Kansat ja kulttuurit tulkitsevat olemassaoloaan erilaisten peruskertomusten kautta. Venäjän peruskertomuksia avaa nyt Venäjän hyökättyä valtavan internet-suosion saanut suomalaisen tiedustelueverstin Martti J. Karin luento Venäläinen strateginen kulttuuri – miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii?
Hitler–kertomuksen eri puolilla
Venäjän peruskertomuksiin kuuluu ajatus sen messiaanisesta tehtävästä ja siitä, että se suojelee Eurooppaa itseltään. Lisäksi se suojelee itseään, Pyhää Venäjänmaata ja sen historiallisia syntysijoja. Toinen maailmansota mielletään Venäjällä sen toteuttamana Euroopan pelastustehtävänä: Puna-armeijan sankarit kukistivat Hitlerin ja fasismin. Tämä kertomus näkyy juuri nyt vahvasti siinä, miten moni venäläinen mieltää Venäjän armeijan toiminnan Ukrainassa.
Myös meillä Hitler-kertomus on kertomus, jonka läpi tapahtumia tulkitaan. Siinä Hitlerin rooli on nyt Putinilla, ja tämä on meistä täysin ilmiselvää. Historian ei haluta toistuvan. Siksi länsi on nyt yksimielisesti Venäjää vastaan. Lännelläkin on moraalisia poliittisia periaatteita, jotka ovat luovuttamattomia. Kansojen itsemääräämisoikeus on sellainen. Kansan alistamista toiselle ei voida hyväksyä.
…entä tämän päivän kertomukset?
Nyt ollaan myös luomassa Ukrainan kansan syntykertomusta Venäjästä erillisenä. Tällaiset kertomukset kannattelevat yhteisöjä vuosisatoja. Hetki on historiallinen. Ukraina lunastaa verellä vapautensa ja oikeutensa seisoa omilla jaloillaan kansojen kokouksessa. Venäjä on siis, kuten kerta toisensa jälkeen on huomautettu, tehnyt massiivisen strategisen virheen.
Kotimaassaan olevat venäläiset, jotka eivät näe sotakenttää eivätkä saa tietoa sen tapahtumista, voivat kuitenkin aidosti uskoa olevansa hyvän asialla. Ollaan tilanteessa, jossa lännen näkökulma saattaa olla monelle venäläiselle niin käsittämätön, ettei sitä edes tule ajatelleeksi. Vastaavasti Venäjän näkökulma on länsimaiselle niin käsittämätön, ettei sitä edes tule ajatelleeksi. Toista näkökulmaa ei lainkaan ymmärretä, siis edes kyetä ajattelemaan. Intressien sovittelu on silloin mahdotonta ja sodasta tulee politiikan jatke.
Kirkkojen välisiä suhteita analysoineena voi yrittää analysoida samaan tapaan näitä taustalla vaikuttavia perustavia kertomuksia ja niiden törmäämistä. Arvot ja kertomukset ovat tällä hetkellä hyvin yhteensovittamattomia. Jos molemmat todella näkevät itsensä sankarina, käynnissä olevat tapahtumat ovat hirveän surullisia. Ekumeniassa on onnistuneita kokemuksia tällaisten vastakkainasettelujen purkamisesta. Rauhanneuvotteluiden lisäksi tarvittaisiin siksi ehkä jonkinlaiset kulttuurilliset oppikeskustelujen kaltaiset neuvottelut, joiden tavoitteena olisi ensin ymmärtää toisen puolen näkökulma ja miettiä onko mitään keinoja sovittaa niitä yhteen. Sellaisten paikka olisi oikeastaan ollut jo paljon aiemmin. Ehkä ne olisivat voineet purkaa vastakkainasettelua?
Samanlaisuusharha
Ainakin yksi opetus tällä katastrofilla on meille. Ajattelutapa, jossa oletetaan, että kaikki kulttuurit ovat perustavanlaatuisesti samanlaisia ja kaikki ajattelevat samoin kuin me, ja siten muuttuvat kaltaisiksimme, kunhan vain alistavat voimat poistetaan, johtaa kyvyttömyyteen ymmärtää toisenlaisia kulttuureita ja niiden peruskertomuksia. Tämä ruokkii eikä rauhoita konflikteja.
Tällaisen ajattelutavan mukaan tarvetta kulttuurin aktiiviseen uudistamiseen ei oikeastaan ole. Se tapahtuu itsestään, kun vain paha sortaja poistetaan. Tarvitsee vain viedä demokratia, jossa tämä on mahdollista. Arabimaissa ajatusmalli on johtanut kerta toisensa jälkeen siihen, ettei yhteiskuntia ole onnistuttu voitokkaiden sotatoimien jälkeen rauhoittamaan ja uudistamaan sisäisesti. Venäjällä tie vei Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen jälleen kohti autokratiaa.
Eri kansoilla ja kulttuureilla on erilaisia malleja toivottavasta hallintotavasta ja yhteiskuntarakenteesta. Kari huomauttaa, että Venäjällä se on ollut tuhatvuotinen ankaran itsevaltiuden perinne. Hyvä hallitsija pitää kovalla kädellä kaaoksen loitolla. Venäjän kohdalla toiveajattelu johti ensin siihen, ettei länsi varautunut Venäjän turvallisuusuhkaan, vaan halusi nähdä kehityksen, kasaantuvasta vastaevidenssistä huolimatta, kulkevan kohti demokratiaa ja vastakkainasetteluiden purkamista. Lopulta tämä johti siihen, ettei Venäjän ymmärretty olevan vakavissaan omien intressiensä takana.
Kertomukset – pelkkää propagandaa vai syy toivoon?
Uskooko Venäjä itse itseensä, vai onko kaikki vain kyynistä propagandaa? Jos Venäjä uskoo edes vähän kertomukseensa, se näkee itsensä tarinan hyviksenä, ei pahiksena. Tämä saattaa lopulta olla syy toivoon. Hyvis ei kovinkaan todennäköisesti tuhoa maailmaa ydinasein. Hyvis voi kuunnella moraalisia vaikuttimia. Ja vaikka Venäjän halinnolle kertomus Venäjän historiallisesta tehtävästä saattaa olla vain propagandan väline, joidenkin Ukrainassa vangittujen sotilaiden puheenvuorot kertovat myös omastatunnosta ja moraalisesta vastuusta.
