Olen ollut silloin tällöin kastamassa, vihkimässä tai hautaan siunaamassa.
Tyypillistä on, että omaiset tai asianosaiset pyytävät, ei seurakunta. Nuo ihmiset eivät osaa kuvitellakaan, että pappi tulee tekemään työnsä ilmaiseksi saamatta minkäänlaista korvausta.
Kirkon suositussopimus toimituspalkkioista on niin etevästi laadittu, että suurin osa kutsuttujen pappien työstä jää korvaamatta.
Korvauksen saamiseen kun on kaksi ehtoa. Seurakunnan oman papiston pitää olla estynyt ja pyynnön pitää tulla seurakunnalta (kirkkoherralta), ei yksittäisiltä seurakuntalaisilta. Jos molemmat ehdot eivät täyty, korvausta ei heru.
Matkakorvauksen virallisen taksan mukaan saisi ihmisiltä laskuttaa, mutta harva pappi sitä kehtaa tehdä.
Seurakuntalaiset eivät osaa kuvitellakaan, että kirkko ei maksa palvelijoilleen mitään ja että heillä olisi jokin velvoite korvata kuluja. Se tuttu pappi kutsutaan, vaikka hän olisi naapuriseurakunnassa, eläkkeellä tai muissa tehtävissä.
Voisiko seuraaviin sopimusneuvotteluihin valmistauduttaessa kerrata raamatunkohtaa työmiehestä, joka on palkkansa ansainnut ja ettei pidä sitoa puivan härän suuta?
Se ei olisi ristiriidassa virren 436:4 kanssa . ”Siis valtakunnan lapsena palvelukseesi lähden, en vuoksi palkan, kiitoksen, vaan, Jeesus, armon tähden.”
Itse en nälkään kuole, mutta ajattelen lämmöllä monia nuorempia kollegoja, jotka ovat tiukalla pätkätöidensä kanssa. On moraalitonta teettää heillä ilmaista työtä. Älkääkä viitsikö sanoa, että voihan siitä työstä kieltäytyä.
Joka pyytää se maksaa – periaatteesta on vaikea luopua. Käytännössä tilaaja = maksaja toimii ongelmitta. Koko valtakunnan alueella toimiva yhteisvastuu johtaa kohtuuttomuksiin varsinkin matkakakorvauksissa. Jos ystävä esim Rovaniemellä tai pääkapunkiseudulla pyytää minua kirkolliseen toimitukseen, onkin heti asennoiduttava siihen, että teen sen talkoilla ystävyyden merkeissä. Aina ei ole voinut kuitenkaan palvelemaan luvata vaikka on pyydetty. Fiksut ystävät korvaavat kyllä jotenkin matkan.
Kahdesti olen kastereissusta saanut hilloja ja kerran mustikoita. Yhden kerran vihkipari Rovaniemellä antoi paketin, jossa oli yllätyksekseni poronsarvijauhoa. Taitaa olla tallella käyttämättömänä vieläkin jossain kaapin perällä – ja ystävyys on säilynyt.
Kannattaa siis valita vain hyviä ystäviä, joilla on aikaa ja terveyttä käydä puolestani marjassa tai joilla on poroja.
Uuden testamentin aikaisissa kristillisissä seurakunnissa ei ollut palkallista papistoa, eikä ylipäätään pappi – maallikkojakoa. Hengellisesti päteviä ja elämäntavoiltaan moitteettomia mihiä nimettiin seurakuntien vanhimmiksi ja ”kaitsijoiksi.”
Näiden pätevyysvaatimuksia on esitetty muun muassa 1. Timoteuksen kirjeen 3. luvussa ja Tiituksen kirjeen 1. luvussa.
Apostoli Paavali hankki elatustaan tekemällä telttoja, vaikka oli ennen kristityksi tuloaan saanut sen ajan korkeaa koulutusta. Sai kylläkin myös toisinaan vapaaehtoisesti annettuja avustuksia hengellisiltä veljiltään ja sisariltaan selviytyäkseen pitkistä lähetysmatkoistaan.
Matteus 6:33 ”Näin ollen etsikää jatkuvasti ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan, niin kaikki tämä muu lisätään teille.”
