Televisioon on hiipinyt kuin vaivihkaa järisyttävä kesäsarja: Tannbach – vartioitu kylä. Nyt neljänteen osaan ehtinyt sarja kuvaa pienen saksalaisen kylän elämää toisen maailmansodan jälkeen, kun Länsi-Saksan ja Itä-Saksan välinen raja vedetään kylän halki.
Vaikka Saksa on ansiokkaasti käynyt läpi historiaansa ja traumaansa natsihallinnon luhistumisen jälkeen, en muista nähneeni yhtä dramaattisesti ja vahvasti arkitodellisuuteen sidottua fiktiota siitä, mitä Saksan jako ja muurin pystytys käytännössä merkitsi tavallisten ihmisten elämässä.
Minisarja auttaa samalla ymmärtämään myös tämän päivän Euroopan jakautumista ja halua pystyttää uusia piikkilanka-aitoja maiden välille. Sillä emme me kuitenkaan historiasta mitään muista ja opi.
Yle TV1:ssä esitettävä Alexsander Dierbachin ohjaama kuusiosainen sarjaa kuvaa pienen kuvitteellisen Tannbachin kylän osin tositapahtumiin perustuvaa elämää toisen maailmansodan päättyessä ja sen jälkeen. Minisarja ajoittuu vuonna 1945 tapahtuneeseen Saksan jakoon länsiliittoutuneiden ja Neuvostoliiton hallitsemiin miehitysvyöhykkeisiin sekä sen jälkeiseen aikaan DDR:n perustamisesta aina 1960 luvulle asti.
Ensin tulivat Tannbachin kylään SS-joukkojen viimeiset rippeet tappokäskyineen, sitten amerikkalaiset miehitysjoukot, jotka neuvostojoukkojen kanssa vetivät karttaan rajaviivan kylän halki, kun eivät päässeet keskenään sopuun siitä, kumman hallintaan kylä kuuluu.
Tästä ladataan lähtökohta ja draaman kaari yhden pienen kylän ja sen ihmisten jakautumiseen idän ja lännen etupiiriin: toisaalta länsiliittoutuneiden tukemaan Saksan liittotasavaltaan, toisaalta 1951 perustettuun Neuvostoliiton kontrolloimaan Saksan Demokraattiseen tasavaltaan.
Tuttuahan tämä on historiasta. Mutta Tannbach antaa historialle kasvot. Ja auttaa tarkentamaan historian kulkua, kuten sitä, että heti sodan päättymisen jälkeen kulku miehitysvyöhykkeiden välillä oli vielä suhteellisen helppoa: idän ja lännen välinen raja suljettiin vasta 1952 ja Berliinin muurin rakentaminen alkoi 1961, kun DDR halusi lopullisesti sulkea omilta kansalaisiltaan ainoan vielä toiminnassa olleen rajanylityspaikan länteen.
—-
Sarjan yksi päähenkilö on Saksan maa-aatelia edustava kartanonomistaja kreivi Georg von Striesow, jonka perheen hahmoissa henkilöityy sodan hävinneen maan moniulotteinen todellisuus. Kreivi itse on luhistuvan Saksan armeijasta paennut ansioitunut tiukka upseeri, hänen juutalaisia pakolaisia kätkeneen vaimonsa Carolinan teloittavat sodan viimeisinä päivinä kylään paenneet SS-joukkojen rippeet ja perhettään vastaan kapinoinut tytär Anna jää DDR:n puolelle kylän sosialistisen maatalousosuuskunnan johtajaksi.
Jo tässä olisi pienimuotoisen draaman ainekset. Mutta Tannbach laajentaa kokonaiskuvan yli pienen kylän halkovan rajajoen ja kytkee yli 70 vuoden takaiset tapahtumat taas muureja rakentavaan nykypäivään – tai sen ymmärtämiseen.
Kun piikkilanka vedetään kylän läpi: länteen jäävät wessit Georg von Striesow (Heiner Lauterbach, vas.), Rosemarie Czerni (Anna Loos), Horst Vöckler (Robert Stadlober), Franz Schober (Alexander Held).
Itään jäävät ossit Friedrich Erler (Jonas Nay), Anna Erler (Henriette Confurius) ja Hilde Vöckler (Martina Gedeck). Kuva Yle.
