Usko ei ole kenenkään lahja, vaan ihmisen oma valinta ja päätös. Se herää Jumalan sanoman kuuntelusta – tai sitten ei. Suuri osa suomalaisista ei enää usko mihinkään – eikä se ole minkään lahjan antajan vika, vaan syypää on peilin edessä. On aika uudistaa kristillistä teologiaa ja ottaa siinä tiede huomioon. On aika tulkita uudelleen kolminaisuutta ja myöntää, että Rooman keisari saneli ratkaisut ensimmäisessä kirkolliskokouksessa. Pyhä Henki ei ole mikään Jumaluuden kolmas persoona eikä kristinusko mikään monijumalainen uskonto isineen ja poikineen. Vanhan kirkon isät tiesivät meitä paremmin, vaikka moni heistä hävisi kirkon jouduttua valtataisteluun 300-luvulla ja harhaoppisuusväittelyihin. Vanhat opit eivät ole väärin, mutta ymmärrys myös pyhästä kolminaisuudesta voi kasvaa ja kehittyä. Hyvä alku olisi lukea Basileioksen evankeliumi ja tunnustus.
Usko ei ole kenenkään lahja, vaan ihmisen oma valinta ja päätös
Kai, ei totuus ole ainakaan minun hallussa enkä taida kuulua kirkon inside-porukoihin enempää kuin sinäkään. Tunnustan myös, että arvioni Olli Seppälän kirja-arvostelusta perustui siihen, mitä olen kirjastasi muutamista eri lähteistä lukenut. Itse ajattelen pitkälti samoin kuin Olli Seppälä eli niin, että esille nostamissasi asioissa on paljon tarpeellista. En osaa enkä uskalla itse sanoa monistakaan jos mistään niin voimakkaasti kuin sinä. Olen myös joistakin esittämistäsi asioista eri mieltä. Olli Seppälä kuitenkin korosti, että esille nostamiasi asioita ei pidä heittää sivuun vain siitä johtuen, että sinä esität ne tavallasi. Pahoittelen, jos kommenttini antoi viestin nihiloinnista tai lyttäämisestä.
Ja vielä, Kai: Olisi hyvä ja kiintoisaa keskustella jollakin porukalla kanssasi monista esille nostamistasi asioista. Uskon, että ymmärrys puolin ja toisin kasvaisi ja että oppisimme jokainen jotakin uutta – tai että ainakin itse voisin oppia jotakin uutta. Esittämäsi ajatukset toimivat keskustelun herättäjinä, mutta ovat usein niin rajuina koettuja, ettei keskusteluun haluta lähteä tai sille ei nähdä pohjaa.
Olen lukenut kirjan. Paikoin piti tosin harppia, kun asia hukkui roiskeisiin. Päälimmäiseksi jäi se olo, että Kai rakastaa enemmän omaa rooliaan roiskijana kuin asiaansa. Harmi.
Kirjassa nostetaan esiin hyviä näkökulmia. Olisko se nyt niin mahdotonta, että kirkko olisi edes hiukan kulmikkaampi? Tuskastun usein kristittyjen ihmisten sovinnaiseen hyssyttelyyn tai kapeaan mustavalkoisuuteen. (Erityisesti näillä palstoilla).
Siitä minä kyllä mieleni pahoitin, että Kai roiskii asiantuntemattomasti myös retriittien suuntaan. Voi etkö ole kuullut: ”Taistelulla ja rukoushiljaisuudella on yksi yhteinen lähde, Jeesus Kristus”. Rukoukseen vetäydytään, jotta jaksettaisiin palata barrikadeille.
Kiitos Toivo vastauksesta. Aivan varmasti ymmärrys lisääntyy puolin ja toisin kun keskustee kasvokkain. Olen ehdottomasti valmis keskusteluun.
