Tuo tyttöraasu on tottunut ikänsä pyörittelemään kotonaan tiskirättiä, keittämään isolla kattilalla pottuja, kurittamaan valtaisaa pyykkivuorta, juoksemaan sinne sun tänne perheen perushoidollisissa asioissa ja siitä kaikesta, kodista kotitöineen on muodostunut hänen turvallinen mukavuusalueensa, josta on ajoittain ollut jopa pelottavaa lähteä pois. Neljän seinän sisältä ei ole ollut helppoa lähteä ulos avaraan maailmaan kohtaamaan ihmisiä, jotka eivät elä vaippahöyryjen keskellä ja pää sumussa kaikesta ”tiskirätin” pyörityksestä.
Tuolle tyttöraasulle muodostui jossakin vaiheessa erinäisistä syistä johtuen pakottava tarve kirjoittaa neljän seinän sisältä kaikesta kokemastaan ja se homma ajoi hänet lopulta kertakaikkisen totaalisesti pois hänen mukavuusalueeltaan.
Toki oli monta harjoittelukokemusta tiellä ja matkalla kohti epämukavuusaluetta, mutta kyllä jännitystä siltikin lopulta piisasi H-hetken koittaessa.
Cafe-Ekbergin toisen kerroksen juhlatilat ja Tieto–Finlandia-palkinnon ehdokkuus yhdessä toisen Tyttöraasun kanssa. Kaikki palkintoehdokkaat ohjattiin nk. vihreään huoneeseen odottamaan tilaisuuden alkua ja kuuntelemaan protokollaa tilaisuuden aikana. Tunnelma tuossa huoneessa oli jännittynyt, mutta mieleenpainuvan lämminhenkinen. Esittelykierroksen jälkeen jutustelu kirjailijoiden välillä kävi vilkkaana ja välillä sai kuulla myös iloisia naurunpurkauksia. Tilaisuus oli siis kaikille huoneessa olijoille ilmeisen mukava ja mieleenpainuvan ainutlaatuinen. Lopulta myös minulle, tiskirättiä ikäni pyörittäneelle Tyttöraasulle, kun pahin jännitys hellitti hieman otettaan.
Jokainen palkintoehdokas kutsuttiin vuorotellen ”näyttämölle” kelloa kilistämällä. Kun meidän vuoromme tuli vihdoin astua esiin, sydämeni hakkasi niin että ajattelin sen näkyvän kilometrien päähän. Noh, eihän siinä auttanut muu kuin yrittää vaan olla mahdollisimman asiallisena ja jämynä.
Sinä kun seisoimme kaksi Tyttöraasua ylen wiisaitten ihmisten edessä arvioitavina kirjamme tiimoilta, viimeisetkin jännityksenrippeet katosivat kuin höyhen kanalanovesta tuuliin ja pilviin, kun yksi valintalautakuntaan kuuluvista henkilöistä aloitti lukemaan kriteereitä, joidenka perusteella kirjamme tuli valituksi kuuden parhaimman joukkoon.
”Aila Ruohon ja Vuokko Ilolan kirja kuljettaa lukijansa voimakkaalla otteella keskelle vanhoillislestadiolaisten arkea. Se käsittelee herätysliikkeen nykyisten ja entisten jäsenten ajatuksia ja kokemuksia perheestä, yhteisöstä ja uskosta ja kysyy tuleeko avioparin todella ottaa vastaan niin monta lasta kuin Jumala suo. Autenttisen haastatteluaineiston kuljettaminen läpi kirjan hiljentää miettimään perustavanlaatuisia kysymyksiä elämästä, perheestä, naisen asemasta ja lapsen oikeuksista. Kirja on poikkeuksellisen rohkea avaus kipeästä aiheesta.”
Suuri kiitos valintalautakunnalle noista sanoista. Niitä kuunnellessa tuli vahva tunne siitä, että he olivat ymmärtäneet keskeltä kirjamme sanoman. Enää en ollutkaan yhtäkkiä epämukavuusalueella, vaan minulla oli harvinaisen hyvä olla. Meitä, Ailaa ja minua oli kuultu ja meidät oli otettu vakavasti, jopa arvostusta osoittaen. Harras toivomukseni on, että myös vanhoillislestadiolaisuudessa otettaisiin kirjan aihepiiri vakavasti ja liikkeen painostavasta ja pelottelevasta opetuksesta ottaa kaikki lapset vastaan luovuttaisiin. On yksinkertaisesti väärin painostaa ja pelotella ihan ketään synnyttämään, sillä ei ole kuin huonoja seuraamuksia. Vapaaehtoisuus on asia erikseen.
