”Aikaa kaksi minuuttia, josta puolet kulunut.” Ainakin vanhoista sotilasfarsseista tuttu komppanian vääpelin komento nousee pyytämättä mieleen kuunnellessa arkkipiispan tuumailuja avioliittolain tuoreen muutoksen johdosta. Ylen Ykkösaamussa arkkipiispa kehotti hätäisimpiä vihkijöitä malttiin kulkea kirkon oman järjestyksen kautta. Hän myös kertoi, että piispat parhaillaan valmistelevat yhteistä ohjetta, miten kukin piispa hiippakunnassaan omat pappinsa ohjeistaa, kun avioliittolain uudistus astuu voimaan vuoden päästä.
Siis nyt mietitään ohjeita, mutta ei osata sanoa, milloin ne annetaan. Tavoitteena on yhteiset ohjeet. Kunkin piispan erikseen omassa hiippakunnassaan sovellettaviksi.
Nyt ollaan puolivälissä siitä ajasta, joka on kulunut lain hyväksymisestä eduskunnassa siihen, kun laki tulee voimaan. Tekee mieli kysyä, kuinka kovalla vauhdilla kirkkolaivalla on tarkoitus ajaa jäävuoreen, joka on ollut horisontissa tähystäjän näköpiirissä jo pitkään ja vuoden verran on komentosillalla päivämäärän tarkkuudella tiedetty, milloin vielä toisen vuoden kuluttua laiva on jäävuoren kohdalla.
Väännetään nyt vielä kerran (taas kerran) rautalangasta: Evankelis-luterilaisen kirkon papeilla on vihkimisoikeus. He toimivat vihkiessään viranomaisasemassa siten, että valtiovalta tunnustaa heidän suorittamansa vihkitoimituksen sellaiseksi, että vihitty pari on yhteiskunnan lainsäädännön kaikkien oikeusvaikutusten tarkoittama aviopari. Kun vihkimiseen oikeutettu pyytää avioliittoon vihkimistä, hänen täytyy saada vastaus pyyntöönsä. Joko vihitään tai ei vihitä. Papilla on siis ns. ratkaisupakko ja päätös on voitava perustella. Hän ei voi vastata pyytäjälle, että ”ottiatuota, ehkä vihin, ehkä en”.
Jos ja kun kirkko haluaa säilyttää pappiensa vihkimisoikeuden (on se sitten viisasta tai ei), sen on osattava sanoa, miten toimitaan. Ja hyvän hallinnon – avioliittoon vihkiminenhän on yhteiskunnallinen hallintotoimi – periaatteiden mukaan sen on osattava sanoa mahdollisimman pian, miten toimitaan. Kirkko on myös vastuussa papeilleen, että se ohjeistaa heidät yksiselitteisesti ja selkeästi ja hyvissä ajoin. Ei kirkko eikä piispa voi pitää työntekijöitään epävarmuudessa eikä jättää heitä epävarmuuteen siitä, mitä he voivat virkatoimissaan tehdä ja mitä he eivät voi tehdä. Eikä siitä, mitä seuraa, jos he jollain tietyllä tavalla toimivat tai ovat toimimatta.
Ja avioliittoon aikoville jäsenilleen kirkko on vastuussa siitä, että he elämäänsä suunnitellessaan mahdollisimman hyvissä ajoin tietävät, miten heidän avioliittoaikeisiinsa suhtaudutaan, kun laki tulee voimaan.
Vihkimistä pyytävälle ei riitä vastaukseksi, että kirkko haluaa avoimesti ja arvostavasti käydä asiasta keskustelua toinen toisensa kunnioittamisesta kilpaillen.
Kiitos tästä valaisevasta pohdinnasta!
Vihkivänä viranomaisena pappi edustaa myös maallista valtaa ja voimassaolevaa avioliittolainsäädäntöä. Jos tätä viranomaisroolia (oikeutta soveltaa/noudattaa maallista avioliittolakia) haluttaisiin rajata niin eikö siihen tarvittaisi eduskunnan hyväksymä kirkkolain muutos?
… vaiko sittenkin pelkästään kirkkojärjestykseen täsmennys, josta taas päättää kirkko itse.
En tiedä. Mutta jos näin on niin kaiketi tarvitaan kirkolliskokouksen päätös, tod. näk. vähintään 2/3 enemmistöllä.
Se on Sari kirkossa kova kynnysraja noissa laki-ja järjestyskysymyksien muutoshankkeissa eli 3/4 vasta riittää – 2/3 määräenemmistöpäätöstä ei toistaiseksi kirkossa tunneta.