Sillä näinhän tämä aina menee: miehittäjät tulevat ja menevät, naiset raiskataan, toisinajattelijat ammutaan, kykenevät pakenevat, idealistit jäävät, enemmistö katsoo sivuun eikä näe. Ja katkeruus jää, niin Euroopassa, Syyriassa, Libyassa, Afganistanissa…..
Ja aina ovat keskellämme myös takinkääntäjät, jotka aina putoavat jaloilleen ja pärjäävät: aina tarvitaan virkamiehet pyörittämään hallintoa, kreivit ja liukkaat liikemiehet rakentamaan taloutta, kynäniekat kirjoittamaan suurille johtajille puheita, urkinnan ammattilaiset valvomaan toisiaan.
Eikä tämä ole järjestelmästä kiinni. Tannbach osoittaa häkellyttävästi, miten nopeasti entiset natsisaksan aatteisiin sitoutuneet isommat ja pienemmät päälliköt soluttautuivat nostamaan länsiliittoutuneiden tuella ja Yhdysvaltojen Marshall-avulla Länsi-Saksan taloudelliseen ja poliittiseen nousuun.
Tai miten helposti veljeyden ja tasa-arvon aatteisiin sitoutuneet entiset maattomat ostettiin pienillä maatilkuilla ja Neuvostoliiton opeilla ensin raatamaan yhteisen suuren aatteen eteen ja sitten epäilemään Stasin keinoilla kaikkea mikä liikkuu.
Tannbachin voima on siinä, että se kuvaa erilleen revittyjen, mutta edelleen näköetäisyydellä toisistaan elävien ihmisten elämää pienin, mutta äärimmäisen uskottavin vedoin. Kuva ei myöskään ole pelkästään mustavalkoinen, rajan molemmin puolin epäillään, epäröidään, nähdään suurten aatteiden taakse, uskotaan ja toivotaan – ja rakastutaan.
Ja taas alleviivataan, kuinka vahvasti valta ja seksuaalisuus ohjaavatkaan ihmisten käyttäytymistä. On valta sitten taloudellista tai poliittista, miten suurta tai pientä: kyllä aito kahvi vetoaa aina paremmin kuin korvike ja pieneenkin eliittiin kipuaminen antaa aina enemmän liikkumavaraa.
On järjestelmä mikä tahansa, aate kuinka vahva tahansa. Ja aina koneiston pieni valtaa käyttävä osa määrittelee sen, mikä suurelle enemmistölle on parasta.
Mutta aatteista suurin on kuitenkin rakkaus – tai paljaimmillaan puhdas seksuaalinen himo. Näin se vain menee, myös Tannbachissa.
——
Rajan jakamassa kylässä DDR:n syntyhistorian kipupisteet konkretisoituvat. Aate ei kanna, kun talous tökkii: kaupan hyllyt ammottavat tyhjyyttä, koneet eivät toimi, kun varaosia tärkeämpää on tuottaa rajalle piikkilankaa, teollisuudessa määrä ei korvaa laatua, elintarvikehuolto romahtaa, kun entiset suurtilalliset mieluummin polttavat tilansa ja itsensä kuin liittyvät osuuskuntiin.
Saman aikaisesti rajan takana lännessä on tarjolla jo kaikkea: niin kauan kun rajan yli vielä pääsee kulkemaan, löytyi tuliaiskasseista ja salakuljettajien kätköistä niin kahvia, suklaata, sukkahousuja kuin viskiä. Ja matkan teko sujuu pehmeämmin Mersulla ja Volkkarilla kuin käryävällä Trabantilla tai IFA:lla.
Ei ollut ihme, että hyvin nopeasti DDR:n johto tajusi, että kansa karkaa länteen, Siksi tarvittiin piikkilankaan ja muuria. Eikä ole tässäkään mitään uutta, samat keinot ovat taas käytössä tämän päivän kansainvaellusten ehkäisyssä.
Mutta nyt muurit vain ovat kääntyneet toisin päin: nyt ei haluta estää omia kansalaisia karkaamasta vaan pyritään pitämään muukalaiset ja väärin uskovat loitolla, siellä muurin takana. Mutta yhtä kaikki, piikkilangalla ja betonilla on taas kysyntää. Ja teollisuus kiittää.