Tieto-Finlandian ehdokkuus on jo itsessään se ”täytekakku”, voitto olisi kermavaahto koristuksineen kakun päälle. Eli iloitsen suuresti ehdokkuudesta ja suon mielihyvin palkinnon sille, joka sen saa ja se selviää sitten 19. päivä tätä kuuta. Kiitos kaikille ”finalisteille” ja pitäkäämme peukkuja toistemme puolesta.
Suuri kiitos myös kaikille kirjamme informanteille ja runoilija Krista Ojalalle, jonka runo herkisti ja kaunisti kirjaamme. Kiitos myös rakkaille ystävilleni, joidenka kanssa kävin lukuisia keskusteluja kirjamme aihepiirejä koskien. Teiltä sain valtavasti tukea ja myös apua oivaltamaan monia asioita. Eli te kaikki olette yhdessä Tyttöraasujen kanssa ehdokkaina Suomen Tieto-Finlandiassa. Sydämelliset Onnittelut!
Ps ja jälkeenpäin lisätty kirjoitus:
Sain palautetta tästä blogimerkinnästäni, että valitsijalautakunnan perustelussa valita Tyttöraasut TF-ehdokkaiksi kirjansa kanssa, on unohdettu mainita kokonaan vl-isät. Palautteen antaja, suurperheen vl-isä, oli sitä mieltä että joskus on niinkin, että koko muu perhe hyväksyy iloiten ja sata lasissa kaikkien lasten vastaanottamisen eivätkä kärsi hommasta ollenkaan ja ainoa kärsijä onkin perheessä isä. Mutta otetaanko hommassa koskaan huomioon isän terveys ja uupumus, saati mielenterveys? Voisin sanoa, että kaikki mahdolliset helpotukset koskevat lähes aina äitiä; jos äidin terveys on uhattuna, jos äiti on uupunut tai mielenterveysongelmainen, silloin voidaan harkita ehkäisyn käyttöä.
Kuulostaapa työläältä uskolta. Armo on saamista. Usko on Jumalan käsissä. Ei pitäisi olla vaikeaa.
Tuontapainen liikehdintä on herätyksen alkusoittoa, kun havahdutaan Sanan edessä. Tätä ei saisi sammuttaa. On tavattoman suuri vastuu niillä, jotka pyöristelemällä valavat öljyä laineille eikä pyydetä, että Herramme itse tyynnyttää myrskyn. Ehkä se ei sovi siksi, että, Hän myös saattaisi sanoa: Te vähäuskoiset!!!
Oppositiota tai muuten toisin ajattelevia ei oteta vakavasti kirkossa, nyt viimeksi tämän Körttikapinan ja Lähetysseuran vuosikokouksen yhteydessä.
Se on vain fraasi ”Kunnioitetaan toisiamme.”; kun ei ole tarkoituskaan keskustella vakavasti epäkohdista ja niiden korjaamisesta.
Kunnioittaminen on vain fraasi jos ei tehdä niin kuin minä sanon.
Pysyvää herännäisyydessä on muutos, ja tietty mentaliteetti. Voi olla, että kulloinenkin aika vaatii omanlaisensa (sielunhoidolliset) lääkkeet.
Hieno juttu, että körttikansassa on noussut oppositiota herättäjäyhdistyksen nykyistä ääriliberaalia linjaa vastaan. Vanhemmassa, malmivaaralaisessa herännäisyydessä oli paljon kunnioitettavaa, erityisesti jykevä, tinkimätön herätys- ja parannussaarna. Hyvänä esimerkkinä siitä käy tämä piispa Väinö Malmivaaran runoilema virsi (v. 504):
1.
Ah vuodata, Herra, jo Henkesi
ja herätä nuoriso Suomen.
Se johdata armossa tiellesi,
suo maahamme kaivattu huomen.
2.
Me pyydämme Henkesi kastetta
ja parannusarmoa uutta.
Me varromme kevättä tuoretta,
me pelkäämme suruttomuutta.
3.
Et, Herramme, kuoleman valtojen
nyt salline kansaamme voittaa,
kun ennenkin virvoitusaikojen
soit tulla ja armosi koittaa.
4.
Siis sytytä taas pyhä liekkisi
nyt sydämeen nukkuvan nuoren,
niin että hän synnistä nousisi
ja näkisi Siionin vuoren.
5.
