Elokuisena sunnuntaiaamuna kipuan kivisiä portaita ylös syntymäseutuni kirkkoon. Miten nämä portaat ovat näin jyrkiksi muuttuneet? Avaan tutun raskaan oven ja astun kirkkosaliin. Haen paikan, johon arvelen kuulevani puheet.
Alan silmäillä ympärilleni vanhassa ristikirkossa. Valo siivilöityy suurista ikkunoista, maalipinnat ovat kirkkaat ja puhtaat, alttaritaulussa vanha tuttu Jeesushahmo ristillä kuten ennenkin. Tuttua ja kaunista. Väljää ja valoisaa, uruissa tuttu pehmeä soundi.
Tajuan: tällä alttarilla olen saanut rippikoululaisena kavereitteni kanssa konfirmaation. Tälle alttarille astelin sydän täynnä jännitystä vihittäväksi 46 vuotta sitten, kumppanin kanssa, joka vieläkin istuu tässä vierelläni. Ylhäällä urkulehterillä olen seissyt koululaisena lauluryhmässä. Ja vielä pitemmälle taaksepäin: Tällä alttarilla ovat seisoneet myös äitini ja isäni vihittävänä: minä silloin jo äitini kohdussa, kenenkään tietämättä. Tämä matka on ollut siis koko elämäni pituinen!
Jumalanpalvelus alkaa ja haluan keskittyä siihen. Urkuparvella aloittaa hentoisten laulajien kuoro: ”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie”. Se koskettaa minua sydämeni pohjaan saakka. Tunnen, kuinka laulun taustalle nousee kuulijoiden silmissä kuva enkelistä, joka levittää siipensä rotkoa ylittävien pienten lasten ylle. Enkeli suojelee. Varmaan me kaikki penkeissä istujat koemme tarvitsevamme tätä suojaa.
Tästä laulusta ja enkelitaulusta on tullut minulle erityisen tärkeä, koska se on asettunut kirjoittajaminäni taustalle. Blogini ”Maan korven kulkijoita” kertoo ihmiskäsityksestäni: me kaikki olemme eksyviä ja pelkääviä, turvaa tarvitsevia. Pelkomme, huolemme ja ahdistuksemme ovat yhteisiä. Laulun päätyttyä haluan kuulla kirkossa kaiken entistäkin tarkemmin.
Raamatun tekstin kerrotaan käsittelevän tänään itsetuntemusta. Siinä puhutaan isästä, joka pyytää poikiaan viinitarhalleen töihin. Toinen ei halua, mutta vastentahtoisesti menee ja hoitaa velvollisuutensa. Toinen sanoo menevänsä, mutta jättää menemättä. Kumpi teki oikein, vai tekikö kumpikaan? Siitä jään kuulemaan puhujan tulkintaa, ja sitä mietin itsekin.
Valhe on helpompi heittää kehiin. Myöntymällä pääsee vähemmällä, kun ei tarvitse tuoda julki eikä perustella erimielisyyttään. Se on näennäistä mukautumista ja suostumista, joka ei kuitenkaan ole totta. Jos siihen lähdet, se kietoo verkkoon, josta on myöhemmin vaikea irrottautua. Päivän tekstin tulkitsija päätyy siihen, että on parempi olla rehellinen. Rehellisyys vaatii rohkeutta olla sitä mitä on. Paljastaa itsensä. Siitä lähtee myös rohkeus toimia. Meidän pitäisi kristittyinä uskaltaa toimia vakaumuksemme mukaan. Olen puhujan kanssa samaa mieltä, mutta mietin samalla, miksi se nykyaikana on niin vaikeaa? Uskonasioista ei yleensä puhuta. Se on jonkinlainen tabu, kielletty puheenaihe. Johtuuko se siitä, että siihen käytettävät sanat kuulostavat kielenkäytössämme epäaidoilta? Jopa omissa korvissa. Onko tällä vaikeudella jokin tarkoitus?
Mietin mielessäni, miten ja missä minun kohdallani näyttäytyy se rehellisyys ja rohkeus, josta tekstissä puhutaan? Miten voisin toimia, jos toimisin kristillisen vakaumukseni mukaan? Meillä jokaisella löytynee luontaiset toiminta-alueemme. Olisikohan se minulle sitä, että Maan korven kulkijana uskallan kirjoittaa myös uskoon kuuluvista asioista? Sitä varmaan! Yritän siis uskaltaa.
Tämän olisin halunnut kuulla myös omalta arkkipiispaltamme.
Niin kauan kuin luterilaisella ja ortodoksisella kirkolla on julkisoikeudellinen asema yhteiskunnassa ja sen lisäksi myös vihkioikeus, arkkipiispa Leon strategia ei toimi loppuun asti, vaan johtaa käräjille, jos kieltäytyy vihkimästä tai siunaamasta homoliittoja.
