Ukraina ja Suomi, Risto Ryti ja poliitikot, aikamme instituutit ja tyhjät puheet

Persoonallisuuden ja yhteiskunnan sanotaan kehittyvän kriisien kautta. Näin tapahtuessa ei voi olla näkemättä aikaisempien toimien virheitä. Ukrainan kohtalo on maailman ja maailmantalouden silmissä ennen näkemättömällä tavalla paljastanut valtioiden ja yksilöiden keskinäisen riippuvuuden ja vastuun. Jos kuvainnollisesti ongelman aiheuttajaksi nimetään yksi presidentti niin sen ratkaisijaksi nousee yksi kersantti. Heistä kumpikin edustaa kansakuntaansa. TV:ssä nähty ja edelleen netissä katsottava brittielokuva Eye in the sky (v. 2015) piirtää kuvan vaarallisiksi luokiteltujen Nairobissa olevien terroristien metsästyksestä. Etänä Englannista käsin metsästystä johtava eversti on riippuvainen kenraalin ja tämän johtaman (mm. oikeuskanslerista, ministeristä ym. koostuvan)) ryhmän suostumuksesta laukaista ohjus. Vastuuta ratkaisusta venytetään eri ministeriöiden tasolle aina USA:ta myöten. Vastuunkantajaa ei löydy. Eversti saa kuitenkin painostettua alaisensa kersantin tulkitsemaan ohjuksen väestölle koituvan vaaran ensin 45-65 ja lopuksi hyväksyttävään 45 %:iin. Ohjus laukaistaan ratkaisun ja syyllisyyden jäädessä kersantin omalletunnolle. Tosiasiassa niin ongelman alkuperäinen syy kuin sen ratkaisutapakin jäivät irrallisiksi. Samastahan on kysymys Ukrainan kriisissäkin.

Suomalaisina, Euroopan syrjäisimpänä ja ehkä ainoastaan geopoliittisen sijaintimme puolesta muita kiinnostavana kansakuntana lähestymme ongelmaa omasta historiastamme käsin. Maamme oltua aikoinaan liki Ukrainan kaltaisessa elämän ja kuoleman välisessä tilanteessa kansakunnan ehkä vähiten ymmärrystä mutta eniten solvauksia saanut presidentti Risto Ryti teki henkilökohtaisen ratkaisun. Kaiken menettämisen uhallakin hän itsensä uhraten varmisti Suomen itsenäisyyden. Jatko onkin pelkkää historiaa, joka tunnetaan parhaiten suomettumiskäsitteenä. Monet entiset huippupoliitikkomme ovat sittemmin toimineet ja toimivat aikaamme paremmin kuvaamina agentteina oli ja on kysymys sitten paavolipposlaisesta Nord Stream-hankkeesta, juhasipilämäisestä saman hankkeen tulkinnasta pelkkänä kaupallisena toimena, sekä 200-päisen kansanedustajajoukon pakoilusta toistensa selän taakse niin Fennovoima- kuin NATO-kysymyksessäkin. Ei sovi myöskään unohtaa, että yksi presidenttipelissä käytetty argumentti oli sittemmin unohtunut, mutta nyttemmin uudelleen ajankohtaistunut kaksoiskansalaisuusongelma. Toki ex-pääministeri Esko Ahon osalta todettakoon hänen eronneen Sberbankin hallituksesta (HS 25.2.2022).

Suomalaisen tuntoja ja nähtävästi suhtautumista myös maassamme harjoitettuun päivän politiikkaan kuvaa hyvin usein viime päivinä kuulemani kehut, jotka on osoitettu liki päivittäin kuultaville asiantuntijoille, Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltolalle ja saman instituutin tutkijalle Charly Salonius-Pasternakille sekä yllätykseksi muitten puolueiden karsastamalle ja osin omiensakin hylkäämälle ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Halla-aholle. Kansa kokee kerrankin saavansa kuulla asian kielellä, jossa on sisältöä ja joka on vapaata monia häiritsevästä ja monen häpeämästä suomettumisvivahteesta.

Päivänkohtainen aihe liittyy kuitenkin Ukrainaan, alkaneeseen sotaan, yksittäisten kansojen, EU:n, NATO:n ja Yhdysvaltojen hampaattomuuteen. Mitä tulisi tehdä? On muistettava, että nyt kaikkien inhoa-maa venäläistä sielua ei ilmennä niinkään heidän presidenttinsä, vaan kirjailija Leo Tolstoi. Hän venäläisenä julisti alati yhtä ja samaa vuorisaarnan mukaista oikeudenmukaisuutta ja rakkautta. Ehkä paras ratkaisu aikamme ongelmaan on synteesi eli läntisen maailman mitä jyrkimmät taloudelliset pakotteet teesinä ja Venäjän kansan mielipide Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa Strasbourgissa antiteesinä. Siinä Venäjän ja Valko-Venäjän presidentit ihmisoikeusrikkomuksista haastettuina voisivat puolustautua ja tuoda esille, etteivät he ole kansanmurhaajia vaan pikemminkin ukrainalaisten ja ja valkovenäläisten venäläisiin kohdistavan kansanmurhan estäjiä. Näin kummankaan presidentin vallanjakkaroiden jalkoja ei ”väärin perustein” voisi nakertaa, vaan peräti ”voimistaa”. Sen sivutuotteena Euroopan ihmisoikeustuomioistuin, YK ja muutkin kansainväliset instituutiot ja oma eduskuntamme saisivat uskottavuutta ja sisältöä olemassaololleen. Näin Ukrainan-kriisi tulisi venäläiseen sieluun nojaten ratkaistua Tolstoin julistaman vuorisaarnan Jumalan tahdon toteutumisena maan päällä. Samalla vuorisaarna – joko langettavana tai vapauttavana – tulisi perusteena kirjattua pöytäkirjaan ihmisoikeustuomioistuimen toimesta.