Hyvä etten poistanut edellistä blogiani.
Keskustelu pysyi asiassa.Suunnitelmaa jonka tavotteena on kirkon arvojen romuttaminen liittyy vallankumosteorioiden joukkoon. Hyvä oli etten sitä opiskellessani ottanut siitä sivusta kopiota.
Koska nyt en voi asiaa todistaa mitenkään ja tämä teksini voidaan sivuuttaa.
Jos mulla olisi se paperi näyttää, niin olisin jatkuvasti lirissä sen kanssa.
Luin silloin avoimessa kavatustieteissä kurssiin kuuluvia vallankuomusteorioita. Yritin äskettäin käydä läpi niitä tenttikirjoja, mitä silloin aiheesta luettiin, mutta en löytänyt kyseseistä teosta.
Se kirja taisi olla jotain oheislukemista, jota vain suositeltiin.
Varmman joku, joka oli samalla kurssilla, voisi muistaa sen kirjan nimen.
Nyt täytyy vain yrittää muistella, mitä niillä kursseilla opin vallankuomusteorioista:
Tähän astiset kuomkset ovat lopulta tuottaneet vesiperän, siksi että ihmisten arvomaailmat lopulta toimivat niiden vastaisesti.
Joten teorian mukaan arvomaailmat on ensin muututtava, jotta uusi järjestys voidaan saada aikaan.
Kirkon arvot on yksi tärkeimmistä yhteiskunnan arvojen ylläpitäjistä. Joten kirkon arvot on ensin saatava romutettua, muutoin asiassa ei voi menestyksellisesti edetä.Homoseksuaalisten arvojen tuominen kirkkoon on teorian mukaan vain yksi vaihe ja väline uudenlaisen arvomaailman luomisessa.
Puheet jostakin salaliittoteorioista ovat juuri sitä unihiekkaa, jolla toiminnan toteutus voidaan kaikessa rauhassa stoteuttaa .Ssalaliittoa ei uunnitelman toteuttamiseen tarvita.Riittää aivan hyvin, että on vedottu ihmisen luontaiseen oikeudenmukaisuuden käsitykseen. Jolloin monet tahot ottavat asian omakseen ja vievät tavoitetta eteenpäin.
Omalla kohdallani uniekkaa huomasin silmissäni ja aloin kyselemään; miksi kirkon on annettu mennä tähän tilaan, jossa sen omia keskeisiä arvoja romutetaan? Olisiko syynä se, että näin vain pitääkin tapahtua. Ehkä kirkon rakenteet pitääkin romuttua.Jos kerran unihiekkaa on taivaasta ripoteltu, niin mikä minä olen asiaa korjaamaan. Varsinkaan minun ei pidä enää vedota kirkon valtarakenelmiin asioiden korjaamisen suhteen.Silloinhan tukeudun juuri niihin rakennelmiin, jotka on katomassa.
Oivasin samalla sen miten minutkin on saatu asettumaan toisia vastaan.Tajusin ajattelevani jopa niin jopa niin ettei avankeliumi kuulu vastapuolella, vaan vain meille. Muistaakseni jossain on kirjoitettu kuitenkin, että evankeliumi kuuluu kaikelle kansalle.Joten yritän nyt tosissani irrottautua tuosta vastakkainasettelusta.
Yritän lopettaa taisteluni tuulimyllyjä vastaan. Vaikeaa se näköjään on, kun olen tätä intohimoisesti vuosia harrastanut. Onhan tässä se hyöty, että nyt voin rauhassa paneutua asioihin joihin voin oikeasti vaikuttaa.
Irrottautumista auttaisi, jos joku kertoisi miten kommenttoinnin voi estää. Niin ei tarvitsisi keskustelua jatkuvasti seurata.Jolloin voin keskittyä rauhassa ihan muihin asioihin. Niitä kun nyt on ihan riittävästi käsissä.
Kuten odotinkin Sami Paajanen ja Marko Sjöblom pyrkivät kiertämään esittämäni ajatuksen uskonopin uudistumisesta. Annatte ymmärtää että nyt haluan edistää harhaoppia ja hylätä konsiilien päätökset. En ole varma, ettekö tosiaan ymmärtäneet pointtia että ihan opillinen traditio ilmiselvästi ”venyy ja paukkuu”. Tavallaan Marko Sjöblomin vakuuttelu siitä miten ”konservatiivinen” Luther oli, on suorastaan huvittavaa. Tuskin ainakaan Vatikaani näki reformaatiota siten. Ette ilmeisesti tosiaankaan ole tulleet koskaan miettineeksi miksi reformaatiota kutsutaan reformaatioksi ja protestantteja protestanteiksi?
