Osallistuin tämänkertaisiin seurakuntavaaleihin vaalilautakunnan puheenjohtajana. Otin tehtävän, koska luvassa oli sopivan mittainen projekti, mainio lautakunta, asioiden huolellinen valmistelu, valtakunnallisesti ja paikallisesti hoidettu tiedotus vaalikoneineen sekä sokerina pohjalla Kirkkohallituksen ohjeet. Myös tosipaikan tullen palikat olivat paikallaan. Mutta.
Laajassa Rovaniemen seurakunnassa, joka suorakulmioksi muutettuna olisi 80 km x 100 km (siis 8000 km2) ennakkoäänestyspaikkoja oli 19. Etäisin niistä oli noin 75 km:n päässä kirkosta ja seurakuntakeskuksesta, ja monta muutakin paikkaa oli 50-60 km:n etäisyydellä. Tiheään asutulla kaupunkialueella välimatkat tietysti olivat lyhyempiä. Vaalitoimitsijoiksi rekrytoidut reippaat opiskelijat hoitivat pääosin ennakkoäänestyksen ja avustivat vaalilautakuntaa sunnuntaina varsinaisen vaalipäivän äänestystilaisuudessa sekä ääneten laskennassa perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina. Mainiot järjestelyt siis. Mutta.
Ääniä kertyi melkein 4000, joten askartelua riitti joka työvaiheessa. Mutta – ja tässä on se mutta: äänestysaktiivisuutta kuvaava luku oli vain 10,8 %.
Vaalin tulos saatiin vahvistettua sunnuntaina klo 23. Laahustin seurakuntakeskuksen edessä odottavaan autoon sekavin ajatuksin. Ihan kiva keikka, mutta kannattiko? Toteutuiko demokratia tällä aktiivisuudella? Paljonko saatiin vastinetta kaikelle panostukselle?
Ymmärrän, ettei näitä asioita ole helppoa mitata. Ja demokratiaan kuuluu tärkeänä osana myös mahdollisuus olla äänestämättä. Mutta sittenkin.
Tunnen suurta myötätuntoa etenkin seurakunnan viranhaltijoita kohtaan, sillä he ovat kaiken muun työnsä lisäksi tehneet valtavan työn vaalien toteuttamiseksi. Myös ne aktiiviset ihmiset, jotka kokosivat ehdokaslistat ja houkuttelivat jäsenet vielä vaalilautakuntaankin, ovat kiitoksen ansainneet.
Seuraava kirkolliskokous, joka reilun vuoden kuluttua valitaaan 1.5.2024 alkavalle nelivuotiskaudelle, voisi muiden ikuisuusaiheiden lisäksi ottaa käsiteltäväksi seurakuntavaalien muuttamisen. Olisiko vaikka postiäänestys mahdollinen? Olisiko se kevyempi tapa, joka kuitenkin tuottaisi suunnilleen saman määrän tai ehkä enemmänkin aktiivisuutta? Voisiko vaalien lisäksi jopa hallintoa keventää? (Kokemuksesta tiedän, että ei voi, mutta kysyn silti.)
En osaa vastata omiin kysymyksiini, mutta näppärät aloitenikkarit varmasti keksivät jotain uutta pohdittavaa uudelle kirkolliskokoukselle. Onnea matkaan!
En vielä ole tajunnut sitä, miksi demokratia ei toimi vaalissa. Miksi kenenkään tulisi äänestää vaaleissa, jos kyse on vain tavan vuoksi äänestämisestä. Tavan vuoksi äänestämisessä ei paneuduta asiaan yhtään. Joten tämän äänen voi saada kuka tahansa ja millä perusteella tahansa. Jos sitten saataisiin äänestysprosentti nousemaan, niin miten se lisäisi demokratiaa?
Valituksi tulisi kuka tahansa. Pätevyydellä ja sopivuudella ei olisi mitään merkitystä.