Matteuksen 10. luku ”. 7 Kun menette, saarnatkaa sanoen: ’Taivasten valtakunta on tullut lähelle…….. Ilmaiseksi olette saaneet, ilmaiseksi antakaa. 9 Älkää hankkiko kultaa tai hopeaa tai kuparia vyökukkaroihinne 10 tai eväslaukkua matkalle……, sillä työntekijä ansaitsee ruokansa.”
1. Timoteuksen kirjeen 6. luku (uusi kirkkoraamattu):
” 5…. ja kadottaneet totuuden ja pitävät uskontoa vain tulolähteenä. 6 Suuri rikkauden lähde usko kyllä onkin, kun tyydymme siihen mitä meillä on. 7 Emme me ole tuoneet mitään mukanamme maailmaan emmekä voi viedä mitään täältä pois. 8 Kun meillä on ruoka ja vaatteet, saamme olla tyytyväisiä.”
Siis kirkko ei maksa virassa olevalle palvelijalleen mitään??
Kyllä Marja-Sisko asian oikein kertoo. Jos pappi on töissä jossain muualla kuin srk:ssa ja häneltä pyydetään kirk.toimitus, siitä ei makseta. Ilmaista työtä siis.
Sama tietty on srk-papin kohdallakin, jos häntä pyydetään sukulaisuus- tai tuttavuuspohjalta johonkin ”ylimääräiseen” tilanteeseen, joka ei muuten napsahtaisi kohdalle perustehtävien myötä. Mukava, suosittu verkostoitunut pappi joutuu tekemään enemmän, sammahtanut plösö vähemmän. Sama palkka silti.
Joskus tuntuu, että ehkä homman taustalla on oletus papin narsisismista. Meistä on aina niin mukavaa astua esiin näkymään, että teemme sitä vapaaehtoispohjalta, kun vaan pyydetään.
No, pakko ei ole lähteä kaikkeen, mihin kysytään.
Raha, raha ja raha. Sitä tarvitaan, mutta, mutta……
Herättää ajatuksia ja kysymyksiä itselle ja toisille…..
Tulee mieleen vanha tarina: Lääkäri tapasi juristituttunsa jossakin juhlissa ja kysyi vähän kuin ohimennen: ”Usein minulta kysytään neuvoa johonkin lääketieteelliseen asiaan erilaisissa tilanteissa. Olen miettinyt, voisiko niistä neuvoista laskuttaa?” Juristilla oli heti vastaus: ”Toki”. Muutaman päivän kuluttua lääkäri sai laskun oikeustieteellisestä neuvosta.
Mutta: Marja-Sisko on ihan oikeassa. Erityisesti tämä koskee nuoria pappeja. Vähin mitä voi odottaa, että matkat maksetaan. Mutta helppoa sen sanominen ei ole, kun joku heti ajattelee vähän samoin kuin Helinä, ehkä. Mutta jos pappia ei muuten olisi kutsuttu niihin juhliin, vain siksi, että sattuu olemaan jollakin tavoin tuttu pappi. Niin pitääkö papin maksaa siitä, että pääsee toimittamaan kasteen?
Jos lääkäri osuu kolaripaikalle ja auttaa kärsivää, kirjoittako hän potilaalle laskun? Mielestäni jotakin pitäisi kuulua kristillisen rakkauden palvelun piiriin, ettei heti puhuta rahasta. vai onko todettava, että papille papin kutsumus on vain leipätyö? Monet vapaaehtoiset tekevät paljon palkatonta työtä myös sillä saralla, joka kuuluisi kirkon ammattilaisten piiriin.
Lienee kuitenkin niin, että lääkäriä harvemmin kutsutaan muutama viikko etukäteen onnettomuuspaikalle naapurikunnasta?
Kristillisellä rakkaudella ei makseta laskuja. Monet vapaaehtoiset tekevät sananjulistushommia ilmaiseksi, mutta heillä on yleensä jokin muu leipäpuu. Jos ei työtä, niin eläke tai omaisuutta.
Tuskin kukaan pyytää kirvesmiestä rakentamaan laituria tai tuttua autokorjaajaa tekemään kansiremonttia.
