I. Rikollinen ja brutaali, mutta ei irrationaalinen.
Venäjän hyökkäys Ukrainaan 2022 helmikuussa oli brutaali. Hyökkäys oli julma ja oikeudeton, mutta ei irrationaalinen. On hyvä palauttaa mieleen, mitä Zbigniew Brzezinski joskus sanoi: ”Jos haluat horjuttaa Venäjää, se käy parhaiten Ukrainan kautta.”
Vuonna 2017 kuollut Brzesinski – monen muun toimen ohella – oli keskeinen ideologi Yhdysvaltojen uuskonservatiivisen ulkopolitiikan taustalla, vaikka demokraattiseen puolueeseen lukeutuikin. Vanhan liiton republikaanit kannattivat ”Amerikka amerikkalaisille” politiikkaa ja tietyn asteista eristäytymistä. Sitä on kutsuttu myös monroe-opin nimellä USA:n viidennen presidentin James Monroen mukaan.
Neo- tai uuskonservatiivit puolestaan näkevät Yhdysvallat eräänlaisena globaalina sotilaspoliisina, jolla oikeus syrjäyttää Yhdysvaltojen strategisia tai taloudellisia etuja vahingoittavat tahot ja hallitukset maailmalla.
Brzesinski, joka omasi tieteellisten meriittien ohella myös vankan käytännön poliittisen kokemuksen Yhdysvaltain politiikan huipulla, muistutti kuitenkin Yhdysvaltojen johtoa olemaan varovainen Ukrainan kanssa
Varoitus kaikui kuuroille korville.
Kun Varsovan liitto lopetettiin Neuvostoliiton hajotessa Gorbatshoville luvattiin, tosin suullisesti, ettei Nato laajene itään. Miten kävi?
Nato on viime vuosikymmeninä laajentunut tuhat kilometriä itään. Sekä taktisten että strategisten ydinaseiden käyttöalue on samalla siirtynyt saman verran kohti Venäjää. Jos Ukraina liittyisi Natoon – kuten 2014 jälkeen yhä enemmän oli puhetta – niin kuluisi muutama minuutti, kun ohjukset iskisivät Moskovaan.
Muistamme, miten Yhdysvallat reagoi Neuvostoliiton aikeisiin sijoittaa keskipitkän matkan ydinaseita Kuubaan. Miten luulisimme Yhdysvaltojen reagoivan, jos Meksiko yhtäkkiä ilmoittaisi aikeista ryhtyä sotilasliittoon Kiinan kanssa?
Venäjän hyökkäys oli – kuten sanottu – julma ja brutaali, mutta irrationaalinen se ei välttämättä ollut. Suurvallat toimivat tiettyjen geostrategisten pelisääntöjen mukaisesti. Ihan ilman mitään erityistä ideologiaa, vaikka toki sodat ja muut kahinat aina oikeutetaan kaikenlaisella kuorrutuksella. Niin tekee Yhdysvallat, niin teki Neuvostoliitto (ja nyt Venäjä), niin tekee Kiina ja kaikki suuret mahdit historiassa.
Ukraina on joutunut suurvaltojen strategisten tavoitteiden pelinappulaksi. Toisaalla on Venäjä omine ambitioineen ja historiallisine narratiiveineen. Toisaalla länsi, etenkin Yhdysvallat ja Iso-Britannia, joista etenkin ensin mainittu nähnyt historiallisen tilaisuuden kahlita Venäjä.
Kuviota monimutkaistaa, että Länsi-Ukraina on osa läntistä kulttuuria, juuret muun muassa Itävalta-Unkarissa ja niin edelleen. Se ei koskaan ole mieltänyt olevansa osa ”venäläistä maailmaa”. Toisaalla on Itä-Ukraina, joka kielellisesti, kulttuurisesti ja etnisesti on mitä suurimmassa määrin venäläinen.
Vuonna 2022 keväällä Ukraina ja Venäjä olivat lähellä rauhansopimusta. Hyvin lähellä. On esitetty – ihan perustellusti – että Yhdysvallat (+Britannia) torpedoivat sopimuksen. Pahimpienkin yhtäältä arvopoliittisten idealistien ja toisaalta ryssävihaisten haukkojen tulisi ehkä muistaa, että maailmanlaajuissa geostrategisessa pelissä ei ole lopulta ole puhtaita pahiksia tai hyviksiä.
Valtiot ajavat itsekkäästi omia sotilaallisia, poliittisia ja taloudellisia etujaan. Kaiken altruistisen arvopuheen taustalla suurvalloilla on aina kylmä laskelmointi. Se olisi hyvä pitää mielessä myös Suomessa. Ja ehkä ennen kaikkea Suomessa.
1970-luvulla Yhdysvallat tuki islamisteja Afganistanissa. Miksi? Siksi, että Washingtonissa aivan oikein pääteltiin, että kyse on sodasta, jota Neuvostoliitto ei voi voittaa.
En tällä pienellä ekskurssiolla kansainvälisen politiikan strategiaan ja historiaan tahdo väittää, että Venäjä olisi syytön. Sitä se ei ole. Osin tahtomattaan kansainvälisen politiikan pelinappulaksi – ja mittaamattoman kärsimyksen uhriksi – on joutunut Ukraina. Ja nimenomaan köyhät ukrainalaiset. Rikkaat selviävät aina ja usein vieläpä hyötyvät sodan kaltaisista katstrofeista.
