Olen viime viikot älypuhelimen hälytysten ansiosta elänyt päivästä toiseen, hetkestä hetkeen uutisvirrassa, joka koskee Ukrainan tilannetta. Viikko sitten vielä katselin kauhulla taisteluja Maidenin aukiolla. Kuolinuutiset repivät sydäntä. Miten helposti kuitenkin mieli ja myötätunto kroonistuu uutisten viran myötä! Kun Ukrainan uutisointi nousi keskeiseksi, Syyrian tilanne unohtui jo taustalle!!!
Päiväkohtainen intressi keskittyy uutuuksiin, uusiin kauheuksiin, uusiin kriiseihin, uusiin sensaatioihin. Sen myötä – mitä ymmärrämme elämästä tuumaakaan syvemmin? Liidämme kauhujen pinnalla sensaatio tuulenamme! Ymmärrämmekö mitään? Pahimmillaan uutisia janoava mieli jopa odottaa uutta käännettä, karmeaakin! Se tuo vaihtelua poliittiseen hidaskäyntiin.
Luin viime viikonloppuna Alice Munron, tuoreimman nobelistin, varhaisen teoksen ”Kerjäläistyttö” (1977, suom. 1985 Kristina Rikman, Tammen keltainen kirjasto). Teos on jo historiaa vuosiluvustaan päätellen. Se ei ole novellikokoelma, kuten useimmat Munron teokset. Se on palapeli, joka koostuu luku luvaulta romaaniksi. Minulle se oli eräänlainen aikansa jäänne: rainakuvanäöytös. Kun olin lapsi, jouduin papintyttärenä istumaan usein seurakunnan lähetyspiirien kokouksissa, lapsenvahteja kun ei pidetty. Usein vielä 60-luvulla esitettiin rainakuvia heittimellä kankaalle. Eniten ne olivat peräisin Ambomaalta. Herttaisia hymyileviä ”neekereitä” (sana oli silloin asenneneutraali!) ja lähetyssaarnaajia.
Munron kuvakavalkadi, niin verbaalisesti kuin se onkin rakennettu kirjoitettuina juonikuvioina, lävisti ”still lebenillään”, kuvillaan, uutisrintaman kaikkine nykyhetken videoineen ulkoisesta todellisuudesta. Elämän tavallisuuden todellisuus yllätti ja iski siten, että painajaiset kulkeutuivat lukijan mieleen. Ahdistuin huomaamattani kerronnan myötä. Näemmekö vastaavaa, kun katsomme kaikkea ns. kauhistuttavaa, aina vain kauhempaa TV:n ja kauhuelokuvien varassa? Kuka uskoo, jos sanon, että kauhein tulee vastaan sanallisten mielikuvien varassa omassa lukijan sisimmässä kauheammin kuin filmikuvissa! Kun ulkoinen kauhistaa – oma kauheus voidaan samalla unohtaa. Siellä se kuitenkin piilee. Kaunokirjallinen kerronta, kuvaus, toteamukset, vuoropuhelu eivät hellitä lukijan mieltä, ne tarttuvat siihen. Ne vaativat omat mielikuvansa, jotka eivät katoa uutisfilmienkään turruttaessa. Nykyaikana uskomme, että kuvallinen informaatio on sanaa voimakkaampi. Onkohan näin!?
Luin Munron ”Kerjäläistyttöä” sydän aina vain kipeämmin. Nykyisessä menestyksen ja aseman, kuuluisuuden tavoittelun maailmassa kuka rohkeasti kertoo juuristaan kuten päähenkilö Rose? Tai jos kertookin, kuka tunnustaa, että vihaa tavallisuutta, vähäosaisuuttaan, salattua mutta vaikuttavaa yhteiskuntaluokitustaan toisten nuorten ihmisten joukossa. Kyllä kysymys on edelleen ajankohtainen. Koulukiusaamisella on omat uomansa kuten Rosella, joka keplotteli niistä eroon unelmiensa ja todellisten tekojenkin kautta. Eivät vain mammanpojat ole kiusattuja. He voivat ostaa uuden suosionsa. Ne joilla ei ole millä ostaa parempaa huomiota, kasvavat kiusatuiksi ja nopeasti tosi pahiksiksi, kiusaajiksi. Tai itsensä myyviksi kiusatuiksi, jotka ostavat ”vapautensa”. Nuoret naiset nykyään esimerkiksi nettisivustoilla.