Kun puomi ja sotilaat erottaa perheen: isä Georg lähtee luomaan teollisuusmiehen menestyksellistä uraa länteen, tytär Anna jää itään johtamaan kreivin maista muodostettua kituuttavaa osuuskuntaa. Kuva Yle/Stephan Rabold / Wiedemann & Berg
Tannbachissa on hämmentävää myös kuva kirkkojen monivivahteisesta roolista. Lännen puolelle jäävä kylän entinen pikkunatsipomo Franz Schober on perhettään häikäilemättä tyrannisoiva despootti, mutta samalla myös harras katolinen: aivan samoja patriarkaalisia äänenpainoja voi taas kuulla syvän etelän Baijerin rajat kiinni ja ristit virastojen seinille –poliitikkojen puheissa.
Tai toisaalta, miten vahvasti Tannbachin kylän luterilainen pappi Wolfgang Herder sitoutuu elämään kyläläisten kanssa sosialistisen järjestelmän ankeassa rakentamisessa, kun maitoakaan ei ole kaupassa ja kirkko on vain rauniokasa.
Natsisaksan aikana kiellettyyn kommunistipuolueeseen kuulunut luterilainen pappi uskoo paitsi Jumalaan myös ihmiseen: kaiken kurjuuden keskellä hän haluaa antaa kyläläisille edes rahtusen toivoa paremmasta huomisesta, jopa taivaasta maan päällä. Ja samalla hän kamppailee oman menneisyytensä ja syyllisyytensä kanssa: miten helposti ihminen lopultakin taipuu, kun valittavana on vain oman isän ampuminen tai toverien ilmiantaminen.
Kuva sosialistista yhteiskuntaa rakentavasta omantunnonherkästä papista ei kuitenkaan ole vain draaman vaatima käänne vaan kuvaa osuvasti luterilaisen kirkon roolia DDR:n todellisuudessa. Vaikka DDR oli loppuaan kohden yhä ohjelmallisemmin ateistinen valtio, saattoi kirkko toimi maassa kohtuullisen vapaasti, jopa niin, että vallankumous kohti muurin murtumista kasvoi nimenomaan kirkon suojissa.
Toisaalta kirkko pystyi tarjoamaan toisinajattelijoille ja poliittiselle oppositiolle mahdollisuuden kokoontua ja toimia sen tiloissa, toisaalta valtion johto tarvitsi kirkkoa ja sen identiteettiä tukemaan ajamiaan kansanvälisiä rauhanaatteita. Jopa niin että Martti Lutherin syntymän 500 vuotisjuhlavuonna 1983 perustettiin peräti valtiollinen komitea suunnittelemaan DDR:n maaperällä toteutettuja juhlallisuuksia.
Tv-sarjassa sivutaan myös sitä, että DDR:ssä kirkko tarjosi turvapaikkaa sukupuolivähemmistöille, kun Länsi-Saksan siveyspoliisin harjoittama homojen vaino yltyi 1950-luvulla lähes samoihin mittasuhteisiin kuin natsisaksan aikaan.
Tannbachin yksi paradoksi onkin, että siinä homopari suunnitteli muuttoa lännestä itään, Länsi-Saksan vainosta Itä-Saksan vapauteen. Mielenkiintoinen lisä sekin jaetun Saksan kirkolliseen todellisuuteen ja myös tämän hetkiseen kirkolliseen keskusteluun Suomessa.
—–
Ei ole syytä oikoa mutkia suoriksi, mutta ei voi välttyä ajatukselta, että jotain tästä jaetun Saksan todellisuudesta on jäänyt vaikuttamaan juuri nyt myrskyn silmään joutuneen liittokansleri Angela Merkelin poliittiseen ajatteluun ja toimintaan.
Merkel vietti nuoruutensa pienessä itäsaksalaisessa Temlinin pikkukaupungissa, jossa hänen isänsä Horst Kasner johti luterilaista pappisseminaaria. Hän siis eli hyvin pitkälle samanlaisessa ympäristössä, jossa myös kuvitteellisen Tannbachin kylän itäisen puolen asukkaat asuivat.
Voi vain esimerkiksi kysyä, juontuuko Merkelin hyvin pieni todellisten ja luetettavien ystävien piiri juuri tuon ajan kokemuksista, siitä kun seinilläkin oli korvat eikä koskaan tiennyt, keneen voi luottaa. Tai liittyykö hänen sinnikäs vastustuksensa kaikenlaisten rajojen sulkemiselle kokemukseen ajasta, kun edes piikkilangat eivät enää riittäneet vaan piti rakentaa muuri, jonka yli ei näy.