——————————————-
II. Onko Ukraina lännen ”vietnam”?
Kun Venäjä 1904 hyökkäsi Japaniin, oli taustalla ainakin osittain pyrkimys siirtää huomio pois Venäjän valtakunnan jättimäisistä sisäisistä ongelmista. Kun Putin 2022 hyökkäsi Ukrainaan oli taustalla aivan varmasti myös pyrkimys siirtää huomio pois vaatimuksilta kohti demokraattisempaa järjestelmää.
Pitäisi siis neuvotella rauha. Mutta länsi on paaluttanut, että Putin on ”sotarikollinen,” jonka kanssa ei neuvotella. Viimeksi näin lausui Viron entinen pääministeri. Ja taisi Suomenkin entinen vastaava sanoa jotain samaa. Nykyisestä en tiedä. Putin varmasti on sotarikollinen, mutta niin oli Stalinkin, jonka kanssa Suomi kahdesti neuvotteli rauhan.
Sotarikollinen oli myös neokonservatiivi George Bush jr, joka valheellisten tietojen avulla yhdessä Iso-Britannian ja Tony Blairin kanssa hyökkäsi Irakiin. Tuloksena satojatuhansia kuolleita ja alue pommitettu kivikauteen.
Edellä mainittu Brzezinski muuten oli se, joka ensimmäisenä ehti ehdottaa, että Yhdysvaltojen pitäisi pureutua Persianlahdelle ja Keski-Aasiaan omien strategisten ja öljynsaantiin liittyvien etujen takia. Niin tehtiin. Tekaistujen tietojen avulla. Seurauksena satojatuhansia ruumiita.
Tähän nokkela knoppikysymys: kuka suomalainen entinen pääministeri on ”sotarikollinen” Blairin palveluksessa..hmn..?
Takaisin asiaan.
Sotarikollistenkin kanssa siis on neuvoteltava. Jonkinlainen geostrateginen tasapaino – edes aluksi vaikka väliaikainen – olisi välttämätöntä saada. Muistaakseni Koreoidenkaan välillä ei – vielä – ole solmittu rauhaa vaan aseleposopimus. Sodasta Koreassa on kulunut noin 70 vuotta.
Miksi rauha tai aselepo tai väliaikainen rauhansopimus? Siksi, koska jatkuvasti kuolee tuhatmäärin täysin viattomia ihmisiä, siviilejä, etupäässä vähävaraisia, köyhiä ukrainalaisia.
Ja siksi, koska länsi ei voi voittaa sotaa. Saksa puolittaa aseavun Ukrainalle kuluvan vuoden 7.5 miljardista ensi vuonna 4 miljardiin ja vain 500 miljoonaan vuonna 2027.
Puola on ilmoittanut jo antaneensa kaikki annettavissa olevat aseet Ukrainalle. Puola katsoo olevansa tästä lähtien vastuussa ensi sijassa Puolan turvallisuudesta. Saksan ja Puolan kaltaisia päätöksiä tulee lähiaikoina lisää. Pelkästään EU:n omat velkasäännöt tulevat rajoittamaan tukea Ukrainalle.
Kun yhä useammassa Euroopan maassa jaetaan niukkuutta, ei pidemmän päälle ole poliittisesti mahdollista jakaa samalla aseita ja rahaa Ukrainalle.
Tulisi muistaa, ettei yksikään uusliberalistiseen taloudenpitoon vihkiytynyt valtio ole koskaan voittanut yhtäkään pidempikestoista sotaa. Koko järjestelmää ei ole tehty sodankäyntiä varten. Pikemminkin päinvastoin. Euroopan Unioni ja sen jäsenmaiden viime vuosikymmenet harrastama uusliberaali talouspolitiikka nojaa avoimien talouksien keskinäisriippuvuuteen, jossa sota anomalia.
Onko Ukraina lännen uusi ”vietnam”? Sota, jota ei voida voittaa.
Suomessa, jonka media osoittanut täydellisen kyvyttömyyden minkäänlaiseen faktapohjaiseen tiedonvälitykseen, odotetaan vesi kielellä Venäjän romahtamista. Ottamatta kantaa siihen, olisiko se toivottavaa vai ei, niin tuskin niin tulee käymään. Päinvastoin kaikki tiedonmuruset Venäjältä kertovat, että sen sotatalous pyörii täysillä.
—————————————–
III. Sodat päättyvät aina
Suomessa on lyhyessä ajassa viritelty valtava ryssäviha. Koska ollaan Kotimaan plokipalstalla on pakko todeta, että puolivillainen teologinen ”älymystö” – sikäli kuin sellaisesta voidaan puhua – tekisi viisaasti, kun pysyisi teologian parissa, vaikka se onkin auringonlaskun ala. Nyt on kaivettu komerosta ja puhdistettu naftaliinista isoisien huuruiset manttelit ja oltu päättäväisesti tutustumatta esimerkiksi venäläisen ortodoksisen kirkon historiaan (Florovsky jne) tai kansainvälisen politiikan geostrategiseen analyysiin, koska se on niin..ah .. . vanhanaikaista ja vanhojen kyynisten setien puuhaa. Ja taas mennään!
Mikä on mennessä, kun valtiojohto tekee samoin.
Ottamatta muutoin kantaa Unkarin tilanteeseen mielestäni Viktor Orban on toiminut järkevästi. Sukkuloinut Washingtonin, Venäjän, Kiinan ja Intian välillä. Niin pitääkin. Mitä tekee suomalainen poliittinen eliitti? Boikotoi Orbania! Koska Orban ei heiluta pride-lippua.
Vanha suomalainen kansallishyve – ulkopolitiikan käyttö sisäpolitiikassa – on otettu jälleen käyttöön. Oikeistohallitus takaa ideologiset köyhiin kohdistuvat jättimäiset leikkaukset varmistamalla kannatuksensa sotapolitiikalla ja historiattomalla ja samalla historiallisen voimakkaalla uholla. Itäraja on suljettu. Ketä se eniten vahingoittaa? Ketä Venäjän taloudellinen boikotointi eniten vahingoittaa?