Luokkasota köyhien ja rikkaitten välillä on hiljaa olemassa, vaikkei sitä enää tunnustetakaan. Älkää muuta väittäkö: rintamalinja kulkee nykyään ”tavallisten ihmisten ja maalaisten” osalta perussuomalaisten ja keskustan kannatuksen välillä. Olen sen verran kulkenut Suomen perukoissa, että tunnen asian. Olen jatkuvasti ollut myös outo ihminen. Puhun uskoon kuuluvaa asiaa, vaikken selvästikään ole kuulijoilleni ”asiallinen”. Olen ollut kuulemani mukaan positiivinen ”poikkeus” helsinkiläisyyden yleiskuvasta. – Mitä me suomalaiset olemmekaan kansainvälisesti ajatellen? Altavastaajia, sanoisin, monen hankkeen osalta. Menetimme Nokian. Torjumme Guggenheimia. Käperrymme kaunaamme. Ennakkoluuloja on vaikea murtaa. Kasnsallisesti ja kansainvälisesti. On varsin vaikea kuunnella, mitä todella sanotaan ja mitä sanotaan sanottavan.
Naiset ovat oma lukunsa. Mihin nousun tavoittelu viekään? Ei historian valossa vain pätevyyteen, akateemisuuteen ja urakehitykseen. Kenties vie julkisuuden tavoitteluun ja näyttävään parisuhteeseen. Lopulta suhteeseen suhteen jälkeen, että olisi kiinnostava. Ulkoisesti. Se on mitta menestykselle, se antaa varallisuutta ainakin hetkeksi. (Ajattele olevasi BB-talon tähtönen tai Viidakon tähtien suppusuuksi muotiltu missukka). Munron kerjäläistyttö on tällainen henkilö.
Tartuin häneen blogin aiheeksi, koska kertomuskooste, novellien sarja, on viiltävän kipeä! Syvemmin satuttava, pitempään ahdistava, kuin uutisointi ulkoisista tapahtumista. Mitä hyvä kaunokirjallisuus tekeekään meille lukijoilleen!? Kauhistuttaa psykologisia syvärakenteita tavalla, joka ohittaa pinnallisen uutisoinnin. Pysäyttää. Satuttaa mukaansa tempaavan elämän realismin kautta, joka on yleisempää kuin yksilöitävän historiallisen tapahtuman kauheus. Näin kirjan lukemisen jälkeen painajaisyön. Ahdistuin niin etten ollut saada huojennusta. Hyvä niin. Menin itseeni kaiken ulkoisen osanottoaktiviteetin ohessa tai ohi.
Miksi? Munron romaanin tarina on vieras ja toisaalta aidosti uskottava. Meillä on edelleen oma köyhyytemme sisällämme ja keskellämme! Se joka panee kiipijän hankkiutumaan rikkaitten patojen äärelle hinnalla millä hyvänsä. Se joka penee myös ummistamaan silmät ja sanomaan, varakkaista jos on kyse, että kauheus on ulkopuolella maamme rajojen. Ettei se ole Suomen yhteiskunnallinen rakenneosa, vaikka se on. Siksi on ”hyvä” katsoa kauhua muualla.?! Oma vaivalloinen yhteiskuntaelämä voidaan unohtaa, koska maailma on täynnä päivittäisten kauhujen uutisointia!