Reformaation merkkivuonna niissä tapahtumissa mihin satuin osallistumaan, merkillepantavaa oli kouristuksenomainen halu kääntää kello takaisin 1500-luvulle ja tunnuskirjoihin – ei suinkaan jatkaa reformaatiota, joka pitää uskon elävänä. Sitten Luteruksen aikojen kaikenlaista herätysliikkeiden opillista viritelmää on luterilaisuuteenkin kytketty, mutta nehän tietysti ovat sitä oikeaa opin uudistamista? Tuskin tarvitsee paljon tutkia, mitä 1500-luvun luterilaiset olisivat olleet herätysliikkeiden Suomen kirkkoon tuomasta kristillisestä sionismista. Näihin ”yhteiskristillisiin” herätysliikeoppeihin verrattuna minun ajatukseni varmasti ovat peri-luterilaisia ja kaukana mistään harhaopeista.
Pellervo Kokkonen
”En ole varma, ettekö tosiaan ymmärtäneet pointtia että ihan opillinen traditio ilmiselvästi ”venyy ja paukkuu”. Nyt täytyisi tietää mitä kirkkokuntaa Kokkonen tarkoittaa. Välillä hän puhuu kristikunnasta ja välillä luterilaisesta kirkosta. Tarkoitetaan ehkä molempia.
1. Kristikunnan yhtenäisen kirkon traditio ei muodostu ikinä akselilla ”venyy ja paukkuu” tällainen käsitteistö ei yksinkertaisesti kuulu kirjon tradition kuvaan. Traditio kyllä kehittyy, löytää muotonsa, mutta ei veny ja pauku. Esim kristologiset formulat kehittyivät ajansaatossa, samoin kolminaisuusoppi, erilaiset liturgiset käytännöt, reliikit jne… Näissä kysymys oli apostolisesta jatkumosta, eli kirkon traditiosta. Traditio ja Raamattu eivät ole ikinä yhtenäisessä kirkossa erillisiä, vaan kysymys on samasta asiasta. Kolikosta jossa on kaksipuolta, mutta yksi kolikko.
2. Luterilaisen traditio on traditiota ilman traditiota. Se on sokeutta traditiota kohtaan. Koko teologia muuttuu pseudomorfoosiksi eli vääristymäksi. Luther muutti koko tradititulkinnan, ja hylkäsi suurimman osan yhtenäisen kirkon traditiosta. Raamattu ja traditio irroitettiin toisistaan ja korvattiin Raamatun muotoperiaatteella. Luterilaista kirkkoa on helppo muokata tämän perusteella akselille ”venyy ja paukkuu” koska silloin tehdään vain samaa mitä Luther teki. Joitakin varautumia tosin löytyy, mutta suuri linja voi myös mennä näin. Pellervo on siinä oikeassa, että luterilaiset voivat käyttää tätä lutherin reformaatiota, edelleen esimerkkinä ja jatkumona.
Pellervo Kokkonen: ”Kun Pekka Veli ja Marko vain viittauksen omaisesti puhuvat siitä mikä on yhdenmukainen ja luovuttamaton uskon perusta, jota liberalismi uhkaa, jää johtopäätökseksi oikeastaan vain että heidän päässään on tämä lopullinen heille todellinen usko, jolloin tietenkin kaikki toiset ovat väärässä.”
Pellervo Kokkonen ei siis tiedä mikä on yhdenmukainen ja luovuttamaton kristinuskon perusta. Jos ei jotain asiaa tiedä, niin on hyvä ottaa asiasta selvää. Kirkossa on paljon liberaaliteologista ”uskontoa” ja aatevirtausta, joka ei ole kristinuskoa ollenkaan. Sellaisten teologien kirjoja tässäkin blogissa esiteltiin.
Opit täytyy arvioida ja tähän käytetään Raamattua ja uskontunnustuksia. Seurakuntalaisten oikeus ja velvollisuus on huomauttaa vääristä opettajista. Jos he eivät tee parannusta ja käänny harhaopeistaan, pitää pysytellä erossa heistä ja heidän opetuksistaan.