Venäjää boikotoi taloudellisesti noin 40 maata ja 150 ei. Eurooppa tekee taloudellista harakiria. Venäjä kiertää pakotteita, minkä ehtii. Eurooppa ostaa energiaa Saudi-Arabiasta ja Intiasta, jonne Venäjä sen myynyt. Mitään järkeä tässä?
Lyhyessä ajassa Suomi on ajautunut/ohjattu tietyn geopoliittisen blogin jäseneksi, sen eturintamaan ja aktiiviseksi toimijaksi. Ukko-Pekat on kaivettu vintiltä. Vanha Paasikivi – jos ei olisi jo kuollut vi..tukseen – purisi tekohampaansa rikki.
Kuten edellä todettu, läntinen sotilasliitto Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen laajentunut tuhat kilometriä itään. Silti Nato varsinaisesti Venäjän rajalla on omannut vain Baltian maiden kaltaisia pikku saarekkeita. Tähän saakka. Suomen liityttyä Natoon – mikä sinänsä saattoi olla välttämätöntä – on Natolla ja Venäjällä yli tuhat kilometriä lisää maarajaa.
Nato on nyt niin lähellä Pietaria, että luulisi edes vähän puntin Suomessa tutisevan, mutta ei. Jos sota syttyisi Suomen ja Venäjän välille, siitä syntyisi pahaa jälkeä. Silti sotahuuruisimpien pöksyt kostuvat kiimasta ja media lyö löylyä lisää. Jopa eduskunnan puhemiehen suulla huudetaan täysin epärealistisesti, että Venäjän on hävittävä sota. Ja lisää aseita, lisää aseita, aseita lisää Ukrainalle.
Halla-aho, ideologisesta venäjävihastaan huolimatta, saattaa silti olla poliitikoista taipuvaisimpia edes jonkinasteiseen realismiin, ilman mitään arvopohjaista hölinää, jos tilanne siihen pakottaa. Tasavallan Presidentti on vielä avoin kortti, mutta Stubbin älykkyys ja avoimuus uusille ajatuksille ei ole pelkästään haitta, jos turha julkisuushakuisuus ja impulsiivisuus kuoriutuu kokemuksen myötä pois.
Siperia opettaa.
Kaikki sodat loppuvat joka tapauksessa joskus. Kun lopulta neuvotellaan Ukrainan ja Venäjän välille rauha, yksi asia olisi syytä muistaa: jos rauhansopimuksesta puuttuu jonkun osapuolen näkökulmasta kokonaan oikeudenmukaisuus, on solmitulla sopimuksella helposti kylvetty seuraavan sodan siemen.
Blogin sisältää paljon hieman perusteetonta ja kummallista pohdintaa.
Kovin monimutkaisia syitä on kaivettu Venäjän hyökkäykseen. Todellinen syy on kuitenkin hyvin yksinkertainen: kyse on ryöstämisestä. Venäjä sai Krimin mukana huomattavasti lisää kaasuvaroja. Ruokahalu kasvoi ja tavoitteena on varastaa Ukrainan mineraalivarat ja viljelysmaa. Jälkimmäinen tekisi Venäjästä täysin määräävän maan maailman viljan viennissä. Tällä voisi sitten kiristää esim. Afrikan maita tahtoonsa. Ja luonnollisesti takana on Kiinan kommunistien pyrkimys koko maailman alistamiseen, jossa Venäjän fasistit ovat kätevä apu.
Suomen liittyminen NATO:on oli pakkorako, yksin emme mitenkään pärjää, jos Venäjä toteuttaa ilmoittamansa tavoitteen ja alkaa rakentaa Venäjän imperiumia uudelleen. Siis Suomi ja Puola on tarkoituksena liittää jälleen Venäjään. Historiasta opimme, että eräs saksalainen viiksiniekka kirjoitti ohjelmansa kirjaksi, jota ei otettu tosissaan. Olisi kannattanut.
Siinä olen hyvin pitkälle samaa mieltä, että Suomen liittyminen Natoon todella oli ”pakkorako.” Sen sijaan en usko, että edes nyky-Venäjän johto pitäisi realistisena Puolan tai Suomen kimppuun hyökkäämistä tai 1914 rajoja, vaikkakin asevoimien käyttö 2000-luvulla ollut pidäkkeetöntä. Baltian maat ilman nato-jäsenyyttä varmasti olisivat vaaravyöhykkeessä.
Mauno Koivisto sanoi aikanaan että kun puhumme Neuvostoliitosta niin siihen liittyy aina laajentumispyrkimyksiä. Pahassa maailmassa on asevarustelulla myös hyvät puolensa , sillä heikkous on kuin eläinmaailmassa yllyke. Putin näki Krimin valtauksessa länsimaiden heikkouden . Ja kehuttu länsimaiden apu on ollut ilman johtajaa , vaikka apua on tullut .
Ukrainan suurin virhe historiassa oli luopua ydinaseista. Silloin sen turvallisuuden takasivat mm. USA, Venäjä, Ranska ja Englanti, ehkä Saksakin. Venäjä taipuu vain voiman edessä, siksi NATO on ainoa vaihtoehto Suomelle.
