Tietyistä asioista ei voi vaieta – eikä pitäisikään. Yksi näistä on perheväkivalta, jota liian moni kokee joko henkisessä, hengellisessä tai fyysisessä muodossa.
Itse teen työtä väkivaltaa lapsuudessaan kokeneiden ihmisten kanssa ja ihmettelen jatkuvasti, miten kukaan ei ole näissä tapauksissa nähnyt kärsivää lasta ja puuttunut asiaan. Miten esimerkiksi lapsen kokema seksuaalinen hyväksikäyttö on voinut jäädä huomaamatta? Virossa on toki huomattava, ettei toisten asioihin puuttuminen kuulu kulttuuriin ja tilastot osoittavat, että jopa viimeisen vuoden aikana on väkivalta lisääntynyt Tallinnassa 30-40%. Väkivalta on monen arkea ja naisiin sekä tyttöihin kohdistuva seksuaalinen väkivalta on monesti tabu. Tämä heijastuu liian moneen perheeseen ja koskettaa liian monia lapsia. Seksuaalinen hyväksikäyttö näyttäisi myös siirtyvän polvesta polveen.
Perheväkivallan uhriksi joutuneen tulevaisuus on epävarma, koko hänen maailmankuvansa ja minäkuvansa on vääristetty. Jos lastenraamatun jumalakuva on vääristynyt, niin lapsuudessa riistoa kokeneen jumalakuvan voidaan sanoa tuhoutuneen. Elämältä on viety pohja.
Tämän kaiken kauheuden keskellä kirkko kaikkialla maailmassa ummistaa silmänsä.
Onko kirkko niin kunnollisten ihmisten paikka, ettei sen jäsenistä kukaan voi olla väkivaltainen? Haluammeko jatkaa vaikenemisen kulttuuria ja jättää tämän epämiellyttävän teeman muiden hoidettavaksi?
Sallimalla tämän kehityksen annamme hiljaisen hyväksynnän sille, että kouluissa ja päiväkodeissa kommunikointitapa on väkivalta. Että lapsi tai nuori voi luvallisesti lyödä toista sanoilla tai nyrkeillä. Sitten ei tarvitse ihmetellä, miksi moni opettaja kokee työssään ahdistusta tai jopa pelkoa. Kun ihmisarvo ja toisen kunnioitus katoaa, jää jäljelle kyynerpäätaktiikalla materialistisia ja kapitalistisia arvoja kannattava kansa, jolle toisilla ihmisillä on vain käyttöarvo.
Väkivalta kasvattaa väkivaltaa ja tutkimukset osoittavat, että väkivallan uhrikokemukset kasaantuvat perhekunnittain, eivät sukupuolijaon mukaan. Vuonna 2008 julkaistun tutkimusraportin, Lasten ja nuorten väkivaltakokemukset, mukaan yli puolet Suomen 12-15-vuotiaista on kokenut väkivaltaa. Mikäli sitä on koettu kotona, tavallisesti uhrikokemusten kierre jatkuu kodin ulkopuolella. Väkivallasta voi muodostua normaali käyttäytymismalli, ellei siihen puututa jo varhain. Kuulemma psykopaatin tunnistaa jo tenavana; se on se hymyillen kissoja muovipussissa kivien kanssa järveen upottava lapsi. Loput 99% ihmisistä eivät ole psykopaatteja, vaan kasvatuksella muokattavissa.
Sormella osoittelu on vaarallista ja oman mutu-tuntuman pohjalta leimaaminen on väärä tie, mutta jotain on tehtävissä. Meidän jokaisen työpaikalla, seurakunnassa ja naapurissa, kerhossa tai surupiirissä voi odottaa joku, että juuri me huomaisimme hänen hätänsä. Väkivallan uhri voi olla niin alas painettu, ettei hänellä ole voimia katkaista kierrettä. Uskallammeko me kristityt puuttua lapsiin, vanhuksiin ja heikompiin kohdistuvaan väkivaltaan? Onko tämä ylipäätään kirkkoon sopiva teema lainkaan?
Osmo Tiililä sanoi joskus, että kirkko olemassa siksi, että täällä kuollaan. Hänen kritiikkinsä kohdistui tehtävänsä tässä ajassa laiminlyöneeseen kirkkoon. Minäkään en usko kirkkoon, joka odottaa kuolemaan asti, vaan tässä ajassa kärsivien ja kiusattujen rinnalla kulkevaan kirkkoon, joka olemme me ihmiset. Siksi uskallan puuttua, ja uskallan puhua ääneen inhottavasta teemasta. Puhun niin kauan, että jokainen vaiennettu uhri saa äänen, myös kirkossa.
