Kirkkomme elämän ja toiminnan yksi vahva piirre viime aikoina on ollut sekä polarisoituminen että moninaisuus. Ehkä kirkon kohdalla ei pitäisi puhua moniarvoisuudesta. Jotkut ovat jo ehdottaneet puolivakavissaan, että eri ryhmien pitäisikin toimia omina ryhminään kirkon sisällä ja että pitäisi hyväksyä tällainen erilaisuus. Itse näen tärkeänä, että kirkossamme siedetään erilaisuutta melko pitkälle.
Erilaisuus koskee perinteitä ja painotuksia ja liittyy muiden muassa herätysliikkeisiimme. Samalla se liittyy nykypäivän maailmaamme, jossa saamme vaikutteita kirkon elämään ja kaikkeen muuhunkin jatkuvasti maailmalta monin eri tavoin. En kuitenkaan kannata sitä, että kirkkoamme ryhdytään tietoisesti jakamaan enää eri ryhmiin vaikka jakoa tehtäisiin toiminnallisen näkökulman pohjalta.
Kaiken kirkkomme elämän, keskustelun ja myös polarisoitumisen keskellä kyselen, unohdammeko keitä olemme ja mikä on meidän yhteinen identiteettimme kirkkona ja kristittyinä? Unohdammeko olevamme luterilaisia ja sen, mitä se meille on antanut ja antaa?
Uskonpuhdistuksen löydöt ja uudistukset olivat omana aikanaan mullistavia. Niillä on edelleen merkitystä vaikka myös uskonpuhdistuksen perintö pitää ”maastouttaa” eli soveltaa tämän ajan maailmaan. Uskonpuhdistuksen aikaan liittyy voimakkaita taisteluja, joita emme sieltä tai muualta kaipaa.
Luterilaisuus merkitsee meille sitä, että kirkkomme elämä nousee apostoliselta perustalta. Lutherin toiminta aiheutti kirkon jakautumisen, mutta sisältöasioissa Luther halusi nojata nimenomaan jakamattoman kirkon perinteeseen. Taustaltamme kuulumme läntiseen kristikuntaan ja samalla meillä on läheinen yhteys itäiseen kristikuntaan Venäjän ja oman ortodoksikirkkomme kautta. Kirkkomme elämä nousee katolisen kirkon taustasta ja siihen koemme läheistä yhteyttä, vaikka katolinen kirkko katsookin meidät huomastaan erkaantuneiksi.
Laajemman kuvan katsominen vie katsetta pois omista pienistä kuppikunnistamme.Uskonpuhdistuksen ”lapsina” meillä on myös pohjaa nähdä protestanttisuuden piirissä syntynyttä kristikuntaa, vaikka opillinen yhteys vapaiden suuntien suuntaan onkin hieman hankalampaa kuin ns. vanhojen kirkkojen suuntaan.
Luterilaisina meille on tärkeää Raamattu, evankeliumi, sakramentit ja syntisen vanhurskauttaminen yksin uskosta, yksin armosta, Kristuksen tähden. Tärkeää on evankeliumin välittäminen ihmisten omalla kielellä sekä seurakunnan ja kirkon arvostaminen uskon ja rakkauden yhteisönä. Meillä on piispuus ja paimenvirka muutenkin. Meillä on jokaisen kastetun oikeus ja vastuu seurakuntayhteisön jäseninä. Luther korosti kristityn arjen kutsumusta Jumalan ja lähimmäisen palvelemisen paikkana.
Me luterilaiset korostamme Jumalan työtä sanan ja sakramenttien kautta. Ihmisen oman elämän onnistuminen tai epäonnistuminen ei ole edellytyksenä Jumalan työlle eikä merkki Jumalan siunauksesta tai sen puuttumisesta. Luther korosti ristin teologiassaan Jumalan toimintaa vastakohdissaan ja niiden kautta.
Luterilaisina meille on tärkeää Kristus, joka on jakamaton. Pitäisikö meidän enemmän muistaa nämä perinteiset ”perusprinsiipit”? Kirkon työkin voisi toimia paremmin, jos huomio olisi enemmän näissä kuin meidän omissa erilaisissa ryhmissämme ja niiden intresseissä.