Kiitos Timo kommentista. Mulla on tuossa Koiviston ”Venäjän idea” työpöydällä vierellä. Koivisto sanoo kirjassa paljon muutakin. Yleensä ajateltua ja fiksua. Koivisto oli uskonnollinen mies, joka sodan jälkeen pohti ja suri paljon sitä, kuinka monen lapsen isän tai vaimon miehen oli tappanut. Koivisto oli niitä miehiä, jotka tiesivät, mitä sota oli ja siksi eivät suhtautuneet siihen katteettomalla, murrosikäisellä uholla.
Venäjä on edelleen käsittämättömän laaja maa tai kuten Dostojevski sanoi: Euroopasta katsoen Aasiaa ja Aasiasta katsoen Eurooppaa. Harvoin on kirjoitettu vaikutushistorialtaan niin vaikuttavaa (tai tuhoisaa) poliittista teologiaa kuin Pihkovan luolaluostarin munkki Filofei 1500-luvun alussa (tiivistäen): ”Kaksi Roomaa on tuhoutunut, kolmas on pystyssä eikä neljättä tule.”
Kari-Matilta hyvä blogi.
”Venäjä ei ehkä sabotoinutkaan kaasuputkia kuten Suomessa laajalti arvioitiin. Meillä on tapana uskoa Venäjästä automaattisesti aina pahinta”, kirjoittaa HS:n Berliinin-kirjeenvaihtaja Suvi Turtiainen Hs:ssa 23.8. 2024.
Harvinaista tekstiä hesarissa näinä aikoina. Mitäs presidentti Biden totesikaan? ”Jos Venäjä hyökkää (Ukrainaan), tarkoittaen, että jos tankit tai joukot ylittävät taas rajan Ukrainaan, silloin Nord Stream 2:ta ei enää olisi. Lupaan sen. Me lopettaisimme sen.” YLE. 8.2.2022.
Tiedämme mihin suuntaan Saksan tutkimukset ovat päätyneet. Entä sitten, jos suunta onkin muu kuin Venäjä? Kävikö joku toinen natomaa toisen kimppuun? Oleellinen kysymys lienee, kuka tästä viime kädessä hyötyy? Eurooppaan ja mm. Ranskaan tuodaan venäläistä kaasua kiertoteitse entistä enemmän. EU on ollut aika hiljaa tämän saksalaisten tutkimuksen jälkeen. Jos lähtökohta on se, että sotarikollisten, (joita on siis lännessäkin) kanssa ei neuvotella ukrainalaisten kärsimyksille ei näy loppua.
Kosti, kiitos kommentista. Sitaattisi olivat varsin osuvia. Naftaliinista on tosiaan kaivettu pahimmat mahdolliset asenteet ja mielipiteet Venäjästä. Kaasuputkijutussa kävi vähän köpelösti suomalaiselle medialle, joka alusta saakka ”tiesi”, kuka sen oli räjäyttänyt.
Ihan vilpittömästi uskon, että Moskovan vanhan torin laidalla osataan jekku jos toinenkin eikä aina edes kovin harmiton. Silti: hybridivaikuttamista tai millä nimellä sitä kutsutaan on ollut aina. Jos mennään sotien jälkeiseen aikaan niin itärajan yli saattoi tulla viikoittain siistin näköisiä, hyväkuntoisia miehiä, oman kertomansa mukaan toisinajattelijoita tai muuten vainottuja, jotka kiertelivät maata- kyselivät ja katselivat – ennen kiinnijäämistään ja palauttamistaan.
Nykyinen Venäjä on epäilemättä autoritaarinen maa, kaukana demokratiasta. Pahempi kuin Neuvostoliitto sen viimeisinä vuosina. Maa, joka pitää toisinajattelijoita jälleen vankiloissa tai leireillä täysin epäinhimillisissä oloissa. Tätä Venäjää kohtaan minulla ei ole mitään myötätuntoa tai ymmärrystä. Silti hyvä muistaa – kun Suomea nyt pyörittää miltei ennen näkemätön ryssäviha – että on olemassa toinenkin Venäjä. Kaikki yksinkertaistukset Venäjästä ovat vääriä, sitä samaa totalitarististyyppistä ajattelua, jota sillä yritetään kritisoida.
En minä hyväksy tippaakaan Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainaan. Silti tulisi ymmärtää, ettei sitä tehty jonkin täysin irrationaalisen ja mystisen ikiaikaisen venäläisen valloittamishalun nimissä. Ei. Kyse on ennen muuta geopolitiikasta ja myös siitä, että Nato Neuvostoliiton luhistumisen jälkeen on laajentunut tuhat kilometriä itään. Yhdysvaltojen – niin ikävää kuin se on sanoa – kädet eivät todellakaan ole puhtaat Ukrainan sodan suhteen.
Venäjä on tietysti Venäjä, sen on Suomi saanut kokea monesti historian saatossa. Suomen sota 1808-1809 liippasi läheltä myös minun syntymäkotiani. Taisteluja käytiin 200m läheisyydessä. Talo kuitenkin välttyi tuholta.
Nyt Suomi on asemoinut itsensä uuteen tilanteeseen liittoutumalla. En tiedä onko se hyvä vai paha (se jää nähtäväksi), mutta kannattaako kaikki ns. ”vanha viisaus” Venäjän suhteen heittää romukoppaan. Suomen media voisi osaltaan pyrkiä hieman tasapuolisempaan analyysiin sen sijaan, että se keskittyy lähinnä sotapropagandaan. Itse seuraan sitä, mitä mm. Ylen ja Hs:n kirjeenvaihtajat Saksasta raportoivat tähän sotaan liittyen ja vertaan sitä saksalaiseen mediaan. Seuraavassa linkki venäläisen kaasun matkasta Eurooppaan.
https://de.euronews.com/business/2024/08/06/vergessene-sanktionen-frankreich-importiert-immer-mehr-flussigerdgas-aus-russland
Sitä paitsi. En ole alunpitäenkään uskonut Usan hyveellisyyteen yhtä vähän kuin Venäjänkään. Usalla, kuten myös Natolla on ns. oma lehmä ojassa. Ja Venäjällä oma lehmänsä. On mielenkiintoista, mikäli tätä sotaa pyrkii lähinnä ymmärtämään saa helposti stigman otsaansa.