Ja kyllä näin on, että ihmisellä todella on oma usko ja jos tämän oman uskon kohteena on lihaan tullut (ihmiseksi syntynyt) Jumalan Poika Jeesus Kristus, jumalihminen, joka kärsi ristinkuoleman syntiemme sovittajana ja nousi ylös kuolleista kolmantena päivänä ja tulee aikojen lopulla takaisin toimittamaan viimeisen tuomion, jolloin Hän tuomitsee elävät ja kuolleet, niin se on Jumalan lahjoittamaa oikeaa kristillistä vanhurskauttavaa uskoa. Ja tietysti uskotaan uskontunnustuksen 1. kappale eli luominen ja 3. kappale pyhitys.
Näin tehden ei ”usko” perustu mihinkään oman pään toivekuvitelmiin, vaan usko on todellinen lahjoitettu elävä usko elävään Jumalaan evankeliumin kuulemisen perusteella. Ja sen mukana tulevat myös rakkaus Jumalan sanaan, Sanan väärentämättömän maidon” halajaminen ja hänen käskyjensä mukaiseen elämään pyrkiminen.
Pellervo Kokkonen: ”Toinen aivan ilmeinen asia kristinuskon yli 2000-vuotisen historian valossa on, että uskonkäsitykset muuntautuvat varsin luovasti erilaisissa tilanteissa.”
Niinpä näyttävät muuntautuvan. Harjaoppeja syntyy kuin sieniä sateella! Luther palasi kirjoituksiin ja Raamatun alkulähteille. Tuollainen Pellervo Kokkosen käsitys Lutherista radikaalina yhteiskunnallisena uudistajana oli mm. DDR:ssä. Siellä Luther valjastettiin oman vasemmistolaisen propagandan käyttöön. Tästä minulla on aivan henkilökohtainen aikalaiskokemus 80-luvulla.
Pellervo Kokkosen mukaan Pekka Velin ja Markon usko olisi vain jotain pään uskoa ilman todellista perustaa. Mutta asia onkin juuri päinvastoin. Heillä se perusta juuri on! Sen sijaan selvää ei ole, mihin Pellervo Kokkosen usko perustuu?
Millä mittarilla te mittaatte toistenne uskoa ? Ettei vaan kysessä ole kolesteroliarvot ?
Kun kirjoitin arvoista, niin mieleen putkahti nyt sekin, että mitä ne kirkon arvot on, joita romutetaan??
Yksi arvo on tietenkin Raamatun ehdoton ja ensisijainen arvovalta. Toinen romuttuva arvo on se, että kirkkoon kuulumista ei enää samalla tavalla arvosteta kuin ennen. Kolmas mieleeni tuleva arvo on kirkon oppi. Monille näyttää olevan epäselvää mitä sillä ”oppi” sanalla tarkoitetaan. Varsinkaan sen kaikkein keskeisin sisältö ei kaikille ole ollenkaan auennut. Luterilaista oppia pidetään oikeana, mutta sitten kun kysyy : ”miksi”. Niin mitä vastataan?
Charlotte Lindfors, kukaan ei mittaa millään mittarilla toisten uskoa. Kyselen uskon perustan perään. En mittaa kenenkään uskon määrää.
”Yksi arvo on tietenkin Raamatun ehdoton ja ensisijainen arvovalta.” Tämä arvovalta kumotaan Raamatussa itsessään. Lukeehan siellä: ”Jeesus tuli heidän luokseen ja puhui heille näin: ’Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä.'” Ehdoton ja ensisijainen valta kuuluu siis elävälle Kristukselle eikä kirjoituksille, jotka Hänet ilmoittavat.
Pekka Veli kirjoittaa, että kirkon arvot ovat hänelle:
1. Raamatun ehdotin ja ensisijainen arvovalta
2. Kirkkoon kuulumisen arvostaminen
3. Kirkon oppi
Meidän kirkko strategiassa vuodelta 2015 kirkon arvoiksi mainitaan:
1. Pyhän kunnioitus
2. Vastuullisuus
3. Oikeudenmukaisuus
4. Totuudellisuus
Kun arkkipiispa Luoma avasi kirkolliskokouksen elokuussa 2021, hän totesi avauspuheenvuorossaan että kristillisistä arvoista puhutaan mielellään, mutta ne avautuvat eri ihmisille ari tavalla. Hän korosti, ettei kristittyjä kuitenkaan ole kutsuttu ensi sijassa julistamaan ”kristillisiä arvoja” tai niihin perustuvia mielipiteitä. Sen sijaan meidät on kutsuttu pitämään esillä evankeliumin ainutlaatuista viestiä pieniä, heikkoja ja syntisiä ihmisiä rakastavasta Jumalasta, joka haluaa pelastaa koko maailman.