”Köyhät ovat aina keskellämme.” Ei Jeesus tällä tarkoittanut köyhyyden siunaamista muuttumattomaksi tilaksi. Se oli päivittäinen lähtökohta ihmisten tavalliselle elämälle, jossa oli mahdollista etsiä parannusta. Ei vain toisille ihmisille ruumiillisesti ja henkisesti, hengellisestikin! Tarvitaan järkyttävien uutiskuvien lisäksi myös muistutuksia todellisuudesta, joka on meissä itsessämme köyhyytenä, kipuna, kaunana, pelkona, rakkauden kieltämisenä ja myöntämisenä, vihdoin ja viimein. Joka on universaalia tunnetta osallsisuudesta maailmaan, jossa rajat ovat vain ihmisten suhteellisia ratkaisuja. Munron osallistuvat ja osallistumattomat ihmiset peilaavat tätä meille. Ei ulkonaisia ruumiita. Sen sijaan sisäisesti kuolevia ulkonaisia eläjiä. Mikä on kauhistuttavinta? Ei kannata ehkä verrata. Yhtä kaikki kauheaa.
Itselläni on kaksi hyvin todellista hengen – oman ja toisen- pelastanutta suojelukokemusta. En kuvaile niitä tässä.
Luulen, että kaikki kokemukset voidaan selittää myös psykologialla, jos niin halutaan. En siis koeta vakuuttaa ketään oman kokemukseni todellisuudesta. Ne ovat minulle totta, mutta jollekin toiselle oman mieleni tuottamaa kuvitelmaa.
Mielenkiintoinen kirjoitus, lapsista en tiedä kuinka Jumala toimii kun kerran Raamattu ei selkeästi sitä kerro.
Aikuiset ovat kyllä itse vastuussa elämästään, siis hyvänä esimerkkinä voisin kertoa kuinka ns ”toiuskovainen” nuori ajoi autoa ja kun totesin hänen ajavan ”kovaa vauhtia” (eli ylinopeutta) niin tähän hän totesi että häellä on suojelusenkeli mukana, tähän totesin että jospa suojelusenkeli noudattaa nopeusrajoituksia niin silloin on kaukana eidän perässä.
Siis olettaako/uskooko joku todella että suojelusenkeli olisi mukana kaikissa Jumalan tahdon vastaisissa touhuissa, entäpä kun ne vahingoittavat lähimmäisiä, vaikkapa liikenneonnettomuudessa jossa ajetaan ylinopeutta ja itse selviää vahingoittumattomana mutta vastapuoli kuolee?
No tulipa kirjoitusvirheitä, koettakaa keksiä mitä halusin sanoa, jää joitakin kirjaimia pois kun huolimattomasti/nopeasti kirjoittaa.
Valitettavasti, kolmesti maskuliininen, kolmesti suuri, kolmiyhteinen jumala ei ole huomannut, että maailma on täynnä ihan ruumiillisia enkeleitä, rinnalla kulkijoita, jotka hoitavat ihmislasta kehdosta hautaan ja joita ilman ei maailmassa olisi yhtäkään isää, eikä poikaa kertomassa enkeleille tyhjiä ja auttamattomia tarinoita, jotka eivät helpota heidän tehtäväänsä milläään tavalla.
Nyt kaikki henkimaailman heikit ja muut tarinan kertojat voisivat siirtyä palvelutaloihin ja vanhainkoteihin syöttämään, pesemään ja vaihtamaan kakkavaippoja veljille ja sisarille. Jos ne oikeat enkelit ottavatkin lopputilin ja lähtevät lomille. Voi kokeilla kuinka arvostettua enkelin työ onkaan ja jos se tuntuu pudotukselta henkimaailman korkeuksista alas maallisiin, ihmisten keskeen, niin se olla vain terveellistä ja sieltä voi löytää jotakin. Elävää ja kuolevaa ja kaikkea siltä väliltä.
Kun oikeasti näkee ihmisen kuolevan ja poistuvan, tuskin enää tekee mieli hokea, että kuolemaa ei ole, kuolema on voitettu.
”niin se olla vain terveellistä ja sieltä voi löytää jotakin.”
Ei olla, vaan on. On terveellistä.