Nyt kun olen yhden kauden ollut varavaltuutettuna ja tutustunut hallintoon, niin en oikein näe demokratian tuntomerkkejä sielläkään. Esityslistalla on päätösehdotukset ja pääsääntöisesti niiden mukaan päätetään. Jollei ole valmistelussa mukana ei voi olla tietoinen siitä, miksi kyseinen päätös on valittu. Jokaiseen päätökseen kun kuuluu niin monia ratkaisevia asioita, että vain asiantuntijat kykenevät tunnistamaan mitä kaikkea niihin liittyy.
Iso osa valtuutetuista on valittu ihan muilla perusteilla, kuin seurakuntatyön asiantuntemuksen tähden. Josta seuraa se, etteivät he voi, eivätkä kykene päätösehdotuksiin kantaa ottamaan. Eikä edes kysyä niistä.
Siellä sitten istutaan kokouksissa neljä vuotta ja juodaan kahvia ja syödään pullaa. Parasta kokouksissa on juuri toisiin tutustuminen.
Sitä vain en käsitä että, miksi kahvin juontiin tarvitaan se demokratiakin vielä. Eikö pulla riitä?
Varavaltuutettuna en ole saanut mitään koulutusta tehtävään , joten ihmettelen tuota kaikkea, että miksi näin ja noin.
Nuorethan saisivat hyvillä vinkeillä haluamansa määrän ehdokkaita päättämään kun asiassa haluttaisiin olla hereillä.
Halua muutoksiin ei ole. Näin kirkossa ei haluta siirtyä tunnistautumisen kautta meneviin malleihin.
Kiitos blogista, Pirjo P. Itse saan palvella seurakunnassa, jossa oli epätavallisen hyvä äänestysprosentti ja se kertoo, että seurakuntamme on lähellä ihmisiä ja näille tärkeä.
Kohtasin sunnuntaina naapurin, joka oli velvollisuudentuntoisesti menossa äänestämään. Kertoi, ettei hänellä ollut hajuakaan siitä, mitä eri ehdokkaat edustivat tai pitivät tärkeinä. Aikoi kuitenkin äänestää tiettyä henkilöä, jonka oli tullut tuntemaan jossakin ei-kristillisessä yhdistyksessä.
Yksittäistapauksista on vaarallista yleistää. Mutta eihän tällaisessa ole mitään järkeä: Äänestäjät eivät osallistu seurakunnan hengelliseen elämään ja äänestävät vaaleissa luottamushenkilöiksi puolituttujaan, jotka ovat aktiivisia eri tahoilla. Näiden pitää tehdä päätöksiä seurakunnan kiinteistöistä, työntekijöistä ja budjetista sekä vielä olla välillisesti päättämässä kirkon opista.
Kirkon hallintoa pitää voida keventää, koska nykyinen systeemi on aivan liian raskas ja säädelty monilla eri tasoilla. Olen jossain ehdottanut ”ylhäältä” tulevan ohjeistusten virran keventämistä.
Seurakuntavaaleissa kai aika usein äänestetään ensisijaisesti jotain tuttua henkilöä, joka tuntuu ”hyvältä tyypiltä”.
Sitä vain Marko tarkoitan, että virasto joutuu huolehtimaan valmistelun lisäksi myös meistä, turhan monista jäsenistä.
Pekka Veli. Olen ymmärtänyt niin, että monet seurakuntiemme päättäjät haluavat nimenomaan toimia sellaisella tavalla mitä ihmettelet: tehdä päätöksiä, jotka virkamiehet ovat valmistelleet. Näin se on kunnallispolitiikassakin. Se käytännöllisempi työ ja pohdinta tehdään muualla kuin kirkkovaltuustossa ja -neuvostossa: eri työalojen johtokunnissa tai tietysti työntekijöiden toimesta. Valtuuston valta on budjettivaltaa. Työntekijöiden valta on asiantuntijavaltaa ja he johtavat tai organisoivat vapaaehtoistyötä. Pienissä seurakunnissa homma voi sujua epävirallisemmin.