Pellervo K. Kolme kommenttia. Nykypäivän luterilasen kirkon sisällä olevat herätysliikkeet ovat monissa asioissa amerikkalaistyyppisen evankelikaalisuuden perillisiä. Tosin nuo liikkeet ovat eräissä tapauksissa enenevässä määrin lähentyneet perinteistä luterilaisuutta. Minulle ex-viidesläisenä ja varsin johdonmukaisena yhteiskristillisyyden torjujana tämä on jo pitkän aikaa ollut aika selvää. Kaikki luterilaisen kirkon sisällä esiintyvä EI ole teologialtaan luterilaista. Mutta kaikkea uutta ei ole koskaan torjuttu. Kyse on siitä, millä tavoin uudistetaan. Omista lähtökohdista käsin vai uskon ulkopuolelta omaksuttujen, usein viimeisten 200 vuoden aikana syntyneistä ideologioista peräisin olevien näkemysten pohjalta?
On totta, että luterilaisuus ei koskaan ole ollut – eikä sen tarvitse olla – täysin monoliittinen. Jos halutaan käydä jotenkin järkevää keskustelua siitä, kuinka ”luterilainen” jokin herätysliike, kirkkopoliittinen suuntaus tai teologinen systeemi on, kannattaa ensin määritellä luterilaisuuden ydinnäkemykset. Esko Ryökäs määrittelee muistaakseni kolme eri linjaa: tunnustuskirjojen normatiivisuutta korostavat, Lutherin normatiivisuutta korostavat ja Raamattu periaatetta korostavat. Ruotsista löytyy vielä katolista perinnettä korostavaa luterilaisuutta.Itselleni nämä eivät ole kovinkaan paljon toisistaan poikkeavia, kun maltetaan vähän syventyä. Ei tietenkään 1500-luvun teksteistä löydetä läheskään aina suoria vastauksia meidän aikamme kysymyksiin.
Itse olen löytänyt sekä Lutherin että tunnustuskirjojemme tekstit opiskeluaikanani: minulle tunnustuskirjat olivat syvästi sielunhoidollista luettavaa. Sieluni lepää yhä edelleenkin selkeän ja Raamatusta ammentavan opin äärellä. Mutta olen myös sitä mieltä, että tunnustuskirjoissamme kuvatut asiat ovat yllättävän ajankohtaisia. Kunhan vain malttaisimme lukea ja ihan oikeasti yrittäisimme soveltaa niitä omana aikanamme.
Sami P. Kiitoksia saarnavirikkeestä. Itse asiassa ”toinen Martti” eli Martin Chemnitz taisi eritellä kahdeksan erilaista traditioiden lajia. Minusta tuo yksityiskohtaisuus kertoo kyllä tradition arvostamisesta ja vakavasti ottamisesta.
Ja jos maltetaan jättää toistemme uskon ja sen perustan oikeellisuuden arviointi sekä poleeminen spekulointi pois.
”Ex-viidesläinen”
Monet ”tänään uskovat ” kertovat olevansa ex-viidesläisiä. Uskoon tulemisen kokemuksen ihanuus on näivettynyt, kun myöhemmin oman sydämen viheliäisyys on tullut todeksi. Hän, joka kestää oman pahuutensa, ja siitä huolimatta turvaa Kristukseen, säilyttää uskonsa?
Marko, en mittaa kenenkään uskoa, vaan kyselen mihin se usko perustuu. Kyllä uskon perustaa saa kysyä. Ja minusta uskon perustaa voidaan toki arvioida, ilman että se on toisen tuomitsemista. Siis perustuuko se Raamattuun ja uskontunnustuksiin ja Tunnustuskirjoihin?
En löydä kommentistani kohtaa, jossa tuomitsen Pellervo Kokkosen uskon perustan vääräksi, vaan kysyn mihin hänen uskonsa perustuu, sillä en pysty hänen kommenteistaan sitä saamaan selville.