Tai onko Saksan aivan viime viikkojen kristillisdemokraattien rajun sisäisen kädenväännön taustalla se, että osapuolina ovat globaalia oikeudenmukaisuutta ajava luterilaisuus ja yhä vahvempia nationalistisia piirteitä saanut baijerilainen katolilainen oikeistokonservatismi.
Tannbach avaa näkemään, miten monissa yhteiskunnallisissa kysymyksissä pitää osata nähdä myös uskonnon rooli kaiken taustalla. Ja Saksassa pitää erityisesti ymmärtää, miten vahvasti elää yhä edelleen ossien ja wessien traumaattinen menneisyys.
Taloudelliseen ja henkiseen rappioon vajonneen DDR:n taakka yhdistyneen Saksan nousulle on ollut kova. Vaikka maa on hämmästyttävän hyvin päässyt taloudellisesti jaloilleen, elävät katkeruuden, epäluulon ja vihan varjot ihmisten suhteissa yhä edelleen.
——-
Traagista tietysti on se, että nämä henkiset rajat eivät näy vain valtioiden välillä. Tannbach on surullinen muistutus siitä, mitä seuraa, kun rajat vedetään kylmästi kylien läpi, sukujen läpi, perheiden läpi, kun ihmiset revitään irti juuriltaan ja toisiltaan.
Suomessa on hyvä sanoa, että me emme ole itsenäisyyden aikana joutuneet kokemaan kaiken alleen murskaavia miehitysjoukkoja. Toki meillä on ollut valvontakomissiot, YYA, suomettuminen, evakot, poliittiset kähinämme, vaikenemisen ajat. Siinä todellisuudessa olemme osanneet kuitenkin luovia, ilman että kukaan on päässyt meitä suoraan määräämään.
Mutta juuri tänään, kansalaissodan 100-vuotismuistovuonna, olemme myös havahtuneet siihen, miten hitaasti haavat umpeutuvat ja miten vaikeaa on tehdä tiliä menneestä.
Siksi Tannbach on tärkeä. Historiaa on hyvä kerrata. Juuri näin fiktiivisesti. Ettei tarvitse lähteä kaduille räyhäämään. Ja että oppisimme, mitä muurien taakse eristämisestä seuraa. Myös tänään.
Muokattu 14.7. klo 16.05: Tannbachin kylän luterilaisen papin nimi muutettu. Oikea roolihahmo on Wolfgang Herder, ei Konrad Werner.
*****
Minisarja Tannbach-vartioitu kylän viimeiset jaksot ovat nähtävissä vielä vajaan kuukauden ajan Yle Areenassa. Linkki Yle Areenaan tässä https://yle.fi/aihe/artikkeli/2018/05/30/tannbach-vartioitu-kyla
PS. Yle Areenassa on vielä kuukauden ajan katsottavissa kovasti mielipiteitä herättänyt hieno sarja The Youg Pope – piru vai pyhimys. Vaikuttava tanskalaissarja Huuto syvyydestä löytyy myös edelleen Areenasta. Molemmat ovat hyvää lääkettä kohta koittavaan jalkapallon MM-kisojen jälkeiseen tyhjiöön.
Muuri-keskusteluissa usein sekoitetaan monta asiaa. Muurit eivät suinkaan ole aina pahoja. Konstantinopolin muurit suojasivat kaupungin asukkaita satoja vuosia väkivallalta. Kyseessä oli siis hyvä muuri.
Valtioilla on paitsi oikeus myös velvollisuus kontrolloida rajojaan. Ei kenelläkään ole oikeutta saapastella rajan yli ja alkaa vaati palvelua. Kun suomalainen matkustaa USA:han hänellä pitää olla passi ja hänet tarkastetaan perinpohjaisesti. Ihmettelen miksi Meksikosta pitäisi saada ylittää raja USA:han ilman mitään lupia. Sama koske Eurooppaa, valtioilla on oikeus säännöstellä rajojen ylitystä ja arvioida ketä rajan yli halutaan päästää.
Maahanmuuttokeskustelussa sekoitetaan tahallisesti aidot pakolaiset, joita on vähemmistö, ja laittomat siirtolaiset. Siirtolaisia halutaan tuoda Eurooppaan ja puhutaan työvoimapulasta. Todellisuudessa ei ole pulaa työvoimasta vaan pääoman omistajat haluavat polkea palkkoja ja työehtoja lisäämällä työvoiman tarjontaa. Ihmisoikeudet jne. ovat pääoman omistajille sivuseikka, heitä kiinnostaa vain omaisuuden kartuttaminen, joka käy helpoiten työntekijöiden oikeuksia polkemalla.
