Elokuisena sunnuntaiaamuna kipuan kivisiä portaita ylös syntymäseutuni kirkkoon. Miten nämä portaat ovat näin jyrkiksi muuttuneet? Avaan tutun raskaan oven ja astun kirkkosaliin. Haen paikan, johon arvelen kuulevani puheet.
Alan silmäillä ympärilleni vanhassa ristikirkossa. Valo siivilöityy suurista ikkunoista, maalipinnat ovat kirkkaat ja puhtaat, alttaritaulussa vanha tuttu Jeesushahmo ristillä kuten ennenkin. Tuttua ja kaunista. Väljää ja valoisaa, uruissa tuttu pehmeä soundi.
Tajuan: tällä alttarilla olen saanut rippikoululaisena kavereitteni kanssa konfirmaation. Tälle alttarille astelin sydän täynnä jännitystä vihittäväksi 46 vuotta sitten, kumppanin kanssa, joka vieläkin istuu tässä vierelläni. Ylhäällä urkulehterillä olen seissyt koululaisena lauluryhmässä. Ja vielä pitemmälle taaksepäin: Tällä alttarilla ovat seisoneet myös äitini ja isäni vihittävänä: minä silloin jo äitini kohdussa, kenenkään tietämättä. Tämä matka on ollut siis koko elämäni pituinen!
Jumalanpalvelus alkaa ja haluan keskittyä siihen. Urkuparvella aloittaa hentoisten laulajien kuoro: ”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie”. Se koskettaa minua sydämeni pohjaan saakka. Tunnen, kuinka laulun taustalle nousee kuulijoiden silmissä kuva enkelistä, joka levittää siipensä rotkoa ylittävien pienten lasten ylle. Enkeli suojelee. Varmaan me kaikki penkeissä istujat koemme tarvitsevamme tätä suojaa.
Tästä laulusta ja enkelitaulusta on tullut minulle erityisen tärkeä, koska se on asettunut kirjoittajaminäni taustalle. Blogini ”Maan korven kulkijoita” kertoo ihmiskäsityksestäni: me kaikki olemme eksyviä ja pelkääviä, turvaa tarvitsevia. Pelkomme, huolemme ja ahdistuksemme ovat yhteisiä. Laulun päätyttyä haluan kuulla kirkossa kaiken entistäkin tarkemmin.
Raamatun tekstin kerrotaan käsittelevän tänään itsetuntemusta. Siinä puhutaan isästä, joka pyytää poikiaan viinitarhalleen töihin. Toinen ei halua, mutta vastentahtoisesti menee ja hoitaa velvollisuutensa. Toinen sanoo menevänsä, mutta jättää menemättä. Kumpi teki oikein, vai tekikö kumpikaan? Siitä jään kuulemaan puhujan tulkintaa, ja sitä mietin itsekin.
Valhe on helpompi heittää kehiin. Myöntymällä pääsee vähemmällä, kun ei tarvitse tuoda julki eikä perustella erimielisyyttään. Se on näennäistä mukautumista ja suostumista, joka ei kuitenkaan ole totta. Jos siihen lähdet, se kietoo verkkoon, josta on myöhemmin vaikea irrottautua. Päivän tekstin tulkitsija päätyy siihen, että on parempi olla rehellinen. Rehellisyys vaatii rohkeutta olla sitä mitä on. Paljastaa itsensä. Siitä lähtee myös rohkeus toimia. Meidän pitäisi kristittyinä uskaltaa toimia vakaumuksemme mukaan. Olen puhujan kanssa samaa mieltä, mutta mietin samalla, miksi se nykyaikana on niin vaikeaa? Uskonasioista ei yleensä puhuta. Se on jonkinlainen tabu, kielletty puheenaihe. Johtuuko se siitä, että siihen käytettävät sanat kuulostavat kielenkäytössämme epäaidoilta? Jopa omissa korvissa. Onko tällä vaikeudella jokin tarkoitus?
Mietin mielessäni, miten ja missä minun kohdallani näyttäytyy se rehellisyys ja rohkeus, josta tekstissä puhutaan? Miten voisin toimia, jos toimisin kristillisen vakaumukseni mukaan? Meillä jokaisella löytynee luontaiset toiminta-alueemme. Olisikohan se minulle sitä, että Maan korven kulkijana uskallan kirjoittaa myös uskoon kuuluvista asioista? Sitä varmaan! Yritän siis uskaltaa.
Selkeää tekstiä.
Salme Kaikusalo :”Selkeää tekstiä.”
Ortodoksikirkko on siitäkin hyvä, että sen agendalle ei kuulu puoluejärjestelmän pyöriteltävänä oleminen kuten evl.kirkon.
https://www.youtube.com/watch?v=JcORqsEkyHE
Periaatteet ne olla pitää. Hienoa!!!