Kummankin kirkon on luovuttava vihkioikeudestaan, jotta arkkipiispa Leon strategia toimisi.
Presidentti Niinistön strategia olisi askel oikeaan suuntaan. Eduskunnan tulisi romuttaa nykyinen avioliittolaki ja laatia uusi ”pariliittolaki”, jossa ei esiinny sana ”avioliitto” eikä sana ”sukupuoli”kaan.
Maitraatissa solmittaisiin kaikki pariliitot mieluummin ilman mitään turhia seremonioita. Pariliiton solmiminen olisi siis vain esteitten tutkiminen ja lomakkeen täyttäminen virastossa. Se astuisi voimaan, kun valitusaika päättyy.
Jos pariliiton solmineet haluavat jonkinlaisen seremonian, sen voisi suorittaa kuka tahansa missä tahansa, vaikkapa kirkkorakennuksessa, mutta sellainen seremonia ei olisi kirkkolaissa ym. säädettyä kirkollista toimintaa eikä papistoa millään tavalla velvoittavaa, mutta sallittua tietysti papistollekin.
Moet evk. tekstit ovat hyvin käteviä. niitä voi käyttää saarnaaja miten tahtoo. Harvoin kuulee saarnaa, joka käsittelee sitä asiaa, josta oikeasti on kyse. Evk. teksti on vain lyhyt katkelma ja silloin varsinainen tilanne jää usein sivuun. Näin käy herkästi tämänkin tekstin kohdalla. Sivuutetaan tekstin asia ja keksitään tilalle jokin ihan muu.
Kaivoin nyt esiin Matteuksen ja katsoin mistä tilanteesta evk. teksti on nyppäisty eroon. Siinä Vapahtajamme puhuu Fariseuksille vertauksia. Fariseukset olivat niitä, jotka puhuvat olevansa Jumalan valtakunnan asialla. Heidän uskonsa jäi vain teorian tasolle. Sanovat, mutta eivät elä uskoaan todeksi. Näinhän ensimmäinen poika sanoo menevänsä, mutta ei mene.
Toinen poika ei aio mennä, eli kääntää selkänsä Jumalan tahdolle. Sitten katuu ja alkaa uuden elämän. Vapahtaja asettaa meidät publikaanit ja muut syntiset siinä etusijalle ja tuomitsee pelkästään ulkonaisesti ”kirkollista” elämää elävät. Fariseusten oli helppo ymmärtää tuo vertaus, sillä se kuvasi juuri heitä ja oli vain heitä varten.
Kyse on tietysti rehellisyydestä. Rehellisyydestä itseä ja Jumalaa kohtaan. Tässä se merkitsee vain katumista ja parannuksen tekoa, eli sen uskomista että emme riitä. Onneksi Jumala tietää sen, että se mitä hänen poikansa teki ristillä puolestamme , riittää. Ei siinä tarkoiteta omaa yritystämme olla ihmisten edessä rehellisiä. Siihen emme kykene.
Oikeastaan jotain tällaista tavoittelin kirjoituksessani: Kuinka ihminen eläisi uskonsa Jumalan edessä todeksi? Miten sen toteuttaisi?
Ei rituaalien tasolla, vaan todellisesti ja rehellisesti?
Toki tiedän lähimmäisten rakastamisen ja ”kymmenen käskyä” jne..
Mutta uskosta puhuminen on nykyaikana vaikeaa, tavalliselta penkissä istujalta lähes kielletty (jollei halua leimautua omituiseksi). Kuitenkin asia on tarkoitettu juuri näille laajoille ihmisjoukoille, meille kaikille, ei pelkästään papeille. Toki puhutaan, mutta lähinnä asioista, jotka liittyvät yhteiskuntamme järjestykseen ja demokratiaan. Ei uskon ydinasioihin sinänsä.
Puhe on vaikeaa. Siksi kirjoitan.
Hyvää pohdintaa kirkon penkissä… Matt. Evankeliumissa tuota kahden pojan vertausta ennen Jeesus parantaa sairaita ja kansa ylistää Jeesusta, mutta papit närkästyvät ja toimivat jotenkin tutulta kuulostavaan tapaan… Nykyään kuulee papeilta ja teologeilta useammin lauseen: ”Ei Raamattua kannata ottaa niin tosissaan”, kuin, että sanoisivat: ”Uskokaa mitä Raamattu todistaa…”
14 Ja hänen tykönsä pyhäkössä tuli sokeita ja rampoja, ja hän paransi heidät.
15 Mutta kun ylipapit ja kirjanoppineet näkivät ne ihmeet, joita hän teki, ja lapset, jotka huusivat pyhäkössä ja sanoivat: ”Hoosianna Daavidin pojalle”, niin he närkästyivät
16 ja sanoivat hänelle: ”Kuuletko, mitä nämä sanovat?” Niin Jeesus sanoi heille: ”Kuulen; ettekö ole koskaan lukeneet: ’Lasten ja imeväisten suusta sinä olet valmistanut itsellesi kiitoksen’?”