Kirkollinen vihkimys on niin merkittävä että siitä ei pitäisi missään nimessä luopua. Nimenomaan kirkkohäät ovat useiden ihmisten unelmahäät.
Herää kysymys mistä moisia ajatuksia on tullut kun maailman suurimmilla kirkoilla kuten katolisilla ja ortodokseilla vihkiminen on suorastaan sakramentti.
Näin ollen vaikuttaa että kyseessä on ”arvovaltaisuuden” sijaan kunnia olla samaa luokkaa kuin muutamien lehtien markkinoimat ”kuuluisuudet”, joista voi sanoa selkeästi: ”Never heard”, ”En ole koskaan kuullut!”
Toisaalta täältä Suomesta käsin ei voi tietää kaikkea alkuaan Missouri synodin miehestä, joka ensin siirtyi Amerikan luterilaisen kirkon papiksi ja sen jälkeen vielä katolisen kirkon pateriksi.
Ei myöskään voi täältä käsin tietää miten julkisuudessa jopa amerikkalaisessa mittakaavassa erittäin arvokonservatiiviksi tunnetun miehen aloittamassa lehdessä tuodaan esille suuren yleisön kannalta yllättäviä välistävetoja.
Jotenka: missä on uutisen sylttytehdas ? .
Matias: Kävitkö lukemassa First Thingsin artikkelin? Kannattaa lukea! Vaikka Yhdysvaltojen tilanne on tietysti hiukan toinen kuin meillä, tuossa artikkelissa ja siihen sisältyvässä vetoomuksessa pohditaan olennaisesti samaa kysymystä, kuin mikä meilläkin on ajankohtaisena kysymyksenä. Pyritäänhän meilläkin muuttamaan avioliiton määritelmä ja käsite. Tuossa artikkelissa puhutaankin erottaen kristilinen avioliitto ja hallituksen avioliitto. Ajatuksia herättävä artikkeli!
Onko avioliittoja siis monenmuotoisia eli kristityillä erilainen kuin hallituksella? Mielestäni on vain yhdenlainen avioliittoinstituutio, miehen ja naisen solmima. Tuosta liitosta voi syntyä lapsia.
Eiköhän kyse ole sakramentin ja valtiollisen ”sopimusjärjestelyn” eriyttämisestä. Monissa paikoinhan Euroopassakin nämä kaksi ovat erilleen — kirkossa vihitään kristilliseen avioliittoon, maistraatissa sitten avioliiton juridinen puoli valtion edessä.
Ihan mielekäs kehityskulku sikäli, mikäli on pelko, että ruuvia kiristetään valtion taholta.
Björn Vikströmin malli, jossa Suomen ev.lut. kirkko luopuu maallisesta vihkioikeudestaan ja sitten siunaa kaikki suhteet ei ole juuri tästä syystä mikään ratkaisu, koska mitä muuta meillä avioliittoon vihkiminen kirkossa on kuin juridinen toimenpide + ”avioliiton (semi)sakramentti” eli avioliiton siunaaminen.
Tarvittaessa Suomen ev.lut. kirkkokin voisi siis luopua juridisesta luvastaan vihkiä avioliittoon, mutta siunaamisen tulisi säilyä vielä suuremmalla syyllä miehen ja naisen välistä liittoa koskevana, ei päin vastoin.
Eikös Yhdysvalloissakin ole tämä käytäntö, että avioliitto solmitaan siviilisopimuksena, ja kirkossa suoritettu hääseremonia ei olisi laillisesti pätevä.
Esimerkiksi Saksassa on ”Standesamtissa” solmittu siviiliavioliitto ollut pakollinen avioliiton solmimismuoto jo Bismarckista lähtien. Kirkollinen vihkiminen sitten sen jälkeen, jos sellaista on toivottu.
Martti Vaahtoranta :”Esimerkiksi Saksassa on “Standesamtissa” solmittu siviiliavioliitto ollut pakollinen avioliiton solmimismuoto jo Bismarckista lähtien. Kirkollinen vihkiminen sitten sen jälkeen, jos sellaista on toivottu.”
Vihkimisoikeuden siirtäminen yhteiskunnalle olisi mielestäni hyvä vaihtoehto. Kirkon alttarilla siunatun hääseremonian saisivat tuon ”yhteiskunnallisen avioliiton” lisäksi hakea sukupuolesta välittämättä kaikki, jotka todella haluavat sitoutua kristilliseen elinikäiseen avioliittoon ja sen mukaisesti ”tahtovat” rakastaa toisiaan kunnes kuolema heidät erottaa.
Ainakin vihkimistä pidetään merkittävänä asiana. Ei riitä kahden ihmisen yhteinen privaattipäätös siihen johonkin, jota tavoitellaan tai jäljitellään, vaan uskotaan jokin
virallisempi ajatus asian pohjaksi.
