Jonathan Clements kirjoittaa kirjassaan ”A Brief History of Japan”, miksi Japanin keisarien historia ennen vuotta 700 jKr on historiatieteen kannalta sangen tuntematon. Vanhojen keisarihautojen avaaminen on nimittäin valtion määräyksellä kielletty: ”Keisarin perheen uskonnolliset seremoniat tapahtuvat edelleen hautojen luona. Koska ne ovat keisariperheen ja yleisön kunnioittamia muisto- ja palvontakohteita, niiden rauhan ja arvokkuuden säilyttäminen on äärimmäisen tärkeää”, ilmoitti valtio National Geographicille sen jälkeen kun vuonna 2008 tarkkaan valittu tutkijajoukko oli saanut katsella, ei koskea, 150 minuutin ajan keisaritar Jingun oletettua hautakumpua. Tieteellinen työ estetään uskonnollisiin seikkoihin vedoten eikä kenellekään tule mieleen protestoida tätä.
Vietimme juuri ennen koronahuumaa kaksi viikkoa Kioton seudulla yrittäen ymmärtää ihailun ohella japanilaista uskonnollista toimintaa. Kahden viikon tutustuminen ei tietenkään johda muuhun kuin ihmettelyn alkuun. Vuosikymmeniä maassa asuneet ulkomaalaiset eivät pysty antamaan perusteellista analyysiä, japanilaisista itsestään puhumattakaan. Siksi kirjoittelen vain haja-ajatuksia. Jonkinlaisen rungon ajatuksille antaa usein toistettu fraasi siitä, miten japanilainen on shintolainen elämää aloittaessaan mutta buddhalainen sitä lopettaessaan. Elämää eläessään hän saattaa suorittaa erilaisia vanhan kansanuskoon pohjaavia hyvien ja pahojen henkien taivutteluun liittyviä riittejä mutta kysyttäessä toteaa, että ei varsinaisesti usko näihin henkiin tai jumaluuksiin.
Mitä siis ajatella? Shintouskon mukaan maailma on täynnä kameja, eritasoisia jumaluuksia. Ihminen voi muuttua kamiksi,mikä tahansa paikka saattaa olla kamin olinpaikka, kamit saattavat muuttaa muotoaan, esi-isät ja heidän henkensä ovat olennainen osa perhettä, joka on shintouskonnon perusyksikkö: yksityisellä ihmisellä on arvonsa vain osana kokonaisuutta, joka on asetettava etusijalle. Omalla uskolla on hyvin vähän merkitystä. Riittää, kun teet ja toimit velvollisuuksiesi mukaan ja tässä epäonnistuessasi menetät kasvosi, jolloin menetät elämässäsi kaiken. Ei ole taivasta, ei ole helvettiä, on vain järjestys ja sen kunnioitus.
Japanilaiseen uskonnollisuuteen lyö leimansa myös kansanbuddhalaisuus. Suomalaisessa hipsteri- ja älykköporukassa on käsittääkseni nähty buddhalaisuus korkeampana henkisyyden muotona kuin luomurukiinen juureva luterilaisuus. Buddhalaisuudessa on meditaation ja mindfulnessin kautta länsimaissa nähty ihmisen nousu keskiöön ilman turhia jumalia. Buddhalaisuus on nähty rauhan ja harmonian sanomana, erityisesti zen-buddhalaisuus. Näin kenties hipsteriuskonnoksi muokattuna. Se buddhalaisuus, minkä Japanissa kohtaa, on kuitenkin joko erilaisten buddhien tai boddhisattvojen palvontaa vanhan kunnon pyhimysten palvonnan tyyliin. Ajatus nirvanasta, ihmisen elämänjanon sammumisesta tuhansien ja tuhansien uusien elämien kautta on muuttunut rukoukseksi taivaaseen pääsystä. Rauhan uskonnon zen-haara on sotureiden, yhteiskunnan eliitin, tapa lähestyä Buddhan sanomaa. Esteettisesti kiehtovien kivipuutarhojen tehtävä on auttaa syventymisessä Buddhan oppeihin, ei omaan itseen vaipumisessa. Vain sitä kautta löytää mielenrauhan ja tasapainon, jolla voi voittaa vihollisen, jonka surmaaminen ei tietenkään ole soturille väärin. Kuolema on portti seuraavaan elämään ja tähän kiertolaisuuteen on ihminen kirottu, kunnes tuhansien elämien jälkeen voi jalostua saavuttamaan nirvanan, jolloin kirous päättyy elämänjanon sammumiseen.
Mikäli mitään ymmärsin, japanilainen ei kyseenalaista meitä ympäröivässä maailmassa olevaa näkymätöntä todellisuutta, vaikka ilmoittaisikin yksityisesti, että ei usko ”kuten kirkko opettaa” Tämän näkymättömän todellisuuden konkreettinen kosketuspinta on uskonto ja sen riitit. Nuoret ja vanhat suorittavat näitä riittejä julkisesti näin liittyen perheen ja historian yhteiseen tarinaan japanilaisena olemisessa. Uskonnoton tai ateistinen näkökulma on yhtä puutteellinen kuin mustavalkovalokuva Van Goghin maalauksesta: ulkokohtainen, sävytön ja merkitykset latistava. Jos japanilainen sanoo, että ei usko henkiin ja jumaluuksiin, hän vain toistaa modernin tieteellisen ihmiskuvan vaatimaa mantraa. Tosiasiassa hän sitoutuu japanilaisuuteen: hän kokee olevansa osa perheensä ja kotimaansa historian kokonaisuutta ja siksi näkymätön todellisuus on myös osa hänen maailmaansa. Esimerkiksi Haruki Murakamin kirjojen kuvaamaa Japania ei voi tavoittaa ilman tätä lähestymistapaa.
Kun ihminen luo suhdetta omaan itseensä ja meitä jokaista ympäröivään tuntemattomaan, siihen tuntemattomaan, johon haluamme vaikuttaa ja jota haluamme ymmärtää, liikumme sillä rajapinnalla, missä uskonto on luonnollinen väline tämän suhteen käsittelyssä. Japanilainen kokee samaa kaipausta rakkauteen ja huolenpitoon kuin suomalainenkin ja kokee ja aistii samat uhat, joista suurin ja lopullisin on tietenkin kuolema ja elämään kuuluva kärsimys. Ei ole minun asiani arvostella niitä tapoja, joilla hän kurottautuu kohti tuntematonta ja turvaa mutta voin peilata omaa kristillisyyttäni samassa tehtävässä. En ymmärrä japanilaisen todellisuuden koko kuvaa mutta vielä vaikeampi minun on ymmärtää niitä länsimaalaisia, joille ei kelpaa tämän elämän todellisuuteen syvästi ankkuroitunut tarina karjasuojaan syntyvästä ja raa’an väkivallan uhrina kuolevasta Jumalasta, joka opettaa käsittämättömän radikaaleja ajatuksia vihollisen rakastamisesta ja kaikkien ihmisten universaalista tasa-arvosta ja ainutkertaisuudesta maailmassa, jossa meitä piinaa riittämättömyyden tunne, mutta jossa meitä kehotetaan nauttimaan elämän iloista, muista ihmisistä, rakkaudesta ja toisten huolien kantamisesta. Tähän kristityn elämään sisältyy taatusti yhtä paljon myötätuntoa kuin uudelleensyntymän kirouksen kanssa taistelevan buddhalaisen, jonka yksinäinen tehtävä onnen saavuttamiseksi on elämänjanon sammuttaminen ja vaipuminen tyhjyyteen, jotta kärsimys lakkaisi. Näin opettavat buddhat. Näin ei opeta Kristus.