Kiitos Heli. Kyllä asia on tärkeä ja sen kirkastaminen. En allekirjoita tuota roiskimista sen itsensä tähden. Kirjani liittyy vanhaan antiikin aikaiseen perinteeseen, parrhesiaan, suoraan puhumiseen, joka pyrkii sanomaan asiat mahdollisimman kirkkaasti, vahvasti ja tinkimättömästi, ilman mitään softailuja.
Enkä myöskään ole asiantuntematon retriittien suhteen sillä minulla on aika pitkä kokemus niistä. Olen itsekin vetänyt niitä jonkun verran. Kirjassa on kyse instituutiokritiikistä ja on syytä nähdä yksittäiset kohdat laajemmassa kontekstissa. Yksittäisten lauseiden irrottaminen kirjan kokonaisuudesta menee vähän vikaan. Kritiikki kohdistuu koko kirkolliseen kulttuuriin ja siksi on pakko iskeä myös niihin kaikkein pyhimpiin asioihin. Se loukkaa väistämättä.Ymmärrän sen hyvin. Mutta jos insituutiota ja vallitsevaa kulttuuria lähtee kyseenalaistamaan niin se on väistämätöntä.
En ole lukenut Kai Sadinmaan kirjaa, mutta olen kuunnellut hänen aamuhartauksiaan ja suositellut niitä monelle kirkosta vieraantuneelle ystävälleni, ja he kaikki ovat kehuneet Sadinmaan raikkautta.
Ne jotka haluavat itselleen toimiva uskoa joutuvat hyväksymään kaiken seikkailuleikkimisen säännön:
Ei saa kysyä onko tämä totta vaiko vain kuviteltua. Sitä on vain (vakavasti) leikittävä kunnes leikki on tehnyt tehtävänsä.
Lapsi tietää aivan hyvin mikä on totta ja mikä on satua mutta sillä hetkellä satu on se todellisuus mikä on tärkeämpää ja vain ymmärtämätön aikuinen pilaa sen rupeamalla erittelemään satua.
Huomatkaa se että pidän satua todellisuuden kuvaamisen korkempana selityksen muotona, muotona joka on välttämätön kertoja asioista joita ei muulla tavoin voi kertoa.
Sama pätee raamatun maailman keromuksiin. Jeesus on välttämätön päähenkilö jota ilman ”satua” ei synny.
On valittava jokin itseään puhutteleva episodi ja annettava sen olla elämää ohjaava kertomus, alistuen sen ehtoihin kyselemättä sen alkperää tai ulkotodellisuuteen ankkuroitumsta.
Joka sitä lähtee seuraamaan, antaa kertomukselle todellisuuden muodon elämässään sisäisen paineen pakottamana samaan tapaan kuin taitelijat hahmottavat omaa painettaan töissään..
Ei. Raamattu ei ole satua. Ennustettu Messias saapui 2000 vuotta sitten osoittamaan ihmiskunnalle tien takaisin Jumalan luo. Mutta tietenkin ihminen perisynnin sokaisemana näkee asian täsmälleen toisin. Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että nyt emme enää voi torjua Raamatun Jumalaa järkisyillä. Silti kaikin voimin ja keinoin yhä niin yritämme tehdä. Se kuuluu luontoomme. Onneksi Adamin meissä täytyy kuitenkin lopulta väistyä, ja Kristus ottaa hänelle kuuluvan kuninkuuden. Tuo hetki on lähellä. Ennen sitä on kuitenkin vielä luvassa muutama huikea juonen käänne, ikään kuin hyvässä dekkarissa ikään.
Stay tuned…
Paavali kirjoittaa, miten Jumala katsoi hyväksi antaa poikansa ilmestyä hänelle (sanatarkkaan: hänessä). Paavali näki Kristuksen. Siis: näki. Minäkin näen. Kyseessä ei ole vertaus, kielikuva, toive, kompa tai hallusinaatio, vaan kuvaus todellisuuden näkemisestä Kristuksessa. Näkeminen on normaali fysiologinen tapahtuma, ei mitään haaveilua tai hihhulointia. Ensimmäisen kerran elämässään Paavali todella katsoi – ja näki!