Onko avioliittoja siis monenmuotoisia eli kristityillä erilainen kuin hallituksella? Mielestäni on vain yhdenlainen avioliittoinstituutio, miehen ja naisen solmima. Tuosta liitosta voi syntyä lapsia. (Salme Kaikusalo) Salme, kannattaa lukea tuo artikkeli. Tietenkään ei ole monenmuotoisia avioliittoja. Mutta tuossa kirjoituksessa tarkoitetaan hallituksen avioliitolla uudelleenmääriteltyä avioliittoa, johon myös meillä parhaillaan eräät tahot pyrkivät.
Suomessakin avioliiton virallisen puolen voisivat kaikki hoitaa maistraatissa tai saada maistraatin valtuuttama vihkijä hääjuhlan yhteyteen. Sen lisäksi jokainen pari voisi itse hoitaa halunsa mukaan mahdollisen uskonnollisen puolen, kuten avioliittoon siunaamisen, tai/ja jumalattoman hääjuhlinnan.Hää ja hää – häät!
Kun tai niin kauan kuin uskonnollisilla yhdyskunnilla on virallinen vihkimisoikeus, myös uskonnottomien siviilijärjestöjn perustamilla yhteisöillä, kuten Pro-Seremoiniat, tulisi olla oikeus suorittaa vihkimisä siviilivihkimisinä..Tilanne on nyt epäyhdenvertainen eli syrjivä.
Uskonottomia toki syrjitään Suomessa julkisen vallan toimesta muutamassa muussakin asiassa. Kiitos kysymästä, ei se hyvältä tunnu.
Reagoin tuota kohtaa vastaan että papin tekemä vihkiminen ja juridinen vihkiminen erotetaan toisistaan.
Olen itse elänyt maassa missä nämä on erotettu toisistaan. Niinpä kun menin naimisiin prinsessa Coletten kanssa, niin ensiksi pormestari vihki meidät kotonaan juridisesti ja sen jälkeen kirkossa kirkon presidentti eli arkkipiispaa vastaava pappi toimitti täydellisen messun avioliiton siunaamiseksi.
Kamerun seuraa Ranskan hallintomallia. Tästä johtuu sikäläinen käytäntö.
Suomalaisessa ympäristössä puolestaan luontevinta on säilyttää kirkolla vihkioikeus ja samalla myöntää kirkolle mahdollisuus määritellä millä perusteilla kirkko toimittaa vihkimiset. Sama käytäntöhän meillä on jo nykyisinkin kun on erillismääräykset kirkon jäsenyydestä.
Hyvä idea poistaa vihkioikeus uskonnollisilta yhteisöiltä. Heillä jäisi kuitenkin se tärkein tekijä, eli avioliittoon siunaaminen. Eli tasa-arvoinen avioliittomalli käytäntöön Suomessa ja tämä voidaan toteuttaa maistraatin myötävaikutuksella. Yhteiskunnan pitää suhtautua pariskuntiin tasa-arvoisesti ja neutraalisti olipa kyseessä sitten samaa sukupuolta olevat tai heteropariskunta.
Tämän jälkeen parikunta voi hakea avioliitolleen siunausta omasta hengellisestä yhteisöstään, jolla on myös uskonnonvapauden ja -harjoittamisen vapauden puitteissa oikeus määritellä, ketkä saavat siunauksen ja keiltä se evätään.
Miksi siis kannatan sekä tasa-arvoista avioliittoa että vihkioikeuden poistamista uskonnollisilta yhteisöiltä. Ensinnäkin katson, että julkisella vallalla on oma alueensa ja hengellisellä omansa ( antakaa Jumalalle mikä Jumalan on ja keisarille mikä on keisarin. ) Julkisen vallan tehtävänä on toteuttaa mahdollisimman paljon vapausoikeuksia kansalaisilleen ( kunhan nämä vapaudet eivät vahingoita toisen vapauksia ) ja tasa-arvoinen avioliitto toteuttaa näitä oikeuksia enemmän kuin nykyinen käytäntö.
Taas tämä vihkioikeuden poistaminen mahdollistaa parhainten sen, että uskonnollinen yhdenvertaisuus toteutuu ja erityisesti sen että maallinen valta ei pääse tunkeutumaan uskovaisten omaan alueeseen liiaksi ( mitä juridinen vihkioikeus mahdollistaa; yhteiskunta voi pakottaa vihkimään tulevaisuudessa kaikki pariskunnat. Tämä voi aiheuttaa ongelmia joillekin yhteisöille. ) Näin uskonnonvapaus säilyy paremmin.