Kuten tiedämme Saksassa on poliittisen kasvatuksen virasto. Ehkä sellainen pitäisi perustaa Suomeenkin, niin yksityinen ajattelu olisi paremmin kontrollissa. Vaan ei tuo kontrolli näytä tuottaneen tuloksia oikein Saksassakaan hallituksen hyvistä yrityksistä huolimatta.
Ihan perustellusti puhutaan Venäjän hybridi- yms. vaikuttamisesta. Samalla jää katveeseen, että se osataan myös lännen – lähinnä Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian – puolella. Mistä suomalainen media saa aineistonsa? Kuka syöttää?Sylttytehtaaksi on veikkailtu – välikäsien kautta – Britannian tiedustelupalvelua. Mene ja tiedä. Molemmin puolin käydään jatkuvaa informaatiosotaa.
Minulla harvoin on ollut ikävä Keskustapuoluetta, mutta viime aikoina yhä tiheämmin. Kaiken koplaamisen ja muun ohella Maalaisliitto/Keskustaan kuitenkin kertyi vuosien varrella idänpolitiikan osaamista. Nyt ovat asialla uudet pojat ja tytöt ja jälki, tekisi mieli sanoa, sen mukaista. Ei voi sanoa, että pelkästään oikeisto olisi haukkojen hallussa, sama historiaton ja moralistinen (ulko)politiikka koskee yhtälailla vasemmistoa.
Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että Suomen oman puolustuksen tulee olla maksimaalinen ja maamiinakiellosta tulisi irtautua. Nyt kun Suomen herrat (ja rouvat) saivat Naton selkänojaksi niin uhoamisella idän suuntaan ei ole mittaa eikä määrää. Toinen juttu on sitten, mitä tapahtuisi, jos tositilanne? Yhdysvallat on globaali suurvalta, jonka näkökulmasta Venäjän/Ukrainan-sota saattaa monille näyttäytyä jonain eurooppalaisena kahakkana, johon varsinaista aseellista osallistumista syytä välttää.
Osa minusta on Trumpin presidentiksi valinnan kannalla ennen muuta sen vuoksi, että Trump – niin ”omalakinen” ja arvaamaton kuin onkin – kuitenkin edustaa republikaanien voisiko sanoa vanhan liiton linjaa ulko- ja etenkin eurooppapolitiikassa eikä ole niin ärsyttävän DEI- ja Woke kuten demokraatit ja Harris.
Oma lukunsa on Ranska. Macron nimitti pääministeriksi Michel Barnierin. Oletettava hallituskoalitio koostuu tasavaltalaisista, presidentin vaaliliitosta, liberaaleista ja pienpuolueista. Tällä koalitiolla parhaimmillaankin vain 242 paikkaa, kun enemmistöön vaadittaisiin 289 paikkaa.
Tässä on historiallinen pelin paikka Marine Le Penillä ja Kansallisella liittoumalla, joihin hallituskoalitio joutuu nojaamaan pysyäkseen pystyssä. Kuten tiedetään Le Pen suhtautuu nihkeästi Ukrainan tukemiseen. Lisäksi myös Ranskan julkinen talous on tilanteessa, jossa velkaantuminen on vähintäänkin hälyttävää. Julkisista menoista pitää leikata, mutta ennemmin kuin ranskalaisten etuihin, se todennäköisesti kohdistuu Ukrainan tukemiseen, mikä toki jo sinänsä sopii Kansalliselle Liittoumalle.
Yhtä kaikki: paitsi Suomi, myös Euroopan suuret maat ovat pulassa julkisen taloutensa alijäämien kanssa. Se tietää huonoa Ukrainalle. Etenkin kun Etelä-Euroopan maat – maantieteellisestä sijainnistaan johtuen – eivät muutoinkaan ole osoittaneet merkittävää innokkuutta asiaan.
Oma lukunsa on Yhdysvallat. Vaikka nyt Harrisin ja Trumpin ulkopolitiikka ja politiikka ylipäänsä tuntuu kovin erilaiselta, käytännössä ja seurauksiltaan se seuraavan neljän vuoden aikana tuskin merkittävästi eroaa toisistaan. Minusta Suomen poliittisen johdon tulisi edes jossain määrin herätä Natoruususen unestaan ja havahtua näköpiirissä oleviin realiteetteihin. Vahva oma puolustus, irtautuminen maamiinakiellosta ja asialliset suhteet itään.
Mitä siis tulisi tehdä? Julistaa laajapohjaisen poliittisen koalition toimesta suostumus siihen, että Krim ja Donetsk sekä Novorossija ovat nyt osa yhtenäistä ja jakamatonta Venäjää?
Jotenkin minulle on tullut mieleen Antony Beevorin (?) analyysi Espanjan sisällissodasta 1936-39. Tasavallalla, jota vastaan Franco & knit nousivat, ei koskaan ollut realistista mahdollisuutta voittaa. Sekä Neuvostoliitto että Saksa tukivat omia osapuoliaan, mutta kaikesta propagandasta huolimatta vain niin paljon, että tasavalta ei kärsisi tappiota ja Franco saisi nopeaa voittoa. Suurvalloilla oli siis omat etunsa ja hinnan maksoivat tavalliset espanjalaiset. Voi voi ukrainalaisia! Ilmeisesti paasikiviläinen ”hirmuinen” realismi pätee nykyäänkin.