Sari
Ihan vaan selvyyden vuoksi. Uusia avioliittolaki ei rajaa kirkkojen ja uskonnollisten yhdyskuntien oikeutta määritellä kirkollisen vihkimisen ehtoja. Tämä todetaan avioliittolain 15 §:ssä, jota ei ole tässä yhteydessä muutettu (”….kirkollisen vihkimisen muut ehdot ja muodot määrää se uskonnollinen yhdyskunta, jossa vihkiminen toimitetaan”. Tämä oli selkeästi myös eduskunnan näkemys: se muutti vain siviilivihkimisen edellytyksiä eikä halunnut puuttua kirkkojen käytäntöihin.
Jos kirkko haluaa pitäytyä nykyisessä kirkkolakiin, kirkkojärjestykseen ja muihin dokumentteihin perustuvassa avioliittokäsityksessään, jossa avioliitto on naisen ja miehen välinen liitto, ei sen tarvitse tehdä mitään päätöksiä. Jatketaan vain vihkimällä heteropareja – niin kuin tullaan tekemään myös ortodoksisessa ja katolisessa kirkossa. Siihen kirkoilla on täysi juridinen oikeus.
Päätöksiä tarvitaan siinä vaiheessa, jos ja kun avioliittokäsitystä tai nykyistä rekisteröidyn parisuhteen solmineiden puolesta rukoilemisen käytäntöä halutaan muuttaa. Rekisteröidyn parisuhteen osalta joka tapauksessa tarvitaan muutos, koska käytäntö jää uuden avioliittolain mukana pois. Ja niihin päätöksiin tarvitaan muuten 3/4 määräenemmistö, 2/3 ei riitä.
Olen samaa mieltä Risto Voipion kanssa, että kiirettä pitää. Ja päätöksiä pitää tehdä. Tai olla tekemättä. Mutta epätietoisuuden ja yksittäisten pappien omavaltaisen ajattelun varaan tätä ei voi jättää – jotain pitäisi kirkossa sentään oppia naispappeuspäätöksen hurskaista ponsista.
Tarkentaisin Hannu Kuosmasen toteamaa: ”Tämä oli selkeästi myös eduskunnan näkemys: se muutti vain siviilivihkimisen edellytyksiä eikä halunnut puuttua kirkkojen käytäntöihin.”
Kyllähän Eduskunnan päätös antaa mahdollisuuden uskontokunnille vihkiä myös samaa sukupuolta olevia. Käytännössähän tämä ei kai vaikuta kuin Karhun kansaan, evlut kirkon tapaus on toistaiseksi epämääräinen.
Tähän saakkakin on saanut esim. katolinen kirkko kieltäytyä vihkimistä eronneita. Sikäli mitään muutosta ei tule.
Jori, näin toki on: avioliittolain muutos avaa mahdollisuuden. Toteamukseni oli Sarille, joka kommenteissaan on esittänyt, että kirkon pitäisi tehdä erillinen päätös siitä, jos se haluaa jatkaa nykykäytännön mukaista vain heteroparien vihkimistä. Tällainen kirkollinen vihkiminen on juridisesti edelleen pätevä eikä uusi avioliittolaki edellytä siihen mitään muutosta.
Joku päätös kirkon pitää kuitenkin tehdä. Valistunut arvaukseni on, että piispat askartelevat taas kauniin ponnen ja ohjeen, jonka mukaan nais- ja miesparien kanssa ja puolesta rukoillaan ja luetaan Herran siunaus, jota ei kuitenkaan saa tulkita avioliiton siunaamiseksi.
Muuhun nykyisillä määräenemmistösäännöksillä ei tällä aikataululla kyetä, olisi joidenkin halu kuinka kova tahansa.
Hannu Kuosmanen,
en ehkä osannut kommunikoida selvästi mitä tarkoitin. Tarkoitin sitä, että jos kirkko haluaa rajata pappien juridisia viranomaisvaltuuksia niin tähän tarvitaan erillinen kirkolliskokouksen päätös.
Sari,
en nyt oikein ymmärrä, miksi ja miten kirkon pitäisi rajata pappien juridisia viranomaisvaltuuksia. Juridinen kysymys voi olla se, onko papilla oikeus toimittaa siviilivihkiminen. Siihen oikeutetuista määrätään avioliittolain 17 a §:ssä eikä siinä mainita pappeja.
Avioliittolain 17 §:ssä todetaan, että kirkollisen vihkimisen toimittaa pappi. Toisaalta kirkko rajaa – ainakin toistaiseksi – kirkollisen vihkimisen koskemaan vain heteropareja. Jos siis pappi vihkii nais- tai miesparin, hän toimii vastoin pappislupaustaan ja rikkoo voimassa olevaa kirkkojärjestystä.