Jos eliitti olisi todella kiinnostunut ihmisistä se muuttaisi maailmankaupan rakennetta siten että myös Afrikan mailla olisi mahdollisuus kehittyä. Nykyään ne alistetaan taloudellisin mekanismein, mm. pitämällä yllä korruptiota kehitysavulla, jonka näiden maiden eliitti varastaa.
Kiitos postauksesta ja sarjan nostamisesta esiin. Olen sitä katsonut ja iloinnut.
Viime aikoina verovaroitettu Yle on näyttänyt muitakin laadukkaita ja kiehtovia sarjoja Sakasta: Deutschland 1983, 4Blocks -veriveljet ja NSU – Saksan uusnatsimurhat.
Olli
Huomaan että myös kaikkien saksalaisten itsetutkistelusarjojen äiti eli Edgar Reitzin mammuttimainen Kotiseutu (Heimat) tulee jälleen Yle Teemalla ja Areenassa. Siinäkin on vastinetta Yle verolle, kohta päättyvän MM- futishuuman täyttämään tyhjiöön.
Tannbach kolahti minulla siitäkin syystä, että muurin murtumiseen liittyy minulla omakohtainen muisto. Olin autotoimittaja-aikanani Volkswagenin lehdistömatkalla Hannoverissa 1990 kaksi viikkoa sen jälkeen, kun Saksoja jakaneen rajan rakennelmat oli saatu purettua myös maaseudulla.
Meille jäi muutama tunti aikaan ennen kotimatkaa ja isännät keksivät, että nyt lähdetään käymään idässä. Otimme siis pihalta ensiesittelyssä olleen VW Transporter pikkubussin ja ajoimme rajalle jossain Harzin vuoristossa.
Kaikki suorat tiet rajan oli luonnollisesti edelleen katkaistu, joten jouduimme ajamaan rajalinjaa kulkevaa huoltotietä pitkin kohtaan, jossa pääsimme DDR:n puolelle pieneen rajakylään.
En muista kylän nimeä, mutta se oli kuin museoitu Tannbach. Kylässä kehitys oli pysähtynyt muurin rakentamisen aikaan. Oli posti, taisi olla pieni kauppa ja kapakka, rakennukset rapistuneet, muutama Trabant ja mummo köpöttelemässä tien varrella. Kontrastin parin kilometrin päässä Länsi-Saksan puoleiseen kylään ja sen pihoilta huokuvaan kulutusjuhlaan oli huikea.
Siinä kylän aukiolla tajusi hetkessä, miten pitkä henkinen prosessi ja huikea taloudellinen ponnistus Saksojen yhdistyminen tulee olemaan. Niin kuin sitten olikin – eikä se ole tainnut päättyä vieläkään.
Minä olen tästä samaa mieltä ja olen mielenkiinnolla katsonut kaikki tässä mainitut sarjat ja erityisesti Heimat-eepoksen. On kyllä tärkeää, että saksalaisten annetaan näin itsekin kertoa omaa historiaansa. Toisen maailmansodan jälkeenhän amerikkalaisten ja englantilaisten filmien saksalaisethan olivat kaikki pelkkiä epäinhimillisiä pahiksia joissa ei juuri inhimillisiä nyansseja näkynyt. Deutchland 1983 ja Tannbach ovat siitä erityisen mielenkiintoisia että niissä kuvataan Itä-Saksaa ”sisältäkäsin” suhteessa länteen.
Saksalaiset näin osaavat tehdä hyviä sarjoja omasta historiastaan. Sitten ihan toinen kysymys: miksi kaikki sakslaiset dekkarisarjat ovat kuin kömpelöllä tietokoneohjelmalla tehtyjä. Tasoero verrattuna näihin hienoihin historiallisiin sarjoihin on merkillepantava.
Olen itse päässyt käymään DDR:ssä 1970. Vietin Dresdenissä reilun viikon ja tutustuin systeemiin ja tapasin etäisiä sukulaisia Freiburgin pikkukaupungissa. Kaikesta oli pulaa ja kaikkialla tiukka kontrolli kaikesta. En unohda noita päiviä koskaan.