Kari Paukkunen kirjoittaa;
”Monet ”tänään uskovat ” kertovat olevansa ex-viidesläisiä. Uskoon tulemisen kokemuksen ihanuus on näivettynyt, kun myöhemmin oman sydämen viheliäisyys on tullut todeksi. Hän, joka kestää oman pahuutensa, ja siitä huolimatta turvaa Kristukseen, säilyttää uskonsa?”
Tämä on hyvä näkökulma. Herra armahtakoon.
Kari P., juuri näin sen itsekin koin. Jumala avasi silmäni näkemään oman viheliäisyyteni uskoon tulleena. Itse en ole kuitenkaan koskaan ajatellut, että olisin erityisesti joku ”viidesläinen”, vaikka minulla onkin uskoontulokokemus. Minun oli tarkkaan mietittävä, että mitä tämä kokemus oikein merkitsee. Kuitenkin on niin, että jos mitään tunteita tai kokemuksia ei ole milloinkaan ollut, niin sekin on aika erikoista. Kyllä ihminen tietää onko hän elävässä uskossa vai ei. Elävä usko on näet suhde Kristuksen persoonaan ja pyhitys hänen tuntemisessaan kasvamista. Kristus elää uskovassa Pyhän Henkensä kautta. Jos ei elä, niin ei taideta olla uskossa.
Marko, tässä ei ole kyse niinkään polemisuudesta, vaan siitä, miten luterilaisuudessa ymmärrettiin traditio. Uskonpuhdistuksen pojat keksivät kaiken näköisiä ”leluja” kun muodostivat luterilaista kirkkoa.
Martin Chemnitz oli yksi pahimpia velikultia. Tässä esimerkki; https://luterilainenortodoksia.files.wordpress.com/2016/03/chemnitz-pyhien-avuksihuutamisesta.pdf
Tässä marialogian lyhyt katsaus; https://www.adlibris.com/fi/kirja/luterilainen-neitsyt-maria-9789528037750. Tuossa tutkimusta lutherin suhteesta traditioon; https://www.kampinkirjakauppa.fi/tuotteet.html?id=32/1025206
Luterilaiset katsovat monesti kirkon historiaan Rooman valosta ja 1500 luvulta, tulisi kuitenkin katsoa paljon kauemmaksi, eikä vain länsi Roomaan katoliseen kehitykseen.
Sami, minusta sinulla on hyvinkin poleeminen näkemys luterilaisuudesta ja idän sekä lännen kirkon suhteesta toisiinsa. On itsestään selvää, että luterilaisuus oli reaktiota juuri läntisen kristikunnan vääristymiin. Eihän ortodoksista uskoa ja monia muitakaan asioita tunnettu kovin syvällisesti. Useammasta syystä. Sivuutat mielestäni pääpointtini: Luterilaisuus ei hylkää traditiota, vaikka tarkastelee sitä kriittisesti. Täsmällisesti puhuen tarkastelemme sekä jakamattoman vanhan kirkon että ortodoksisen ja katolisen kirkon opinmuodostusta arvostavasti, mutta emme kritiikittömästi.
Marko, jos joku on sairas ja hän menee lääkäriin, niin onko lääkäri poleeminen kun kertoo potilaalle mikä häntä vaivaa. Jos Marko, et hahmota traditioiden eroa, kiellät tosiasiat. Tämä on vain reaalipolitiikkaa, ei henkilökohtaista. Voi tietysti sanoa, että luterilaisuus ei hylännyt traditiota, mutta mitä se auttaa. Luterilaisuuden muotoperiaate muuttaa koko traditio käsityksen. Kuulen tietysti mielelläni sinun näkemyksen, luulen, että siinä ei kuitenkaan ole mitään uutta.
Sami P. kirjoittaa: ”Luterilaisuuden muotoperiaate muuttaa koko traditiokäsityksen.”
Käykö tässä niin, että kavennat tradition muotoon/muotoihin? Itse ymmärrän tradition laajemmin, ts. perittynä käsityksenä, tapana, ilmaisuna, käytäntönä. Näen, että luterilaisuus kantaa traditionaalisia aineksia myös kauempaa kuin reformaatiosta.
Jorma, luterilainen muotoperiaate tarkoittaa, että Raamatulla ratkaistaan kaikki. Raamattu on uskon ja elämän ylin ohje. Tämä näkemys syntyi 1500 luvulla uskonpuhdistajien toimesta. Kirkko ei ajattele asiaa näin, eikä ole ikinä ajatellut. Kirkolle Raamattu on vain eräs lähde.