Vastoin kirkon järjestystä toimitettu vihkiminen voi olla juridisesti pätevä, siitähän on esimerkkinä Keskisen tapaus. Mutta näin tehdessään pappi syyllistyy oman virkansa ja kirkon sisäisen järjestyksen vastaiseen menettelyyn.
Siihen syyllistyneitä varten kirkolla on ihan omat sanktionsa, joiden päässä on virasta erottaminen. Ei siihen mitään yleisiä viranomaisvaltuuksien rajauksia tarvita. Kyllä siihen riittää ihan normaali esimiesten ja piispan työnjohdollinen menettely, myös juridisesti.
Loistavaa ironiaa ja muutenkin hyvä kirjoitus !
Kiitos hyvästä kirjoituksesta. Alkoi suorastaan hykerryttää ja erityisesti tämä loppu ”Vihkimistä pyytävälle ei riitä vastaukseksi, että kirkko haluaa avoimesti ja arvostavasti käydä asiasta keskustelua toinen toisensa kunnioittamisesta kilpaillen.”
Mitens se onkin alkanut kuulostaa, tuo arvostaminen ja kunnioittaminen joka paikassa ja tilantessa jatkuvasti käytettynä, pelkältä tyhjältä hokemalta.
Kyllä Risto on taas tarttunut juristin otteella härkää sarvista – luoviminen ei nyt kerta kaikkiaan edistä asiaa, vaan on aiheuttamassa vain lisää uskottavuusongelmia. Eli vaaditaan vastaus joko ei ei tai jaa jaa.
Joka tapauksessa uusi eropiikki on kirkolle tulossa. Hihojaan polttavat monet jos vihitään ja monet jos ei vihitä. Joka on tietysti täysin turhaa ja typerää asiassa, joka ei ole edes ev.lut.kirkon sakramentti vaan lähinnä ihan vain juridinen ja maallinen asia.
Aivan käsittämätöntä puhetta jostain viranomaisvaltuuksien rajaamisesta.
Saa nähdä miten menee ja minkälaisia työnjohdollisia menetelmiä/rangaistuksia eri hiippakunnissa ja tuomiokapituleissa halutaan käydä soveltamaan, jos papit vihkivät samaa sukupuolta olevia pareja.
Itse näen vertailukohdan eronneiden kirkollisessa uudelleen vihkimisessä, vaikka se ei täysin yksi-yhteen verrannollinen asia olekaan.
Kirkolliskokous vastusti eronneiden kirkollista uudelleen vihkimistä vuonna 1948.
Kirkolliskokous halusi rajata pappien viranomaisvaltuuksia siten että papit eivät voisi vihkiä eronneita. Presidentti Paasikivi kuitenkin päätti olla esittelemättä tätä kirkkolakimuutosta eduskunnalle ja asia raukesi.
Työnjohdollisilla menetelmillä (piispojen kaitsenta, tuomiokapituleiden antamat rangaistuksetjne.) olisi kuitenkin kaiketi voitu estää pappeja vihkimästä eronneita uusiin avioliittoihin. Mutta niin vain kävi, että pikkuhiljaa päädyttiin siihen missä nyt ollaan, eli tilanteeseen, jossa eronneita vihitään uusiin liittoihin (kolmansiin, neljänsiin) ilman mitään edeltävää aviorikostutkintaa yms., jolla voitaisiin päätellä kumpi osapuoli on syyllinen/syytön avioeroon, eli kumpi on oikeutettu menemään uudelleen naimisiin kirkossa. Uudelleen avioituminen on ollut kirkon traditiossa mahdollinen vain leskille, ja sille osapuolelle, joka on syytön avioeroon. Heterojen uudelleen avioitumisen osalta on siis tapahtunut merkittävä muutos suhteessa kirkon traditioon.
Ilmeisesti yleinen mielipide vaikeutti työnjohdollisten sanktioiden käyttöön ottoa ja pappien rankaisemista eronneiden uudelleen vihkimisestä. Avioerot ja kirkolliset uudelleen avioitumiset myös yleistyivät voimakkaasti kirkkokansan (myös konservatiivien) joukossa. Ehkä pelättiin myös sitä, että ihmiset eroavat kirkosta, jos kirkko ei vihi eronneita. Puolet suomalaisten avioliitoista kun nykyään päättyy eroon ja monet menevät uusiin naimisiin.