Ei eduskunta- ja kunnallisvaaleissa äänestetä summamutikassa vaan otetaan selvää puolueista ja ehdokkaista.
PIrjo P,
Mielenkiintonen pohdiskelu.
Toisaalta, ei todellisessa Kirkossa voi olla demokratiaa. Demokratiaan tarkoittaa, että enemmistö on aina oikeassa ja voi päättää mistä tahansa. Siis myös muuttaa opin kulloisenkin enemmistön päähänpistojen mukaan.
Ehkä rahanjakoon demokratia juuri ja juuri kelpaa, mutta ei olennaisten asioiden päättämiseen.
Ihmiset äänestävät hiljaa jaloillaan, parinpäivän sisällä näyttää kirkon helmoista lähteneen noin kolme ja puolisataa sielua vapauteen.
Kysymys on nimenomaan sisällöstä, joka on ehkä tarkoitettu holhouksenalaisille ja lukutaidottomille, mutta lukutaitoiset ja vastuulliset halauvat itse vastata teoistaan.
Kiitos Marko opastuksesta, jota kyllä tarvitsen. Valmistelu sinänsä on ihan jees, mutta mitä me muut siellä istutaan. Sekö se on sitä valtuuston valtaa, että saa kuulla, mitä on päätetty? Karrikoin tässä, mutta ilman sitä on hallinnon epäkohtia hankala tuoda esiin. Suurin osa päätöksistä kun tehdään esitysten mukaisena. Olen ollut aktiivisesti tässä seurakunnassa mukana lähes 30v. ja huomaan nyt miten vähän tiedän. Mitä sitten tietää, joku jolle ensimmäinen varsinainen kontakti seurakuntaan on valtuustopaikka. Ei nuorille pidä uskotella, että pääsee vaikuttamaan seurakunnan asioihin, kun tulee valituksi. Aika pian he näkevät todellisuuden, eivätkä pysy jatkossa mukana.
On totta, että jos ainoa yhteys seurakuntaan on valtuuston jäsenyys, turhautuu varmasti. Jokaiselle valtuutetulle pitäisikin lisäksi saada paikka neuvostoon tai johonkin johtokuntaan, jolloin asiat tulevat konkreettisemmiksi. Tätä kautta jotkut ovat löytäneet paikan myös varsinaisesta toiminnasta.
Pekka, älä sure, jos hallinnon taso ei 30 vuoden aikana ole oikein avautunut. Olen huomannut, ettei se ole tuttua kaikille palkatuille työntekijöillekään. Hallinto on tukitoimi, sisällöllinen toiminta on pääasia.
Pekka Veli. Karrikoit hyvin. Omat havaintoni ovat pienehköistä ja itsellisistä seurakunnista. Seurakuntayhtymistä en osaa sanoa.
Tässä pitää tarkentaa, mitä ryhmää luottamushenkilöistä tarkoitetaan: kirkkovaltuustoa vai -neuvostoa vaiko neuvoston jaostoa silloin kun sellaisia on. Kirkkolain mukaan valtuusto ei saa ottaa käsittelyyn sellaisia asioita, joita ei jo edeltä ole käsitelty neuvostossa. Ja jos valmistelua päätösehdotuksineen ei ole tehty hyvin, neuvoston kokoukset muuttuvat uuvuttavan pitkiksi ja kaoottisiksi. Valmistelusta voi syntyä tuo kuva, että asiat olisi jo ”ennalta päätetty”. Ihan näin asia ei tietysti ole, mutta asioita pitää osata ”junailla” jos ja kun jotain haluaa muuttaa. Osalle luottamushenkilöistä riittää se, että nuijaa kopautetaan. Osa haluaa vaikuttaa aktiivisesti. Osa alkaa ottaa mittaa kirkkoherrasta ja haluaa näyttää tälle ”kaapin paikan”. Osalla kirkkoherroista on taitoa ja auktoriteettia saada luottamushenkilöt toimimaan haluamallaan tavalla. Joskus voi olla niin raadollisesti, että luottamushenkilöillä ei yksinkertaisesti ole asiantuntemusta eri asioista, mutta he haluavat kuitenkin käyttää valtaa. Tai oikeastaan sen rippeitä…
Hyvä valmistelu on koko asian ydin ja on hienoa, kun se on tehty niin hyvin, että asia voidaan päättää sillä perusteella heti.