Kari Paukkunen. Joskus omassa uskonelämässä tapahtuu jotakin sellaista, että huomaa itselleen tärkeän hengellisen liikkeen tai järjestön uskonopilliset ongelmat. Huomaa myös, että on yrittänyt olla vähässä uskollinen, mutta tullut merkillisellä tavalla sivuun sysätyksi. Ilman, että kukaan kertoo suoraan, mikä omassa teologiassa olisi mennyt vikaan. Ja vasta vuosien jälkeen tajuaa, että on joutunut asianomaiselle liikkeelle tyypillisen ”selkään puukottamisen” ja keskeisten taustavaikuttajien toiminnan uhriksi. Tällaista tapahtuu toki monissa muissakin kristillisissä yhteisöissä ja jopa kansankirkon seurakunnissa.
Marko Sjöblom, kuvaamasi tilanne palautti mieleeni sen, miten äitini joutui aikoinaan vastaavanlaiseen Vapaakirkossa. En enää muista äitini kertomusta kovin tarkkaan. Erimielisyyden aihe kuitenkin oli äitini esiintyminen työväenteatterin palkeilla, kun näytelmään tarvittiin hyvää laulajaa. Tämä jäi kytemään ja johti erilaisiin ikävyyksiin. Jonkin vuoden kuluttua äitini lähti. Seurakunta oli hänestä ylen konservatiivinen.
Marko Sjöblom, kiitos myötäelämisestä. Kirjoittamaasi en ole itse kokenut. En tiedä, oletko itse valitettavasti sellaisen osaksi tullut, sitä en utele. Minua ei ole kaltoin kohdeltu. Minua ei ole torjuttu eikä syrjään työnnetty. Piireissä, joissa olen osallisena ollut, olen vain saanut positiivista palautetta itsestäni ehkä syyttä ja suotta? Oman viheliäisyyteni sekä autuuteni olen saanut Jumalan armosta kokea ehtoollisella sekä lain ja evankeliumin opetuksen alla.
Sami Paajanen. Kun jokin vuosi sitten luin Ilarionin dogmatiikan ”Uskon mysteeri” totesin kolme asiaa. Noin 85 % sisällöstä oli sellaista, mihin saattoi ilolla yhtyä. Isoin ero oli se, että teoksesta puuttui Raamattua käsittelevä ”lokus” ja todisteina käytettiin kirkon isiltä poimittuja lausumia. Kysymys oli siis pitkälti esitystavasta. Varsinkin, koska Raamattua käytettiin yhtä mutkattomasti kuin tunnustuksellisessa luterilaisuudessa. Loput 15 % oli sisällöltään jotenkin ongelmallista, mutta monessa kohden sekään ei ollut silmiinpistävän erilaista: ratkaisuvallan vapaus, pyhien rukoileminen ja kaikkien pelastuminen l. universalismi. Nämä vaikutelmat jäivät siis mieleeni.
Sanaa ”traditio” vaivaa merkitysten moninaisuus. Minä pohdin tuon dogmatiikan äärellä ihan oikeasti sitä, voitaisiinko Raamatun ja kirkon tradition eri osien välinen suhde määritellä jotenkin niin, että Raamattu on kristillisen tradition välttämätön ja ratkaiseva, mutta ei ainoa osa. Totta kai luterilaisen ja ortodoksisen kirkon traditiokäsirykset ovat erilaisia. Tradition hylkääminen ja väheksyntä ovat minusta eri asioita kuin tradition kriittinen tarkastelu Raamatun valossa. Ja niinhän me luterilaiset teemme.
Marko, suosittelisin että alkaisit käyttämään ”Vastaa” nappia, jotta kirjoituksesi sisentyvät sen kommenttiketjun alle, johon se kuuluu. Tästä keskustelusta tulee valtavan sekava, jos avaat jokaisesta omasta kommentistasi aina uuden kommenttiketjun.
Marko kirjoitat; ”Raamattu on kristillisen tradition välttämätön ja ratkaiseva, mutta ei ainoa osa. ”
Tämä on juuri uskonpuhdistuksen muotoperiaate, jossa irtaudutaan kristillisestä traditiossa. Tämän jälkeen homma onkin sitten hajalla. Raamattu irrotetaan traditiosta, tradition määrääväksi osaksi. Tänä näkemys syntyy 1500 luvulla uskonpuhdistajien toimesta. Tästä johtuu, että luterilaiset eivät tiedä, eivätkä tunne kirkon traditiota. Heille on koko traditio käsite epäselvä, ja kimurantti asia.