En ota kantaa siihen, uhoavatko poliitikkomme. Minusta eivät. He ovat pikemminkin analysoineet tilanteen ja toteavat, että Venäjä kunnioittaa vain voimaa.
Venäjä vetäytyy historiansa valossa Ukrainasta vain ja ainoastaan silloin, kun se kärsii taistelukentällä selvän tappion ja kotirintamalla syttyy jonkin lainen vallankumous tai talouden romahdus. Näin kävi
1917 ja 1905 sekä 1991. Sama nähtiin myös1856.
Marko. Yritin, mutta huonosti, tuoda esiin sitä, että Euroopalla ei ole voimaa, halua, sitkeyttä eikä rahaa tukea Ukrainaa siinä määrin, että se voittaisi sodan. Yhdysvallat katsoo ennen muuta Kiinaan. Näin jokin aika sitten kuvan, jossa Putin käsi kynkässä Kiinan, Intian, Brasilian ja Etelä-Afrikan johtajien kanssa. Kuva taisi olla otettu jotain 2023 tai 2024. Minusta alkaa vaikuttamaan yhä enemmän siltä, että Venäjä ei kärsi ainakaan ”selvää” tappiota.”
En blogissani puhunut niinkään siitä, mikä olisi oikein tai toivottavaa vaan siitä mikä lopputuloksena todennäköistä. Koivisto sanoi joskus, että ”kannattaa tuntea suurempaa harrastusta tulevaisuuteen kuin menneisyyteen.”
Todennäköinen lopputulema lienee vähän samantyyppinen kuin talvisodassa. Venäjälle jää sen valtaamia alueita. Kuten sanottu: jos rauhansopimuksesta puuttuu jonkun osapuolen näkökulmasta kokonaan oikeudenmukaisuus, on solmitulla sopimuksella helposti kylvetty seuraavan sodan siemen.
Ja tuo viittauksesi Beevorin analyysiin Espanjan sisällissodasta oli varsin osuva.
Kari-Matti. Sikäli tässä ei ole kysymys Vietnamin sodan toisinnosta, että Euroopan valtiot eivät ole lähettäneet joukkoja Ukrainaan eikä Ukrainan hallinto ole läpeensä korruptoitunut diktatuuri.
Se, mitä itse ihmettelen, on tämä asenne, jossa Ukrainaa tuetaan, mutta vain sen verran, ettei täydellistä romahdusta tule. Itse asiassa Ukraina on ilmeisesti epäonnistunut kansallisen ja motivoituneen armeijan luomisessa ja syyt tähän lienevät moninaisia. Jussi Halla-aho on mielestäni erittäin oikeassa siinä, että ellei Venäjää pysäytetä Ukrainassa, se pitää pysäyttää jossakin
muualla. Läntisten demokratioiden on kuitenkin jälleen kerran vaikea hyväksyä sitä, että laajentumishaluinen suurvalta voidaan viime kädessä pysäyttää vain asein. Lepyttely ei onnistu (Saksa 1938 – 1939 – 1945). Suurvallat ajavat aina omia etujaan, mutta jos kansainvälinen oikeusjärjestys hylätään, pienet valtiot jäävät lopulta täysin suurempiensa armoille.
Jos Kiovan rus -argumentaatio hyväksytään (=Ukraina on jollakin tavoin aina osa Venäjää), silloin meidän pitää voida hyväksyä myös, että Kosovo Polje voi olla osa Serbiaa. Jos Ukrainan annetaan romahtaa, Eurooppa hukkuu jälleen kerran pakolaistulvaan ja maailmassa on yksi pohjattoman katkera kansakunta lisää. Venäjä vetää henkeä muutaman vuoden ja sitten on vuorossa Moldavia…
Sodan inhimillinen ja aineellinen hinta on kauhea, kuten niin monta kertaa aikaisemminkin. Mutta onko sille olemassa realistista vaihtoehtoa?
Marko. Halla-aho on väärässä. Ukraina ei kykene voittamaan sotaa. Toisaalta on selvää, ettei myöskään Venäjä kykene voittamaan sotaa. Todennäköinen rauha solmitaan kuitenkin niin, että molemmat voivat sanoa voittaneensa. Venäjä saa pitää suurimman osan valtaamiaan alueita, nehän pääosin ovat venäjänkielisiä. Putinin hallinto voi helposti markkinoida tämän kansalaisille ”voittona.” Vanha keisarinajan totuus on, että tsaari ei voi hävitä. Ukraina voi pitää torjuntavoittoa – ja sitä, että se pysyy hieman kutistuneenakin itsenäisenä – voittona samalla tavoin kuin Suomi talvisotaa. Hyvä muistaa tässä yhteydessä Venäjän alkuperäiset tavoitteet.
Tällä hetkellä noin 10% eurooppalaisista uskoo, että Ukraina voi voittaa Venäjän. Minä en kuuluu mainittuihin kymmeneen prosenttiin.
Logiikalla kehuskelevan Halla-ahon ajattelu on tässä(kin) suhteessa päin sanoisinko mäntyä tai siperian kuusta. Ajatellaan toisinpäin: jos Venäjä pysäytetään Ukrainassa, niin onko se mikään tae siitä, ettei muutaman vuoden päästä tavoitteena ole Moldova?