17 Ja hän jätti heidät ja meni ulos kaupungista Betaniaan ja oli siellä yötä.
18 Kun hän varhain aamulla palasi kaupunkiin, oli hänen nälkä.
19 Ja nähdessään tien vieressä viikunapuun hän meni sen luo, mutta ei löytänyt siitä muuta kuin pelkkiä lehtiä; ja hän sanoi sille: ”Älköön sinusta ikinä enää hedelmää kasvako”. Ja kohta viikunapuu kuivettui.
20 Kun opetuslapset tämän näkivät, ihmettelivät he ja sanoivat: ”Kuinka viikunapuu niin äkisti kuivettui?”
21 Jeesus vastasi ja sanoi heille: ”Totisesti minä sanon teille: jos teillä olisi uskoa ettekä epäilisi, niin ette ainoastaan voisi tehdä sitä, mikä viikunapuussa tapahtui, vaan vieläpä, jos sanoisitte tälle vuorelle: ’Kohoa ja heittäydy mereen’, niin se tapahtuisi.
22 Ja kaiken, mitä te anotte rukouksessa, uskoen, te saatte.”
23 Ja kun hän oli mennyt pyhäkköön, tulivat hänen opettaessaan ylipapit ja kansan vanhimmat hänen luoksensa ja sanoivat: ”Millä vallalla sinä näitä teet? Ja kuka sinulle on antanut tämän vallan?”
24 Jeesus vastasi ja sanoi heille: ”Minä myös teen teille yhden kysymyksen; jos te minulle siihen vastaatte, niin minäkin sanon teille, millä vallalla minä näitä teen.
25 Mistä Johanneksen kaste oli? Taivaastako vai ihmisistä?” Niin he neuvottelivat keskenänsä sanoen: ”Jos sanomme: ’Taivaasta’, niin hän sanoo meille: ’Miksi ette siis uskoneet häntä?’
26 Mutta jos sanomme: ’Ihmisistä’, niin meidän täytyy peljätä kansaa, sillä kaikki pitävät Johannesta profeettana.”
27 Ja he vastasivat Jeesukselle ja sanoivat: ”Emme tiedä”. Niin hänkin sanoi heille: ”Niinpä en minäkään sano teille, millä vallalla minä näitä teen.
Epäusko käyttäytyy juuri kuten papit tässä toimivat. Usko taas iloitsee Jeesuksesta täysin rinnoin, kuten pieni lapsi. Epäusko taas kyseenalaistaa Jumalan sanat ja sanoo: ”Onko Jumala todellakin sanonut…”
Kiitos perusteellisesta vastauksesta Ismo Malinen! Tosin minulta meni hetki aikaa jäsentää päässäni tekstissä kuvattu keskusteluketju Raamatusta.
Ilmenee, että kuvatussa tilanteessa on kyseessä oli suuri vastakkainasettelu uskovien (oikeastaan Jeesuksen) ja fariseusten välillä. Sama vastakkainasettelu meillä tuntuu olevan nykyisinkin, tosin eri nimikkeillä kuin tuolloin.
Suurimmat kiistat nykyisinkin tuntuvat olevan yksittäisistä Raamatun kohdista ja niiden oikeutuksen todisteluista (avioliittokäsitys, naispappeus jne.). Juuri kukaan ei puhu oleellisista asioista: uskon peruskysymyksistä laajemmassa mielessä.
Jätämme siis ”peruskysymyksen” ratkaisematta, kuten tekivät ihmiset mainitsemassasi tekstissä. Siksiköhän Jumala sanoo nykyisinkin: ”Ratkaiskaa itse, en minäkään sano teille…”
Juuri näin Eija. Fariseuksia huoletti vain se, miten lapset ylistivät Jeesusta Daavidin Pojaksi, (Messiaan nimi Juutalaisille) mutta eivät huomanneet, että Jeesus paransi sairaita, ja antoi sokeille näkönsä (Messiaan tunnus merkki profetioissa ) eivätkä osanneet iloita parantuneiden kanssa, kuten tosi ihminen tekee.
Olivat valkoiseksi kalkittuja hautoja, ulospäin moitteettomia, mutta sisältä kuolleita.