Toivo Loikkanen
Lisäselvennykseksi evl.kirkolle: Olen siis tyytyväinen, jos kirkko jatkossakin pitää huolta lapsista ja nuorista kuten se kokemukseni mukaan aiemmin piti. Ja ei sitten muuta kuin:
https://www.youtube.com/watch?v=nMe8wZ6_sPk
” Viimeisellä tuomiolla meiltä ei kysytä uskoimmeko neitseestä syntymiseen, vaan kuinka toteutimme Rakkauden lain: ”Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.”(Tuula Hölttä).
Mikä on saldo tähän mennessä? Onko laki tullut täytetyksi?
Surullista kun epäuskoa pidetään uskona. Se on hengenvaarallista!
Jos puhutaan luterilasesta aarteesta ja arvostetaan sitä aarretta, pyritään myös tomimaan sen hengessä.
Jos harhaopit ovat pieanuts, eikö silloin ole unohtunut luterilaisesta aarteestamme jotakin keskeistä?
2
Minusta Apostolien tekoja ja kirjeitä lukiessa tulee selllainen varmuus, että Kristuksen kirkko on pyrkinyt opilliseen puhtauteen.
Eikö juuri saatana ole tahtonut kirkkoa ja sen opetusta hämmentää miloin miltäkin suunnalta?
2.1
Kirjeet kertovat, että Paavalikoko ajan tähtäsi opin ja opetuksen puhtauteen:
– Jos vaikka enkeli taivaasta saarnaa teille toisin… olkoon kirottu.
Gal 1:8.9
– Paavali nuhteli Pietaria opillisissa asioissa, varoitti myös niistä muutamista,
jotka tulivat Juudeasta Antiokiaan ja opettivat….. Apt 15:1
2.2
Luther piti oikeaa oppia ja opetusta tärkeänä. Juuri sen vuoksi haluttiin evankelisia paimenia ja ensimmäinen piispa Naumburgiin.
3.
Tuula Hölttä mainitsi, että viimeisellä tuomiolla meiltä kysytään rakkauden tekoja. Aivan, mutta kysytään kai siinä uskoa?
Kukaan ihminen ei k y k e n e rakastamaan niin riittävästi, jotta hän saisi siitä armahduksen. Olisimme varmaan kaikki huonossa jamassa, jos pelastus olisi siitä kiinni.
Humanismi on ihan OK, mutta pelastus tarjotaan syntisille, jotka tahtovat Kristukseen turvautua päästä uuteen elämään Jumalan lapsena.
Jumala ei mielisty yhteenkään hyvään tekoon, ellei se synny
uskosta Hengen hedelmänä. Sillä kaikki mikä ei tule uskosta – hyvät teotkin – on syntiä.
Tarvitaan usko Kriistukseen, turvautuminen siihen, että hän on rakastanut ja palvellut senkin edestä. Tällainen usko ei ole pelkkää tietoa, vaan turvautumista (hädässä) Kristukseen.
3.1
Surullista, jos antiikin harhaopettajien tavoin pidetään Jeesusta profetian vastaisesti pelkästään jonkunmoisena korotettuna ihmisenä, EI ole pelastavaa uskoa.
3.2
Minusta tuntuu, että usko ei myöskään aseta ihmisluonnon ehtoja sille, mitä se tunnnustuksessa uskomisensa kohteeksi hyväksyy, vaan se yksinkertaisesti ja nöyrästi tarttuu siihen, mitä sana opettaa. (Hepr. 11):
1. Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy
Tuula, evl-kirkon ehtoollisen voi saada jokainen kastettu rippikoulun käynyt konfirmoitu kirkon jäsen. Kirkosta eronneet tai muuhun kirkkoon kuuluvat voivat tulla siunattavaksi. Omassa seurakunnassaan liturgi tuntee messuun osallistujat, joten kirkosta eronnut voi olla turha yrittää ehtoolliselle. Tosin liturgi voi antaa erivapauden, jos niin haluaa. Tuntemattomat toki voivat huijata liturgia osallistumalla ehtoolliselle, vaikka olisi kelvoton osallistumaan ehtoolliselle. Meistä jokainen on vastuussa itsestämme, jolloin otamme ehtoollisen ainoastaan, jos olemme siihen kelvollisia. Aviopuolison harrastukset tai kirkkokunnalla ei ole kenenkään omaan kelvollisuuteen mitään vaikutusta. Näin minä olen ymmärtänyt, Toivo pappina voi tarkentaa, jos niin haluaa.
