seurakunnan paljon omistaman yhtiön toimitusjohtajana. Olisiko Iisalmen kaupunki sallinut tuolloin kaupunginjohtajana toimineen henkilön sivutoimisen toiminnan seurakunnan kirkkoherrana, sopii kysyä. Ja olisiko Iisalmen kaupunki suostunut siihen, että se panttaa kiinteistönsä mainitun toiminnan rahoittamiseksi?
Yritystoiminnan perusteisiin sisältyy se, että yrityksen kannattaa tehdä sitä mitä se tekee. Suomalaisessa lainsäädännössä käsiteltyjen uskonnollisten yhteisöjen tarkoitukset on myös määritelty. Niistä kyllä selviää niin sanottu perustoiminta. Yritystoiminta ei kuulu niihin. Kirkkojen varoja tulee käsitellä vastuullisesti. Kirkkojen panttaukset seurakunnan elämän eduksi eivät kuulu niihin.
Eri yhteisöjen jäsenet voivat tietysti toimia erilaisten yhteisöjen luottamustehtävissä. On kuitenkin jo työlainsäädännönkin näkökulmasta ongelmallista, mikäli vastuutehtävässä toimivalla on sivutoimi, joka on sellaista kokoluokkaa, että sitä voi pitää jo päätoimena ja se liittyy muuhun kuin siihen, mitä hänen edustamansa toimija harjoittaa.
Oma tulkintani asiasta on seuraava: marttyyrikertomukset tapauksesta ovat puppua. Tapaus ei kerro ensisijaisesti ortodoksisen kirkon ongelmista vaan näiden lisäksi paikallisista Mämmilä-sarjakuvan mieleen synnyttävistä toimintakulttuurikysymyksistä. Asiassa oli niin monta vastuunsa ja sen sumuttamisen tietävää hallinnollista tahoa mukana, että syntyi eräänlainen täydellinen vääryys, johon juridiikkakaan ei yllä.
Kun Savon Sanomien ja Iisalmen Sanomien jutun lopuksi koetettiin kysyä, että onko selityksenä piispojen huonot välit ja heikko hallintokulttuuri, en usko minuuttiakaan tähän selityksenä, vaikka tuollainen asia voisikin olla totta. Arseni ei ollut metropoliitta vuonna 2013 eikä piispojen väleissä ollut julkisuudessa esitettynä probleemeja.
Aito kokemus on, että jos lehteen lähettää jutun aiheesta, josta tietää, niin vastaus on, että palstatilaa on 1500 merkkiä ja kuva ja tuloksena toimittajan käsittämättömäksi editoima kirjoitus. Sen sijaan aivan pihalle olevalle lehden toimittajalle varaa on 10 00 merkkiä ilman kuvaa. Kliffa här? Että ollaan oikealla asialla ja toimittajan etiikka taattu?