Näettekö te?
Kari Petsamo
Pysähdyppä tuumimaan hiukan. On suuri ero sanoa että raamattu on satua tai sanoa ett raamattu on satu.
Sadun olemus on synonyymi myyttiselle totuudelle jota ei voi muulla tavoin kertoa. Kun jokin on satua niin se on vain satua.
Markku Hirn, Raamattu ei ole satua, eikä satu. Raamattu on kokonaan totta. Ei vertauskuvallisesti eikä myyttinä vaan konkreettisesti. Historiallis-kriittisellä metodilla tutkittuna Raamattu ei kuitenkaan ole kokonaan totta. Tätä täytyy nyt sinun hetkeksi pysähtyä pohtimaan.
On yleinen, mutta virheellinen käsitys se, että Jeesus olisi ollut pelkästään köyhien ystävä jonkinlaisessa luokkataisteluhengessä. Kyllähän hän hyvin ankarasti varoitti rikkauden vaaroista. Ja varmasti hän oli köyhien puolella, mutta toisaalta häntä myös paheksuttiin publikaanien ja syntisten ystävänä. Eiköhän noissa syntisissä ollut niitäkin, jotka olivat kepulikonsteilla rikastuneet. Ainakin publikaanit olivat tuollaisia oman aikansa vihattuja rötösherroja. Publikaanin parannuksenteosta on evankeliumeissa kaksi erilaista esimerkkiä. Matteus hylkäsi tuottoisan ammattinsa ja lähti evankeliumin saarnaajaksi vailla mitään varmaa tulonlähdettä kohdattuaan Jeesuksen. Sakkeus lahjoitti puolet omaisuudestaan köyhille ja korvasi kiskonnalla aiheuttamansa vahingot, mutta pysyi ammatissaan ja säilytti osan varallisuudestaa. Silti Jeeesus totesi: ”Pelastus on tullut tälle huoneelle.”
Yrjö Sahama, Jeesukseen vedotaan usein poliittisissa ja käytännön kiistoissa sanomalla, että hän teki sitä tai teki tätä. Kuitenkaan historiallisen Jeesuksen olemassaolosta ei evankeliumien ulkopuolella ole ainuttakaan kunnon todistetta. Päinvastoin, kaikki – jopa Paavalin kirjeet – viittaa siihen, että historian Jeesusta ei lainkaan ole. Kun muistatte tämän, säästytte monilta kiistoilta. Sadinmaa myös.
Se että on – Sahama – köyhien ystävä Ei tarkoita sitä että vihaisi rikkaita. Eihän hän vihanut uskotonta naistakaan vansanoi,mene äläkä e n ä ä syntiä tee. Siis tusksin Jeesus kehotti Sakkeustakaan jatkamaan
kepulikonsteila rikastumistaan.
Jeesus oli viimeisen päälle luokkatietoinen ja nykyaikaan siirtyneenä olisi luultavimmin teistinen kommunisti.
Sadimaan kritiikki kohdistuu kirkon puutteisiin. Meidän kritiikkimme taas Sadimaan puutteisiin. Kätevä tapa jättää huomioimatta kirkon tilanne. Oikeassahan Sadimaa on siinä, että kirkolla on omat ongelmansa. Onko ratkaisut noissa hänen teeseissään; on sitten toinen asia. Kaipa jokaisen papin perusongelma on siinä miten oma
persoona voisi parhaiten tulla esiin. Siksihän omasta saarnavuorostakin on niin vaikea luopua. Sadimaa haluaa- ja saa olla esillä ja sekös meitä kismittää. Ehkäpä Sadimaan saama tila onkin yksi osa kirkon perusogelmavyyhteä.
Suurin puute on ilman muuta uskon puute, mutta sille asialle ei tässä tämänpuoleisiin keskittyvässä julistuksessa ole juuri tilaa.