Me uskomme Henkesi nostavan
näin kansamme kuoleman yöstä,
sen nuorison kiitosta laulavan
taas Poikasi lunastustyöstä.
6.
Oi Kristus, nyt kanssamme rukoile,
ja Isäsi sinua kuulee.
Niin saapuvat herätysaikamme
ja taivaasta maan yli tuulee.
Komppaan Joona Korteniemeä.
Kuolleella hengellisyydellä ei tee oikeastaan mitään.
Voi tietysti olla niinkin, että arkisen elämän menetysten, stressin, sairauksien, työttömyyden, kiireen, lohduttomuuden tai köyhyyden rampauttama murtumaisillaan oleva ihminen ei niin hirveästi tarvitse tulikivenkatkuista tekopyhää parannussaarnaa. Kärsimystä ja lakia on muutoinkin yllin kyllinen. Körttien ei tarvitse edes raitistua(tosin ei kai siitä haittaakaan ole?), eikä alkuaikojen herännäisyydessä holisteja ollut lähellekään niin paljon kuin alkuherätyksen lestadiolaisuudessa, ei edes Paavo, mitä nyt joskus omaa jumalisuuttaan hiukan karisti.
Toki parannussaarna voi vääristyä tekopyhäksi. Oikea parannussaarna ei sellaista kuitenkaan ole. Siinä ihminen nimenomaan riisutaan omasta tekopyhyydestään ja omista voimistaan niin, että hän joutuu turvautumaan syntisenä syntisten Vapahtajaan.
Joo näin on. Parannussaarna on tarpeen, en sitä kiellä. Mutta on niinkin, että monasti pelkkä elämä on jo yhtä parannussaarnaa, joka riisuu omista voimista, ulkokultaisuudesta, pönäkkyydestä ja paljastaa oman minän loputtoman pimeyden.
Toisaalta ihminen on monasti niin loputtoman väsynyt itseensä, ja kaikkeen, että sielunhoidollisesti ei ole kovin viisasti enää uskonkiihkossa potkia maassa makaavaa.
No jopas on!
”Tänään
Ihmiset kaikki murtumaisillaan
lain alla ja
kaikki parannussaarna tekopyhää….!!!”
Kari-Matti?
Lapissa juotiin rovastin aikaan viinaa reilu puolet siitä, mitä Suomessa nyt.
Alkuheräyksen lähtö ei ollut yksin viinassa, vaan
kotikristillisyydessä. Ruvettiin ottamaan Jumalan sana tosissaan,
Arkinen elämä alkoi polttaa tunnolla.
Riitely, turhat oikeudenkäynnit,. rajariidat, rahariidat,
uskottomuus, tappeleminen, ahneus, varastelu ja kruununvarkaus, armottomuus.
Eiköhän puute nyt ole siinä tänäänkin?
Toisaalla on armo avara, toisaalla alhaalla. Parannus?
Jos tässä itseään minään esimerkkinä voi pitää, niin ahkeran kilvoittelun ja jatkuvan parannuksenteon jälkeen ollaan lähtöpisteessä, korkeintaan.
Ei nähdäkseni nykykörttiläisyyttä voi sanoa ”ääriliberaaliksi”, ei se sitä ole. Usko otetaan siellä tosissaan, vakavasti. Ihan yhtä tosissaan kuin kunnioittamassani vanhoillislestadiolaisuudessa. Pitäisikö vanhoillislestadiolaisuutta sitten kutsuä ”äärikonservatiiviseksi”? Ei pitäisi. Se tekisi liikkeelle yhtä suurta vääryyttä kuin nykykörttien kutsuminen ”ääriliberaaliksi.”
Mihin Suomen kirkko tarvitsee niitä toistakymmentä ns. herätysliikettä, jotka eivät ole sovussa edes omassa keskuudessaan, vaan jakaantuvat koko ajan edelleen?
Kirkko tarvitsee näihin herätysliikkeisiin kuuluvat ihmiset jäsenikseen. Kirrkohan muodostuu paljolti juuri näihin herätysliikkeisiin kuuluvista ihmisistä, sillä he ovat juuri ne kirkon uskolliset aktiivit, jotka tekevät seurakunnissa vapaaehtoistyötä monella tavoin.
Herätysliike on kai sitten heille tärkeämpi kuin kirkko?
Salme: ”Kirkko tarvitsee näihin herätysliikkeisiin kuuluvat ihmiset jäsenikseen.”
Muuten verotulot loppuvat äkkiä.