Juha Heinilä :”Meistä jokainen on vastuussa itsestämme, jolloin otamme ehtoollisen ainoastaan, jos olemme siihen kelvollisia.”
Näin itsekin ajattelin, kun osallistuin ortodoksikirkosta eroamiseni jälkeen ensimmäisen kerran evl.kirkon ehtoolliseen yhdessä kirkkoon koko ikänsä kuuluneen puolisoni kanssa. Ortodoksikirkko ei hyväksynyt osallistumista evl.kirkon ehtoolliiseen.
jorma ojala: ”Tuula Hölttä mainitsi, että viimeisellä tuomiolla meiltä kysytään rakkauden tekoja. Aivan, mutta kysytään kai siinä uskoa?”
Kyllä, samoin vastaileminen näihin kommentteihin. Ylen sivustolla oli joskus 10v. sitten ”syntitesti”. En (tietenkään) malttanut olla tekemättä testiä ja laskematta omaa ”syntitasetta”. Taseeseen listasin vastakkain syntitestiin kuolemansynnit ja niiden vastapainona toimivat hyveet. ”Syntitaseen” mukaan hyveet johtivat silloin ”kilvoittelussa”108-54. Nyt en tiedä taseen tarkkaa tilannetta, mutta järkeni ja omantuntoni mukaan mitään katastrofaalisia muutoksia ei ole tapahtunut.
Juha Heinilä,
Vuups. Yksi poikkeama ortodoksikirkon ohjeesta kieltäytyä evl.kirkon ehtoollisesta on, kun juhlistimme 40-vuotishääpäiväämme matkustamalla entiselle kotiseudullemme, jossa osallistuimme evl.kirkon jumalanpalvelukseen ja menimme yhdessä ehtoolliselle kirkossa, jossa olimme samaan aikaan päässeet ripille ja myöhemmin myös avioituneet.
Tuula Höltällä on ilmeisesti edullinen saldotosite, vai miten tuo pitäisi ymmärtää?
Luterilaisella puolella on totuttu ajattelemaan, ettei ihmisessä ole muuta kuin syntiä, siinä mielessä hyvyyden saldo on nolla. Kaikki hyväkin kun on lahjaa ylhäältä……….
jorma ojala :”Tuula Höltällä on ilmeisesti edullinen saldotosite, vai miten tuo pitäisi ymmärtää?”
Juu, niinhän tuo ”tase” antaisi ymmärtää. Testin mukaan eniten parannettavaa löytyi akselilta Murehtiminen-Pyhä huolettomuus, jossa tilanne oli murehtimisen hyväksi 13-10, ja siksipä olenkin jatkossa päättänyt keskittyä enemmän Pyhään huolettomuuteen.
”Muuten hän oli kuin yksi meistä vain,” lauloi Tuula Amberla joskus. Kun luin Kyyhkysen haastattelun, ei minua mikään erityinen kaksinaismoralistinen ”normiriemu” vallannut tai kivenheiton halu.
Voin hyvin kuvitella kunnon kansanedustajan, joka päivisin säätää lakeja ydinperheen, kodin, kirkon ja isänmaan parhaaksi, mutta jonka iltaisin valtaa toisenlainen mieli…
Minä taas ajattelin, että uutisesta puuttui ainoastaan linkki ”katso kuvat”.
Ei ollut kuvia, mihin olisi voinut linkata. Jutun taitto on ehkä tyhmä ja tylsä, mutta me emme osanneet kuvittaa sitä asiallisesti. Prostituutiojuttuihin yleensä liitettävät kuvituskuvat verkkosukilla verhotuista jaloista lyhtypylvääseen nojailemassa tuntuivat asiattomilta – ja muut ideat olivat luvalla sanoen vielä tyhmempiä.