Tein muutaman vuoden ajan kirjoitus- ja lehtihommia työkseni. Silloin tuli tämän tästä kirjoituspyyntöjä, joista ei haluttu kuitenkaan maksaa mitään. Tee pari kolme päivää työtä, lähetä juttu sähköpostiosoitteeseen ja saat palkkioksi meiltä joulutervehdyksen.
Asia on niin kuin Marja-Sisko kirjoittaa. Tuttu juttu kaikille ainakin meille vanhoille papeille. Lähisukulaiset ovat vähän eri juttu. Usein siihen tilaisuuteen menisi muutenkin. Sama koskee hyviä ystäviä. Mutta sitten on paljon seurakuntalaisia, jotka ovat tulleet tuntemaan jonkun papin aikaisempien toimitusten kautta ja pyytävät häntä suoraan, vaikkeivät nyt ihan varsinaisia tuttavia edes ole. He eivät tiedä, ettei seurakunta korvaa asiasta. Ja vähän noloa on kieltäytyäkin, vaikka ainakin eläkeläinen kyllä voisi sen ihan nolostelematta tehdäkin. Kyllä minusta niissä tapauksissa on erikoista, että asia täytyy hoitaa ilman korvausta, vaikka kustannuksia tulee. Palkatonta vapaaehtoistyötä voi toki tehdä, mutta toimituksissa on kyllä ihan oma vaivansa ja rutiininsa papereiden täyttämisineen jne. Jotkut eläkepapit eivät halua tehdä toimituksia lainkaan. Ymmärrän heitä. Jos on 40 virkavuotta takana, ei ehkä enää edes jaksa. Terveyskin voi jo reistailla ja ansaittua lepoa kaipaa sielu ja ruumis.
Selvennän vielä, että puhun nimenomaan kasuaalitoimituksista (kaste, avioliittoon vihkiminen, hautaan siunaaminen). Sielunhoitoa on aina tarvitsevalle annettava. Samoin monet eläkepapit kulkevat puhumassa seuroissa yms. hengellisissä tilaisuuksissa eikä korvauksen pyytäminen tule edes mieleen. Mutta esimerkiksi saarnan valmistaminen on jo varsin isotöinen asia. Mutta jumalanpalveluksiin tuleekin aina kutsu seurakunnalta, joka maksaa toimituspalkkion.
Eikö virassa olevalla papilla ole myös leipäpuu?
Jos on virka, on virka. Mutta paljon on virattomia, määräaikaisia, pätkätyöllistettyjä, osatyöllistettyjä ja ihan työttömiäkin. Se, että on joskus vihitty papiksi, ei tarkoita että olisi työsuhdetta. Ja ilman yösuhdetta ei ole palkanmaksuakaan.
Jos tunnet työttömän kirvesmiehen, voit pyytää häntä talkoisiin, mutta kehtaisitko pyytää häntä korjaamaan laiturisi ilman käypää korvausta?
Tämä on hyvä systeemi. Jokaisella on mahdollisuus kieltäytyä seurakuntalaisten pyynnöstä, jos se tuntuu vaikealta.
Aivan mahdoton on nimittäin ajatus, että seurakunta maksaa sekä työntekijöilleen palkan että keikkapapeille toimituspalkkion ja matkakorvaukset.
Ja samalla totean, että teen näitä toimituksia tutuille / sukulaisille itsekin. Sitä olen pitänyt lupusten rajana, että ehdin illaksi kotiin.
Ymmärrän, vaikka toisaalta purputin vastaan ja ajattelen, että matkakustannukset olisivat tietysti kohtuus. Ja olenhan itsekin saanut toimituspalkkioita.
Mutta lienen omituinen, kun ’tökkäsi’ tuo tyyli, millä ja missä asia esitettiin. Rohkenisin kritisoida kuitenkin estradia, onko se paras mahdollinen, missä tilanne otetaan esiin.
Nimittäin, jos kirkko haluaa viestiä palvelun kirkkoa, niin tällaiset probleemit tulisi hoitaa ns. omassa pesässä, eikä syyllistää niistä kirkkojärjestyksestä tietämättömiä.
Olenkohan kuinka omituinen??
Eikä ole tainnut tarvita pelätä kollegojen ’varpaille astumista’, kun on enemmänkin saanut olla ’paikkaamassa’ vajetta!