Samaa en voi sanoa siitä valtavasta työmäärästä joka virastossa joudutaan tekemään, jotta demokratia tulee hyvin hoidetuksi. Asiat saataisiin hoidettua ihan hyvin alle kymmenen henkilön tiimillä, joka tutustuisi hyvin valmisteluun ja tekisi päätökset.
Pekka Veli. Nyt en ihan ymmärrä, mitä tarkoitat. Voitko täsmentää? Suuri(n) osa seurakunnan suunnittelutyöstä sekä lakisääteisestä kirkonkirjojen pidosta tehdään päivisin virastossa.
Kirkon ulkonainen hallinto on kautta aikojen mukaillut maallisen yhteiskunnan hallintorakenteita. Feodaaliyhteiskunnassa oli tavallista, että aatelisherroilla oli läänityksensä alueella ns. patronaattioikeus, siis oikeus pappien nimitykseen. Monarkian vahvistuminen toi hallitsijalle lisää valtuuksia varsinkin protestanttisten kirkkojen piirissä. Katolisessa kirkossa taas paavin valta on edelleen ratkaiseva. Ruotsissa ja siis myös Suomessa tuli 1700-luvulla käyttöön pitäjänkokoukset, joihin saivat talonisännät osallistua. Tosin alkujaan nämäkin perustuivat pappissäädyn privilegioihin. Vuoden 1869 kirkkolaki säilytti hallintovallan edelleen seurakunnan veronmaksajilla. Kun Suomessa oli valtiollisissa vaaleissa siirrytty säätyedustuksesta yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen syntyi painetta vastaavaan uudistukseen myös sekä kunnallis- että kirkollisvaaleissa.Tämä toteutui molemmissa vuodesta 1918 alkaen. Alkujaan tosin kirkollinen äänioikeus oli yleinen, mutta ei yhtäläinen, sillä avioituminen ja yli 40 vuoden ikä toi lisä-äänen. Jo vuosikymmeniä on toki äänioikeus ollut myös yleinen ja nykyisin äänioikeuden ikäraja on jopa alempi kuin maallisen yhteiskunnan vaaleissa. Mikä sitten kulloinkin onkin hallintojärjestelmä olennaista on kuitenkin se, että hallinto ei seurakunnassa saa olla itsetarkoitus, vaan sen on palveltava seurakunnan varsinaista tehtävää, evankeliumin esilläpitämistä.
Edellisessä kommentissa on virhe, piti olla: Jo vuosikymmeniä on toki äänioikeus ollut myös YHTÄLÄINEN ja…
Niin, yksi osa ongelmaa on se, kun evankeliumi yritetään määritellä uudella tavalla demokratiaa hyväksi käyttäen.
Vastaus Markolle jäi tuonne ylös
Pekka Veli. Kirkkoherranvirasto huolehtii meistä jäsenistä oikein hyvin. Sinne tulevat tiedot seurakuntalaisten vastasyntyneistä lapsista, sieltä varataan kirkko häihin ja hautajaisiin. Ja sieltä hoidetaan ilmoittelu, kutsutaan luottamushenkilöt kokouksiin jne jne jne. Viraston rooli ei ole ongelma. Ongelma on se, että jopa kasteen rekisteröinti on hirvittävän työmäärän takana. Tämä taas johtuu pykäläviidakosta, joka säätelee niitä tietoja, mitkä vaaditaan ennen kuin kaste saadaan virallisesti kirjoihin. Tämä vain esimerkkinä.
30 vuoden virastotyön jälkeen tiedän heidän työpaineistaan jotain
Turha työ on turhauttavaa sielläkin