Tässä esimerkkiä arkkipiispa Mäkiselle. Näin helppoa se on, kun pysyy Sanassa.
Arkkipiispa saattaapi profetoida aivan oikein kirkkonsa tulevista päivistä: kenenkä mieleenkään aikanaan juolahtanut, että ortodoksinen kirkko olisi joutunut kiemurtelemaan virkakysymyksessä samalla tavalla kuin luterilainen!
Ei tarvinne kummoinen ennustaja olla, jos arvelee perjantain päätöksen johtavan loppuunsaatettuna samaan päätökseen ev.lut. kirkossa – Myös hiipien kasvava vaatimus kaikkien uskonnollisten ”tunnusmerkistöjen” kitkemiseksi kirkon ulkopuolelta, lisännee valppautta liittää aikanaan keskusteluun mukaan koko kirkon julkisoikeudellinen asema.
Ev-lut. kirkon jäsenenä olen kateellinen ortodoksiselle kirkolle sen arkkipiispasta!
No mikäs siinä sitten kiikastaa? Kaikki vaan kipin kapin liittymään ortodoksikirkkoon, joille eivät Kari Mäkisen puheet passaa.
Eikös seuraava olisi parempi ratkaisu:
http://www.adressit.com/kari_makisen_erottava
Ortodoksinen avioliitto on sakramentti, joten sitä ei voisi muuttaa kuin periaatteessa, ja siloin tarvittaisiin ekumeeninen kirkolliskokous tekemään sen päätöksen. Ekumeenisia kirkolliskokouksia ei ole saatu aikaiseksi sitten vuoden 787, joten vaikka sakramenttien muuttaminen olisi teoreettisesti mahdollista, se on käytännössä täysin mahdotonta.
Kirkolliskokous ei edes voi sitovasti määritellä itseään ekumeeniseksi sanan ortodoksisessa merkityksessä. Tämä arvonimi tulee vasta ajan kuluessa, jos kirkolliskokousta aletaan pitää ekumeenisena. Näin ei välttämättä käy, kuten tapahtui Firenzen kirkolliskokoukselle 1440-luvulla. Idän kirkot eivät tunnustaneet sen päätöksiä eikä se siksi saanut ekumeenisen kokouksen asemaa.
Ortodoksikirkkoon liittymistä harkitsevan kannattaa selvittää se, mitä siihen vaaditaan, kaikessa rauhassa. Ei pidä erota ensin luterilaisesta kirkosta. Monet ortodoksikirkkoon liittymistä harkinneet ovat katekumeeniajan kuluessa huomanneet, että ortodoksisuus ei olekaan heitä varten. Ei kannata vaihtaa, jos ei ole varma siitä, että kirkon vaihtaminen ratkaisee ne ongelmat, jotka ajavat nyt pois luterilaisesta kirkosta. On mahdollista, että todelliset ongelmat seuraavat mukana.
Kannattaa osallistaua ensin muutaman kuukauden ajan ortodoksiseen jumalanpalveluselämään. Palvelukset ovat avoimia kaikille mutta ehtoollinen vain ortodoksisen kirkon jäsenille. Tänä alkaa nähdä, onko tie oikea. Jos haluaa jatkaa, on parasta sopia tapaaminen ortodoksipapin kanssa ja keskustella asiasta avoimin mielin. Ortodoksinen kirkko ei koskaan halua kalastella jäseniä luterilaiselta kirkolta.
Totean vaan, ettei evl-kirkko tule vihkimään homoja avioliittoon. Ei vihi nyt, eikä vastaisuudessa, mikäli evl-kirkko pysyy uskollisena omalle Raamattuun perustuvalle opetukselleen, niinkuin piispat vakuuttavat.
Kerro se Mäkiselle.
Kuka uskoo väitteesi?
Arkkipiispa Leo, toisin kuin luterilaiset piispat on sisäistänyt sen yksinkertaisen ”puolustussovan ratekian,” josta asiassa on kyse:
”Tää asja on näi. Jos sie lähet juoksemaa, nii sie saat juossa Pohjalahel saakka. Kyl hää tulloo peräs, älä yhtään eppäile. Mut jos sie pysyt paikoillais etkä lähe hitoilkaa, niin minkä hää tekköö? Et sie sovi hänen kansaa sammaa monttuu. Se on tään puolustussovan ratekia. Muuta viisautta siin ei oo, eikä tule.” (Alikersantti Rokka)
Tällä valitsemallaan ”ratekialla” luterilaiset piispat tulevat juoksemaan vielä, ja pitkälle.
Loistava lainaus.
Luterilainen kirkko on nyt tiukassa homoyhdynnässä – omasta tahdostaan.