Kaksi lasta auto-onnetomuudessa, toinen kuolee ja toinen jää henkiin. Missä toisen suojelusenkeli?
Krisittynä uskon, että Jumala päättää ihmisen elämän pituuden, Jotkut meistä elävät vain päivän verran tai ei ihan sitäkään, jotkut alun toistasataa vuotta, useimmat jotakin siltä väliltä. On selvää, että lapsen kuolema tuntuu aina pahalta, monta elänvaihetta jää silloin elämättä. Mutta elämän pituuden vaihtelu on olennainen osa tämän maailman lainalaisuuksista. Kun Jumala lähettää kuoleman sopii toivoa, että hän myös antaa samalla ikuisen elämän. Sen hän lupaa kaikille, jotka häneen turvaavat.
Sahaman selittely ei vastannut mitenkään ongelmaan toisen lapsen suojelemisesta ja toisen hylkäämisestä.
Väännetäänpä rautalangasta: Esimerkkitapauksen uskonnollinen tulkinta on, että Jumala halusi toisen lapsen elämän jatkuvan, mutta hän päätti, että tuolle toiselle riitti nuo muutamat vuodet elämää maan päällä.
”Yrjö S: Rautalankaa …mutta hän (SH: siis Jumala) päätti, että tuolle toiselle (siis lapselle) riitti nuo muutamat vuodet elämää maan päällä.”
SH: Rautalankaa: Siis päätti, että se toinen lapsi sai esim. palaa elävältä kolariauton sytyttyä tuleen. Että semmoisia rakkaudellisia päätöksiä.
Ukrainan suojelusenkelit ottivat lopputilin.
Pentti
Kiitos hyvästä tekstistäsi
On miellyttävää lukea huolella harkittuja terveellistä oppia osoittavaa tuotantoasi
Voiko toisten enkeleitä kavaltaa itselleen, onhan Mikaelista sanottu, että hän seisoo kansansa suojana. Mikael ei ole mikään pikkupikku laastari haavoihin, vaan suuri ja voimakas, jota ei voi ylittää. Arkkienkeli, enkeliruhtinas. Suurempi kuin Jeesus taivaallisessa herarkiassa.
Ja kuten sanottu, nimi on heprealainen, me emme ole heprealaisia.
”Kristillisessä traditiossa pyhällä Mikaelilla on neljä eri tehtävää: (1) taistella paholaista vastaan, (2) pelastaa sieluja paholaiselta kuoleman hetkellä, (3) suojella Jumalan kansaa, eli juutalaisia Vanhassa Testamentissa ja kristittyjä Uudessa Testamentissa, sekä (4) kutsua ihmisten sieluja tuomiolle.[3] Kuvataiteessa arkkienkeli kuvataan yleensä miehenä tallomassa paholaista ja vaa’an tai miekan kanssa. ”
1 paholaista ei ole olemassa, mutta vihollisia on.
2 kuoleman hetkellä kukaan ei tarvitse suojelua.
3 Jumalan kansa tarvitsee aina suojelua, mutta Mikael ei voi ratsastaa kahdella hevosella, eli suojella samalla myös kristittyjä, jotka ovat panettelevia vihollisia. Kaikessa erimieltä olevia kapinallisia. Rosvoja ja ryöreitä, murhaajia alusta asti. Omavanhurskaita ja ulkokultaisia kyykäärmeen sikijöitä.
4 ”Kutsua ihmisten sieluja tuomiolle. ”? Hmm…
Taiteessa Mikael kuvataan tallomassa paholaista, joka näyttää ihan ihmiseltä, eli viholliselta.
Puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä, selkokielellä. Ei sama enkeli voi suojella Vatikaania ja Saksaa, sekä juutalaista kansaa. Ei siinä ole mitään tolkkua. Kai sillä enkelilläkin on jonkilainen järjenjuoksu, että vähän katsoo minne menee miekkoineen.
En nyt puutu siihen, että miksi jostakin tulee vihollinen, vaikka se tietysti kuuluu jatkoksia tähän pohdintaan.