Saa nähdä miten yleinen mielipide vaikuttaa tässä asiassa. Suomalaiset ihmiset kun alkavat enenevässä määrin olemaan sitä mieltä, että myös homot kuuluvat ”meihin”, eli niiden ihmisten joukkoon, joita ei saa syrjiä ja kohdella eri tavalla syntyperäisten ominaisuuksien perusteella.
Sari R-L :”Suomalaiset ihmiset kun alkavat enenevässä määrin olemaan sitä mieltä, että myös homot kuuluvat “meihin”, eli niiden ihmisten joukkoon, joita ei saa syrjiä ja kohdella eri tavalla syntyperäisten ominaisuuksien perusteella.”
Yksi lapsistamme kysyi murrosiässä rakastaisimmeko häntä, jos hän olisi vähemmistöseksuaali. Vastasimme, että rakastaisimme. Pidämme myös uutta avioliittolakia positiivisena yhteiskunnallisena ilmiönä, koska se turvaa vähemmistöseksuaaleille samat oikeuden kuin muillekin. Mielestämme ”se ainoa oikea kirkko” ei kuitenkaan ole viihtymiseen tarkoitettu paikka, jossa käydään pitämässä hauskaa ja solmimassa ”yhteiskunnallisia sopimuksia” vaikka kuinka monta kertaa kun siltä tuntuu.
Ennen vapaamuurareihin julkisesti ja kollektiivisesti kohdistettuja syytöksiä mm. rikoksista, joita he eivät ole tehneet, olin ortodoksikirkon jäsen. Vaikka ”palasin” puolisoni rinnalle evl.kirkkoon, kunnioitan yhäkin ortodoksikirkon sakramentteja, ja myös katolisen kirkon johtuen neljännestä lapsestamme, joka on katolilainen ja jonka oikeudesta jäädä Suomeen tappelimme 90-luvulla kahdeksan vuotta. Lopulta annoimme valtiolle omavelkaisen takauksen, että hän sai jäädä tänne.
Onko ajateltu sitä, mitä vaikeuksia uusi avioliittolaki mahdollisesti aiheuttaa kirkkojen pyrkimykselle ”olla yhtä”?
Tuula,
samaa kysyttiin myös naispappeuden suhteen, eli oltiin huolestuneita miten se vaikuttaa ekumeenisiin suhteisiin.
(jos kirkkomme papisto siirtyisi selibaattiin ja alkaisi vastustaa ehkäisyä, avioeroa, uudelleen avioitumista jne. niin voisikohan se parantaa ekumeenisia suhteita katoliseen kirkkoon, ehkäpä?)
Sari R-L :”samaa kysyttiin myös naispappeuden suhteen, eli oltiin huolestuneita miten se vaikuttaa ekumeenisiin suhteisiin.”
Kiitos vastauksesta. Evl. – ja ortodoksikirkolla ei ole keskinäistä ehtoollisyhteyttä ja yhdeksi syyksi on sanottu naispappeutta. Olen evl.kirkkoon palaamiseni jälkeen nauttinut evl.kirkossa vain yhden ehtoollisen, ja se tapahtui Joroisten kirkossa, joka on vihkikirkkomme, kun juhlimme hääpäiväämme.
Ei todellakaan ole rinnasteinen eronneiden uudelleen ja homojen vihkiminen. Vaikka kirkko 1948 vastusti eronneiden vihkimistä, oli se Suomen avioliittolain mukaan mahdollista samoin kuin tietääkseni useimmissa Euroopan maissa.
Sen sijaan Euroopassa eikä koko maapallolla tuolloin ollut ketään joka olisi vaatinut homoavioliittoa. Jos Suomessa olisi ollut yksikin tällainenihminen, hänet tiedettäisiin aivan varmasti. Hänelle olisi naurettu avoimesti ja kenties pidetty ns hulluna.
Juhani: ”Sen sijaan Euroopassa eikä koko maapallolla tuolloin ollut ketään joka olisi vaatinut homoavioliittoa. Jos Suomessa olisi ollut yksikin tällainenihminen, hänet tiedettäisiin aivan varmasti. Hänelle olisi naurettu avoimesti ja kenties pidetty ns hulluna.”
”Niin muuttuu mailma, Eskoni.” (Aleksis Kivi, Nummisuutarit)
”Hänelle olisi naurettu avoimesti ja kenties pidetty ns hulluna.” Tämän takia ei kukaan vaatinut homoavioliittoa. Se ei tarkoita, etteikö niitä, jotka sellaisesta unelmoivat, saattanut olla satoja.
Maailma tosiaan muuttuu. Ja kristittyjen asenteet.
Martti Luther piti orjuuttakin itsestään selvyytenä ja kannatti avionrikkojien tappamista.