Marko Sjöblom: Minäkin maallikkona olen tukeutunut tunnuskirjoihin ja saanut sieltä suurta lohdutusta tilanteessa missä tiukkaa uskontulkintaa edustavat ovat pyrkineet rajaamaan minua ja muita armon ja seurakuntayhteyden ulkopuolelle tietyin ”kehällisin” opillisin perustein. Minusta ne ovat hieno inspiraation lähde ja opetusta siitä miten oman uskon ja tradition pohjalta voidaan ja pitää kussakin historiallisessa tilanteessa tulkita ja välittää sanomaa Jumalan valmistamasta pelastuksesta maailmalle ja ihmiskunnalle.
Anteeksi vaan kaikille oppineille teologeille, että kommentoin tyhmiä täällä, mutta tuntuu vain että kun ihmiset sotkeutuvat opillisiin kiemuroihin, ydin hämärtyy ja tekee mieli huutaa että keisarilla ei ole vaatteita.
Pellervo Kokkonen, toisaalta ei nämä opilliset asiat ole niin vaikeita.
Vuosia kuvittelin, että kun verorahat vähenee, niin seurakuntalaiset saavat enemmän toimintamahdollisuuksia, mutta rahojen loppuessa katoaa työntekijät, joiden on mahdollista ohjata toimintaa, joten rahojen loputtua, loppuu myös toiminta. Niinpä rahahanat on kirkon keskeinen arvo. Ei seurakuntalaiset kirkon toimintaa kykene pelastamaan, ilman työntekijöitä.
Kirkon palveluksessa oli 1970-luvun puolivälissä on 11000 ja yli 90% suomalaisista kuului kirkkoon. Jäsenmäärä laski 2010-luvun alkuvuosiin mennessä noin 75% suomalaisista ja työntekijöiden määrä oli miltei tuplaantunut 21000 työntekijään.
Kymmenen vuotta myöhemmin kirkolla on nyt noin 16000 vakituista työntekijää. Kirkon kokoon suhteutettuna Suomen evankelisluterilaisen kirkon työntekijämäärä on ymmärtääkseni yksi maailman suurimmista.
Kittos Mikko tästä: ”
Meidän kirkko strategiassa vuodelta 2015 kirkon arvoiksi mainitaan:
1. Pyhän kunnioitus
2. Vastuullisuus
3. Oikeudenmukaisuus
4. Totuudellisuus
Kun arkkipiispa Luoma avasi kirkolliskokouksen elokuussa 2021, hän totesi avauspuheenvuorossaan että kristillisistä arvoista puhutaan mielellään, mutta ne avautuvat eri ihmisille ari tavalla.”
Juuri näin on, että eri ihmisille arvot näyttäytyvät eri tavalla. Piispa on katsonut kirkon arvoja työnsä näkökulmasta. Arvoina joihin kirkko on pyrkimässä ja arvoihin, joihin hänen mielestään työntekijöiden katse tulee kohdistua.
Entä miten seurakuntalainen, joka toiminnan mahdollistaa näkee ja kokee kirkon arvot. Siitähän tässä on kyse. Jos ne arvot menetetään, niin mitään ei jää jäljelle. Onko nuo piispan arvot oikeasti niitä, joiden tähden seurakuntalainen haluaa pysyä kirkon yhteydessä?
Kirkko on monen seurakuntalaisen mielestä luopumassa niistä arvoista, joiden tähden kirkossa pysytään. Miksi kirkko on nyt kovin valmis luopumaan keskeisistä rakenteellisista arvoistaan? Ei kirkon arvojen romutuksessa ole kyse piispan esittämien arvojen romutuksesta, vaan niistä arvoista, joiden tähden kirkon jäsenyydessä pysytään. Kirkolla on aivan tietyt rakentteelliset arvot , joiden varassa kirkon tulevaisuus lepää. Rakenteet ovat täysin sen varassa, että joku ne kustantaa.
Oma huomioni ja kiinnostukseni kohdistuu nyt siihen, miten toimia kirkon yhteydessä, ilman että tukeudun kirkon hajoaviin rakenteisiin.