Suomalainen media on jatkuvasti syöttänyt pääosin propagandaa. Arvailin jo aiemmin alkuperäistä sylttytehdasta. Päivästä toiseen meillä on jatkuvina ”asiantuntijoiden” virtana emilkastehelmi toisensa jälkeen, Mika Aaltola, ukrainan sodalla politiikkaan ratsastavat kokoomuskenraalit, ulkopoliittisen instituutin natopojat jne. Unohtamatta sitä, että keskimääräinen suomalainen toimittaja tietotasoltaan häviää 1960-luvun oppikoululaiselle. Tämän voisi sanoa rumemminkin.
Kuten toisessa kommentissa jo totesin Ukrainalla ja etenkin Kiovalla on historiasta lähtevä todella iso, lähes myyttinen merkitys Venäjälle. Toki on ihan totta, ettei jokin Kiovan Rus edellisen vuosituhannen alkupuolella ollut nykytermein sen kummemmin Venäjää kuin Ukrainaa. Se oli Kiovan Rus.
En itse ihan hirveästi luota ”kansainväliseen oikeusjärjestykseen” jne. Voi olla, että maailmanpolitiikassa paradigma on vaihtumassa. Kylmän sodan jälkeisille vuosikymmenille oli ominaista usko ”maailmanyhteisöön”, instituutioihin, integraatioon, valtioiden väliseen vapaakauppaan, globalisaatioon, ihmisoikeuksiin, kansainväliseen oikeusjärjestykseen jne. Vaikuttaisi, että oltaisiin palaamassa klassiseen realismiin ja suurvaltojen voimapolitiikkaan, jossa ihmisoikeudet ja muu sellainen ovat oikein hyviä, paitsi jos näyttämölle astuu naapuri tai kaksi, jotka pyyhkivät niillä per..
Kari-Matti. Kun Venäjä kärsi riittävän ison tappion Krimin sodassa, siitä seurasi Krimin niemimaan ja Ahvenanmaan neutralisiointi ja kotimaassa niin sanottujen uudistusten (oikeuslaitos, maaorjuus) aikakausi, joka Suomessakin johti talousuudistuksiin, valtiopäivien koolle kutsumiseen ja modernin Suomen syntyyn. Periaatteessa jotakin samaa voi syntyä tämän sodan seurauksena.
Sitä, voiko Ukraina voittaa ja mitä sillä voitolla tarkoitetaan, on hyvä kysymys. Myös minä kuulun pessimistien joukkoon. Mutta voittoisa Venäjä ei valitettavasti pysähdy ennen kuin se pysäytetään. Riippumatta siitä tapahtuuko se Dneprillä 202?), Veikselillä (1920) tai Tannenbergissä (1914).
Rauha edellyttää aina jonkin asteista luottamusta ja Venäjän kanssa neuvottelu kovaa pokerinaamaa ja votkansietokykyä. Myös riittävää voimaa. Venäjää ei saa aluarvioida, mutta se EI ole taistelukentällä voittamaton. Venäjä on jo ”ennakoivasti” liittänyt itseensä alueita, joita se ei ole asevoimalla vallannut. Jos vaikkapa suurin piirtein nykyiset rintamalinjat muodostuisivat uusiksi rajoiksi, Venäjä voi milloin vain vaatia loppujakin. Valitettavasti sitä luottamusta taitaa olla aika vähän tarjolla. Jos asia olisikin niin yksinkertainen, että rauhan voisi saada aikaan sillä, että Ukraina luopuisi vaikka Krimistä, Donetskista ja Luhanskista! Venäjä kun ei tule koskaan suostumaan sotarikosten tutkintaan tai sallimaan Tynkä-Ukrainan liittymistä Euroopan unioniin Natosta puhumattakaan. Ennen kuin se on liian heikko näitä viimeksi mainittuja estämään.
Sotilaalliset erikoisoperaatiot on helpompi aloittaa kuin lopettaa ne. Näinhän kävi jo ensimmäisen maailmansodan aikana. Mitä korkeammiksi ruumisröykkiöt ja sodan kustannukset kasvoivat, sitä suurempi oli tarve saada aikaan kunniallinen ja voittoisa rauha. Ja sitä ei voitu saada aikaan niin kauan kuin pattitilanne länsirintamalla jatkui. Vaikka järkeviä rauhanvetoomuksia esitettiin varsin pian massateurastuksen alettua, niitä ei kuultu.
(Viktor Orban ei muuten ole mikään rauhankyyhky vaan tiukasti omaa etuaan etsivä ja valtapiiriään laajentava pikku-Mussolini. Verratkaapa vaikka hänen profiilikuviaan Il Duceen 😉 )
Marko. Tietenkin Orban ajaa omaa etuaan. Niin poliitikot tuppaavat tekemään. Sen ohella minusta Orban tekee juuri sitä, mitä joku Orbania uskottavampi taho voisi tehdä. Ennen vanhaan Suomi halusi olla lääkäri, ei tuomari. Nyt se tahtoo tuomarin lisäksi olla syyttäjä.
Mitä vodkansietokykyyn tulee, niin Suomen ja Neuvostoliiton historia voitaisiin kirjoittaa myös alkoholinsietokyvyn historiana. Toisilla toleranssia riitti, pää kesti, toisilla (Leino, Zdanov, Karjalainen jne.) ei. Johannes Virolainen yritti vuosikymmeniä solmia suhteita venäläisiin, mutta eihän siitä mitään tullut, umpiraitis kun oli.
Kari-Matti. Yksi pointtini onkin siinä, että Venäjää ei voi ainakaan vielä painostaa rauhaan. Ukrainaa voidaan, mutta silloin Venäjä tietää olevansa niskan päällä ja vaatii Ukrainalta yhä enemmän myönnytyksiä.
Valitettavasti Euroopan suurvaltojen tahto tukea Ukrainaa on heikohko, ja Ukrainan armeija kovista suorituksistaan huolimatta taisteluarvoltaan kyseenalainen. Saksa on toisen maailmansodan jäljiltä haluton sellaiseen sodankäyntiin ja puolustuslaitoksensa uudistamiseen kuin pitäisi. Ranska on turvallisen kaukana Ukrainasta ja Iso-Britannia turvallisen kaukana tukeakseen Ukrainaa. Baltian maat ja Puola tietävät kokemuksesta, miksi Venäjää on terveellistä pelätä ja samoin Suomi.
Toistaiseksi sodan jatkuminen taitaa olla pienempi paha kuin ohut rauhantila.
Onnistuit Kari-Matti ihan hyvin. Meitä sumutetaan tiedotuksessa Venäjän vähättelyllä ja jopa mitätöimisellä. Emme ole halukkaita uskomaan todennäköistä tappiota ja siksi uskomme mieluummin valheen.
Tuntuu, että hokemilta ”mitään rauhaa ei tehdä ennekuin Venäjä on hävinnyt sodan”, alkaa vähän olla puhti poissa. Vaikka Venäjä lopullisessa rauhanteossa saisikin pitää joitakin valtaamiaan alueita, ei Ukrainakaan kokonaan ole hävinnyt. Sen piti – Kremlin näkökulmasta – olla riemumarssi Kiovaan, mitä siitä joka tapauksessa ei tullut.
Rauha Ukrainassa voi merkitä lisää paineita täällä.
Sekin on mahdollista. Toisaalta minä en näe Venäjää jonkinlaisena skitsofreenisena katutappelijana, joka herpaantumatta ja sattumanvaraisesti hyökkäilee vuorotellen jokaisen neljäntoista naapurinsa kimppuun. Sitä ei ehkä saisi sanoa, mutta Ukrainalla ja Kiovalla on Venäjälle aivan erityinen merkitys. Suomi puolestaan alueena on kulttuurisesti ja uskonnollisesti ollut voi sanoa aina osa länttä, ei itää.
Suomella on vahva oma armeija, DCA-sopimus Yhdysvaltojen kanssa sekä Nato-jäsenyys. Minun todella vaikea nähdä, että Venäjä provoisoimatta hyökkäisi Suomeen.
Mutta jälleen: Suomen turvallisuudelle ei olisi kuin etuja, että rauhan teon Ukrainassa jälkeen mahdollisimman nopeasti solmimme asialliset suhteet Venäjän kanssa ja idioottimaiset talousboikotit lopetetaan. Ja kyllä: varuillaan pitää aina veli venäläisen kanssa olla.
Niinpä. Kuten Kari-Matti toteat, eihän sitä saa sanoa, vastoin yleistä mielipidettä, mikä merkitys Kiovalla on Venäjälle. Totuus se kuitenkin on. Se nyt ei taida auttaa tässä tilanteessa, vaikka historia ei puoltaisikaan Venäjän omaa historiankirjoitusta.
EU myös kiertää pakotteita vaikka se muuta hurskastelee ja Usaan on myös valunut Intian kautta öljyä, mutta Suomi potkii itseään takalistoon ollakseen kuuliainen ja hyvä oppipoika myös pakotteiden suhteen ja ansaitakseen yleisen mielipiteen hyväksynnän ja taputukset olkapäälle Brysselistä.
Jossain lehdessä äskettäin pääministeri Orpo totesi ilon saattelemana jotenkin näin; ”vihdoin olemme osa länttä.” Nytkö siis vasta? Haiskahtaa vähän suomettumiselta, mutta toiseen suuntaan.
Ehkäpä loppupeleissä silläkin on merkitystä, kun hurskastelematta todetaan; ”Ei väellä eikä voimalla, vaan minun Hengelläni.”Sak4:6. Tosin tämä ei ole nykyisin oikein trendikästä.
Venäjän, tai tarkemmin sen johtajien, Natopelko on ainoastaan irrationaalista. Eihän Natossa ole kenellekään mitään pelkäämistä. Nato ei ole hyökkäysliittouma, se on puolustusliittouma.
Miten Antero luulisit, että Yhdysvallat reagoisi, jos Kiina ja Meksiko solmisivat puolustusliiton? Tai Venäjä saisi muilta kiireiltään päähänsä sijoittaa muutaman tiukasti puolustuksellisen taktisen ydinaseen Kuubaan?
Olisin toivonut, ettei Suomi olisi joutunut koskaan liittymään Natoon. Nyt en osaa sanoa, saattaa hyvin olla, että se oli välttämätöntä. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että Natoon liittyminen oli Kokoomuksen pitkäaikainen toive ja tavoite eikä pääministerinä vuoteen 2023 toiminut Marin ymmärtänyt kansainvälisestä politiikasta mitään.
Toisenlainen näkökulma: Oikeastaan Venäjä ei pelkää Natoa. Jos pelkäisi tosissaan, Alakurtin sotilaita ei olisi viety Ukrainan rintamalle. Sen sijaan Venäjä pyrkii maailmaan, jossa 2 – 5 suurta päättävät asioista, kunhan se itse on yksi näistä ”isoista pojista” ja saa muodostettua oman etupiiriinsä suurin piirtein vuoden 1914 rajojen mukaisesti
Kenraali Adolf Ehrnroothin (1905-2004) viisaus
”Se, joka ihannoi sotaa, on mielipuoli. Me, jotka olemme olleet sodassa mukana, olemme varmasti rauhan ystävien kärkijoukoissa.”
Ilta-Sanomat, Historia, Marskin ritarit, s. 3, 2011.
Mika. Kenraali Ehrnrooth totisesti tiesi, mistä puhui.